Ladataan...
Nørrebro Summers

Syyskuu on ollut niin täynnä kaikkea, tiesin sen jo joskus ihan kuun ekoina päivinä, kun jouduin sanomaan treffejä ehdottaneelle vanhalle työkaverille, että nyt menee kyllä lokakuulle. Kivoja juttuja, huolia, pari reissua, paljon töitä, ainakin kolme migreenikohtausta ja nyt orastava flunssa, joka vei viimeisetkin energianrippeet mennessään. Kroppa yrittää varmaan kertoa jotain. Onneksi lokakuu näyttää päinvastaiselta, kalenteria plärätessä ei tuu paljoakaan muuta vastaan, kuin eräs keikka, viini-ilta ystävän kanssa ja blogimuutto.

Jotain tässä on viime vuosien aikana oppinut; pysähtymään jos nyt ei ihan tarpeeksi ajoissa niin ei ainakaan aivan liian myöhään.

 

 

Viimeksi oon ollut himassa viikonloppuna tuossa lähes kuukausi sitten. Oon odottanut tätä kuin kuuta nousevaa - että saisi vähän katsella HBO:ta, kastella kasveja, siivoilla, pestä rauhassa pyykkiä, kirjoittaa, haahuilla ehkä sisustusliikkeissä hommaamassa syksyisiä juttuja kotiin. Luulen että tää päivä menee ihan vaan tuon HBO:n parissa sohvalla ja flunssaa parannellessa, huominen toivottavasti tehokkaampi.

Blogi on jäänyt viime aikoina vähemmälle panostukselle, blää. Kun päivistä loppuu tunnit kesken niin ensin yleensä diskaan tylsät kotityöt ja heti tokana rapistuu blogi. Tällaisina hetkinä mä mietin, että miten ihmeessä mä koskaan ehtisin istua vaikkapa tanskan kurssilla parina iltana viikossa - samalla kun käyn töissä ja pyöritän blogia, kotia, parisuhdetta sekä sosiaalista elämää. Herran pieksut, joillain on kuulemma lapsiakin mukana tällaisessa yhtälössä. En tajua. Ehkä muilla on vuorokaudessa enemmän tunteja kuin meitsillä?

 

 

Toisaalta, mun kännykän Postausideat-muistiinpano notkuu liitoksissaan tän samaisen syyskuun tiimoilta. Onhan tässä tullut myös inspiroiduttua ja haalittua ajatuksia. Nyt pitäis vaan ehtiä kirjoittamaan ne kaikki.

Ihanaa viikonloppua sinne! <3

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Ladataan...
Nørrebro Summers

Aika myöhään perjantai-iltana mä kävelin Hesaria pitkin frendille pikkuista matkalaukkua perässäni kiskoen, hämärässä oli yllättävän lämmin tallustaa, kulmat näyttivät tutuilta ja tavallaan vieraalta. Ohimolla jyskytti, kai se johtui väsymyksestä, kuoppaisesta lennosta, seonneista ruoka-ajoista, ehkä mulla vaan oli ollut mielessä liikaa kaikkea. Mun edellä käveli pariskunta, kaksi laitapuolen kulkijaa, jotka riitelivät kyllästyneesti jostain. Mä en oikein sopinut siihen maisemaan kokomustissani, nilkkureissani, trolleyta vetäen, repussani puoliksi syöty Joe & The Juicen gluteeniton voileipä. Oli taas se aiemmilta Helsingin matkoilta tuttu jollakin tapaa epätodellinen, leijuva, menneen ja tulevan välillä hajoileva outo olo.

Ja sitten siinä samalla, kaikista päällimmäisenä ajatuksena:

mä en tunne yhtään mitään.

 

 

Jotenkin tän syksyn draamat, huolet ja kaiken kattava outous kulminoitui yhtäkkiä siihen, että oli täysin turta olo. Kyllähän mun ois pitänyt tietää, että jossain vaiheessa tilanne taas normalisoituu, mutta hetkisen mä siinä mietin että oonkohan mä mennyt vähän rikki. Ehkä mä oonkin, mutta kuitenkin viikonlopun,

parhaiden tyyppien kanssa vietettyjen pitkien kallisarvoisten tuntien, viinilasillisten, räppikeikan, öisen kävelyn ystävän kanssa, elämäni suurimman sankarin sairaalasängyn jalkopäässä istumisen, kotikonnuilla kyläilyn, lounaiden, dinnereiden, Marianne-pussin, yhden keskivaikean krapulan, kymmenien naurujen, neljien itkujen (surusta, haikeudesta, onnesta, yhdet niistä metrossa), syliin kaadettujen tulikuumien kahvien, surkeiden yöunien ja kaiken muun sellaisen aikana,

tunto pikkuhiljaa palautui.

Ja itse asiassa se humpsahti takaisin sellaisella voimalla, että nyt täytyykin loppuviikoksi ottaa hyvin aikaa, rauhoittua tuntemaan nää kaikki jutut. Oon pelottavan hyvä etäännyttämään itseni hankalista fiilareista, mutta nyt tuntuu että oon tehnyt sitä vähän turhan kauan, lipunut jo liiankin kauas pois. Olkoon tää sellainen viikko, kun sydän saa omassa tahdissaan pakahtua; ikävästä, rakkaudesta, toivosta, menetyksestä ja ehkä niistäkin oloista, joihin en osaa lätkäistä muuta nimilappua kuin joku outo viba mahassa.

Viikonloppu, just näiden ihmisten kanssa, niin hepposelta kuin se ensi alkuun näyttikin, oli tärkein tapaus tänä vuonna. Vaikka se muistutti kaikesta mitä oon menettänyt ja mikä on muuttunut, se muistutti ennen kaikkea hyvästä - ystävyydestä ja eräistä harmaista silmistä, joissa on aina kimmeltänyt seikkailu.

Tähän reissuun, ystäväiseni, me kuulkaa syvennytään vielä. Joskus, kunhan saan ajatukseni järjestykseen.

 

En muistanut ottaa juuri yhtään kuvia - näihin muutamaan mitä räpsin, tiivistyy koko juttu. Tai no melkein.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Poukkoilevan ohessa yksi pysyy: Köpis-love

Lähde, ennen kuin sinusta tulee m*lkku

Erilaisia iltoja ja eri versioita itsestä

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Ladataan...
Nørrebro Summers

Perinteinen lentokonepostaus, jo toinen tällainen viikon sisään. Tää lento alkoi vähän eksoottisemmin, kun meille portilla ilmotettiinkin viivästymisestä teknisen vian vuoksi. Jokainen lentopelkopotilas osannee samaistua kun kerron, että meikäläisten korviin kuulutus koneen lähdön viivästyksestä teknisen vian vuoksi kuulostaa tältä:

”Kone viivästyy, koska kriittisen tärkeitä osia on tippunut pois/hukassa/rikki, osa koneesta tupruttaa mystistä savua, kapteeni unohti rillit himaan ja taitaa olla pireissä. Pohdimme jonkin aikaa uskaltaako tällä purkilla lentää, mutta kyllä me jopa kuudenkymmenenyhden prosentin todennäköisyydellä saatetaan päästä hengissä määränpäähän, eli let’s menox, peremmälle vaan.”

 

 

Kolmen vartin portilla venailun aikana ehdinkin hyvin lietsoa itseni täyteen paniikkiin, josta sitten koneeseen laahustaessa koin parhaaksi infota lentoemäntiä (ihan vaan jos esim. jossain kohtaa alkaisin raastamaan itseäni ikkunasta ulos, niin tietävät mistä kyse) (koska kyllähän nyt yksi ikkunasta ulos raastautuminen taivaskorkeudella peittoaa sellaisella koneella matkaamisen, josta uupuu eräskin kriittinen mutteri). Asia johti toiseen ja sitten olinkin ohjaamossa palaveeraamassa kapteenin ja perämiehen kanssa lentoturvallisuudesta. On kuulemma ihan yhtenä palasena tää masiina, eikä mikään kohta savua, eli kai me tästä pian laskeudutaan Helsinkiin.

Tosin just nyt pompitaan ihan hillittömässä turbulenssissa, joka niinikään lentopelkopotilaan logiikalla merkkaa sitä, että yllämainittuja muttereita sinkoilee sinne tänne koneen saumoista ja tää puteli hajoo just palasiksi. Ai niin ja tietysti, jossain palaa. Hyvä hetki raastaa ikkunaa.

Tällä postauksella ei tainnutkaan olla mitään sen ylevämpää sisältöä tai sanomaa, mutta nyt tiedätte yhden uuden faktan lisää meikäläisestä. Lentsikat jänskättää. Aika epäkäytännöllinen fobia tällaiselle matkaintoilijalle.

Oon ollut viime aikoina niin mukakiireinen ja reissussa, että mun ajastettavat postausvarastot ovat tyystin huvenneet. Reaaliajassa siis mennään, palailen varmaan sunnuntaina seuraavan kerran asiaan. Koska Helsinki ja kaikki rakkaat tyypit. Kentältä pääsenkin suoraan mun tarhabestiksen kanssa viinille – joka, voin kertoa, tulee tarpeeseen tän lennon jälkeen.

Ihanaa viikonloppua, söpöliinit! <3

Ladataan...

Pages