Ladataan...
Nørrebro Summers

Kuten tiedättekin, vietettiin tuossa hetki sitten F:n kanssa meidän 5-vuotispäivää. Ei olla aiemmin annettu toisillemme vuosipäivälahjoja - koska mitä ihmeen järkeä siinä on kun ne tavallaan kumoaa toinen toisensa, tai jotain (hmmmm, kuulostaapa fiksulta selitettynä). Ei vaan oo tuntunut siltä että tuo olisi meille mikään lahjanantojuhla. Nyt kuitenkin tahoillamme meidän molempien mieliin oli hiipinyt, että jotain olisi kiva toiselle keksiä kun kerta näin juhlavasta, ekasta pyöreästä luvusta on kyse.

Minä vanhana taiteilijasieluna kokosin F:lle kirjasen meidän yhteiseltä taipaleelta, sisältäen kaikkea mahdollista hassuista kuvista tarinoihin sekä sekalaisiin viesteihin vuosien varrelta. Myhäilin mielessäni partaani, jos se mulle jotain menee hankkimaan niin ei kyllä ainakaan tätä yllättävämpää. Pointsit kotiin! 

Mutta kun tultiin meidän vuosipäivätreffeiltä himaan kyseisen keskiviikkoillan pimeinä tunteina, odotti ruokailuhuoneessa jotakin suurin piirtein yhtä odottamatonta. Nimittäin tää kaveri:

 

 

Pointsit!!! 

Kuvissa patsastelee Birds Of America -sarjan juliste The Dybdahl Co:lta. Dybdahl on mun megalempparein printtifirma, ja ollaan F:n kanssa molemmat näitä kyseisiä lintuja - etenkin koossa jättiläinen - ihailtu kuukausikaupalla. En siis oisi voinut parempaa ylläriä toivoa. F oli kertomansa mukaan käynyt julisteita myyvässä liikkeessä viattomana aikomuksenaan ostaa sellainen normikokoinen lintujuliste. Se oli kehyksineen jo pakattu kauniiseen paperiin ja valmiina maksettavaksi, kun F oli muuttanut mielensä ja pyytänyt henkilökuntaa sittenkin kuskaamaan tämän hieman suuremman version meille. Ja tuossa se nyt sitten on. Kaunis lintuni tulee syrjäyttämään ruokailuhuoneen seinällä poikittain roikkuvan peilin ja pääsee ansaitulle kunniapaikalle tässä kodissa, ja varmasti myös tulevissa. Love it, love it, love it.

Mitäs tykkäätte mun lahjasta? :D

 

Dybdahlin printeissä on yleisesti ottaen jotain sellaista mun sielua rauhoittavaa, silmiä hivelevää, kauas kuljettavaa taikaa, jota en vaan voi vastustaa. Saman talon ihana viidakkojuliste löytyy meidän makkarista ja sitä voi käydä kurkkaamassa vaikka täällä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Me juhlittiin keskiviikkona F:n kanssa 5-vuotista yhteistä taivalta meidän ekoista treffeistä laskettuna. Helatorstain 2013 iltapäivänä käppäilin lievässä krapulassa Havis Amandalle, jossa mua odotti tosi kiinnostavalta tuntunut, Helsingissä duunin takia asuva tanskalainen jäbä, kenet olin tavannut baarissa edellisenä lauantaina ja jolla oli muistaakseni ihan mielettömän huumaava hymy ja joka oli tosi pitkä. Oltiin lauantaina puhuttu jotain siitä, että paikallinen opas olisi hauska lisä sen kaveripiiriin. En siis ollut varma, että onko tyyppi musta romanttisessa mielessä kiinnostunut vai treffataanko ihan vaan kamuina (kyllä mä suoraan sanottuna hieman arvelin että kiinnostusta on todennäköisesti ilmassa... mutta mistä noista miehistä ikinä tietää, varsinkaan tanskalaisista).

Tuo oli sitä aikaa elämässäni, kun mikään ei vielä ollut kovin tasaista, enkä ollut ikinä kunnolla oikeesti seurustellut. Näin jälkikäteen ajateltuna ajankohta oli juuri tuolloin oikea rakkaudelle - en etsinyt sitä, mutta olin valmis. Muistan noihin aikoihin miettineeni paljon parisuhteita konseptina, ja sitä miten hassulta tuntuu ajatella että kaksi tyyppiä jaksaa hengailla valtaosan ajastaan yhdessä vuosien ja vuosien ajan. Itse olin vanhana kunnon skeptikkona laskeskellut, että meikäläinen selviää oikean tyypin kanssa maksimissaan noin viisi vuotta, mutta en kyllä enempää. En voinut käsittää, etteikö viidessä vuodessa ehtisi käydä läpi suhteen koko kaaren, kaluta kaiken mitä irti saa ja sitten erota tyytyväisenä että selvisi niikin mittavasta yhteisestä taipaleesta. Little did I know, ja toisaalta miten olisin voinutkaan tietää kun en ollut koskaan kokeillut.

Suurimpana mysteerinä kuitenkin pidin sitä, että miten suhteessa saa kulumaan vuositolkulla tylsistymättä kuoliaaksi. Mistä teillä riittää puhuttavaa? Mitä te teette kaiket päivät? Voiko se sama juttu pysyä aidosti kiinnostavana? Miten sitä jaksaa ja aikaa saa kulumaan vuodesta toiseen?

Tosielämä on nyt opettanut, että rakastuneena viisi vuotta menee yhdessä hujauksessa ja että ajatuskin elämänkumppanista, parhaasta kaverista, hengailutyypistä, syömiskaverista, luottohenkilöstä, tärkeimmästä tsempparista, naurattajasta, kanssamatkaajasta, kämppiksestä, suuresta rakkaudesta luopumisesta saa kyyneleet silmään. Yhteinen elämä ei oo aina helppoa eikä toisinaan edes kivaa, mutta suurimpana osana päivistä tiedostan olevani aivan pirun onnekas ja onnellinen että oon löytänyt näin mahdottoman hyvän, luotettavan, kiltin, hauskan, fiksun, kuuman ja turvallisen miehen.

En silti edelleenkään oikein meinannut käsittää, että miten pirussa tässä on jo viis vuotta vilahtanut ja mitä ihmettä me ollaan touhuttu tää aika. Mutta koska tein F:lle vuosipäivälahjaksi pienen kirjasen meidän miljardeista Facebook-viesteistä ja yhteisistä valokuvista näiden viiden vuoden ajalta koottuna (ollos hyvä - idean saa vapaasti kopsata), tiedän nyt senkin.

 

 

Näin me ollaan meidän ekat 5 vuotta kulutettu:

- Ollaan makoiltu uimarannoilla, intoiltu kesästä, valitettu helteestä ja liian kylmästä vedestä.

- Ollaan koettu vuodenaikojen vaihtumisia, iloa ja ärtymystä niistä, sääilmiöiden tuomaa jännitystä. Vaikkapa se yksi kerta kun ensimmäisenä Köpis-syksynä täällä oli ihan järjetön myrsky, tavaraa lenteli ilmassa ja F lähti kypärä päässä meidän ympäriinsä poukkoilevia terassikalusteita pelastamaan.

- Ollaan selvitty pitkistä, kylmistä talvista. En ole itsekään varma miten.

- Ollaan suunniteltu arjen ruokia. Siis oikeesti, kun kahlasin meidän Facebook-chattia viiden vuoden ajalta läpi, musta tuntui että joku 30% ajasta mietittiin että mitä syötäisiin tänään.

- Ollaan mökötetty. Tai ehkä lähinnä mä oon.

- Ollaan suunniteltu lukemattomia matkoja, joista suurin osa on toteutunut mutta ei vielä kaikki. Tai ehkä lähinnä mä oon.

- Mä oon mankunut koiranpentua noin seitsemän kertaa vuodessa.

- Ollaan kasvatettu huima arsenaali insidevitsejä ja naurettu niiiiiin paljon yhdessä tai ruutujen takana toisillemme näpytellen. Voi itse asiassa olla, että oon nauranut viimeisten viiden vuoden aikana enemmän, hysteerisemmin ja kovempaa kuin koko aiempina vuosinani yhteensä.

- Ollaan keksitty lukuisia uusia sanoja ja niiden käyttötapoja sekä englanniksi että suomeksi, ja otettu ne sulavasti osaksi arjen puhekieltämme.

- Ollaan oltu ihan tavattoman innoissaan vaikka mistä.

- Ollaan oltu näreissään vaikka mistä ja joskus kiukuteltu.

- Ollaan keksitty toisillemme kymmeniä ja taas kymmeniä toinen toistaan oudompia lempinimiä, joista osa on pysynyt mukana kuukaudesta tai vuodesta toiseen ja osa unohtunut nopeasti. 

- Ollaan jaettu toisillemme noin kolme miljoonaa eläinvideota.

- Ollaan lähetetty toisillemme noin kahdeksan ja puoli miljoonaa emojia, GIFiä ja tarraa.

- Ollaan juhlittu suuria uutisia, isoja onnistumisia ja tehtyjä projekteja, joista suurin osa tuntuu jo hirmu kaukaisilta, suorastaan vaatimattomilta.

- Ollaan eletty sitä vaihetta, kun meillä ei vielä ollut avaimia toistemme kämppään ja arki oli jatkuvaa koordinaatiosekoilua ja alaovella venailua.

- Ollaan muutettu yhteen ja liimattu mun sukunimi tarralla asunnon postiluukkuun, F:n sukunimen viereen.

- Ollaan tehty toisillemme lukematon määrä pieniä ihania asioita ja yllätyksiä. Jotain pientä kivaa varmasti joka viikko.

- Ollaan molemmat saatu upouusia ystäviä, sekä ystävystytty toistemme ystävien ja ystävien puolisoiden kanssa.

- Meidän elämästä on kadonnut ihmisiä, joiden kuvittelin pysyvän tiiviisti mukana aina.

- Ollaan kehuttu toisiamme ja pakahduttu ylpeydestä aina silloin tällöin.

- Ollaan unelmoitu yhdessä ja erikseen vaikka mistä. Osa unelmista on käynyt toteen, osa vielä ei, osa onneksi ei.

- Ollaan vietetty kokonaisia viikonloppuja ja lomia niin tiiviisti yhdessä, että Facebookin arkistoista ei löydy yhtäkään viestiä siltä ajalta. Muuten ei kulu päivääkään, etteikö Messenger piippaisi ainakin jossain välissä.

- Ollaan koettu sekalaisia villityksiä, harrastuksia ja hurahtamisia, joista varmaan kaikki on sittemmin joko laantunut tai unohtunut kokonaan.

- Ollaan riidelty ja opeteltu pyytämään anteeksi.

- Ollaan pakattu omaisuutemme pakuun ja muutettu yhdessä Tanskaan.

- Ollaan hiljalleen kasvettu aikuisemmaksi ja alettu keksimään millaista elämää me sitten isona halutaan elää.

 

Ja suunnilleen näin se 5 vuotta hurahti. Välillä turhautuneena, välillä innostuneena, välillä vähän hukassa, välillä raivoissani, välillä erityisen onnellisena, välillä huolestuneena, usein leppoisan arkisena, mutta aina vaan rakastuneena. Enkä kyllä missään vaiheessa oo ehtinyt miettimään, että miten ajan saisi kulumaan. Love you babe <3

 

(Kävin tuossa referoimassa rakkaalleni postauksen sisällön ja varmistin, että sitä ei haittaa tällaisen siirapin taikka yhteiskuvien julkaisu. Se alkoi tehdä oksennusääniä, sanoi well that's just disgusting ja kääntyi takaisin läppärinsä puoleen. Oletan että se oikeesti tarkoitti että of course babe, you're the most adorablest ever, love you soooooo much.)

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Toukokuu 2013, Helsinki. On lämmin alkukesän lauantai. Mahassa on perhosia, sellainen olo että jokin on ratkaisevalla tavalla erilaista kuin aiemmilla kerroilla (niiden lukuisten savuaviksi raunioiksi päätyneiden viritelmien aikana, joiden kohtalon näin jälkiviisaana aistin jo heti alusta alkaen). Oon tavannut pitkän, komean, Stadissa asuvan tanskalaisen jäbän baarissa viikkoa aiemmin, jolloin puhuttiin niitä näitä ja sivuttiin muun muassa sitä, että sen mielestä ois kiva saada Helsingistä paikallisia kavereita. Paikallisia kavereita, got it, mä oon frendinä viihdyttävä ja tiedän mestoja. Alan mielelläni sun paikalliseksi kaveriksi.

Kyseiset kaverukset tapasivat ekaa kertaa päivänvalossa helatorstaina, kävivät kahvilla Kappelin terassilla, kävelivät Töölönlahden ohi Lintsille ja maailmanpyörässä paljastivat molemmat pelkäävänsä korkeita paikkoja. Halasivat erotessaan ja myöhemmin jäbä ehdotti, josko hengailtaisiin pian taas. Lauantaina pyörittiin ympäriinsä tuntikausia, oltiin käyty Suomenlinnassa, drinkeillä, ties missä, ja lopulta päädytty hakemaan pizzat ja siideriä ja hengattiin Simonkadulla jäbän asunnolla, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni.

Kuunneltiin ihan hirveästi musaa ja oltiin molemmat vähän hiprakassa. Poltettiin kumpikin vielä silloin ja käytiin välillä jäbän ikkunassa röökillä, roikuttiin Simonkadun yllä ja puhallettiin savua iltaan. En ollut vieläkään varma siitä, onko nää nyt niitä aiemmin puhuttuja kaverihommia vai voisko tässä olla jotain muutakin. Itsehän lähettelin frendille salaa tekstareita: Aina kun me käydään röökillä sen jalka painuu mun jalkaa vasten, mä kuolen. Se on niin upee, oon ihan ihastunut. En kestä kun en tiiä mitä tää on!!!

Norjalaisen Kakkmaddafakkan biisit oli meidän suurimmassa suosiossa tuona iltana, tanssittiin dorkasti ja oli niin hauskaa. Katoin jäbän rytmin mukana nyökkäilevää päätä ja sydän pakahtui. Touching-biisi tulee aina muistuttamaan mua tuosta illasta, niistä perhosista ja siitä kun olin hullun ihastunut, mutten ollut ihan varma haluaako se peijooni oikeesti olla vaan frendejä.

Myöhemmin samana kesänä, kun Simonkadun kämppä oli jo tullut erittäin tutuksi (ja olin jo ihan varma, että se peijooni haluaa olla muutakin kuin frendejä) mä muistan haaveilleeni:

Jonakin päivänä, jos tää juttu kestää, ois niin yliromanttista lentää jonnekin Kakkmaddafakkan keikalle. Näin sieluni silmin meidät bailaamassa hämyisessä konserttipaikassa niin kuin silloin meidän toisilla, 18-tuntisiksi venähtäneillä treffeillä.

 

 

Lokakuu 2017, Kööpenhamina.  Seison hämyisessä konserttipaikassa ja puristan valkkaria sisältävää muovimukia kädessäni. Mua halailee tanskalainen jäbä, jonka kanssa ennen asuin Simonkadulla kämpässä, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni, ja nykyään meillä on oma yhteinen koti täällä. Kun Kakkmaddafakka temppuilee tiensä lavalle ja alottaa keikan biisillä Touching, tulee melkein epätodellinen olo. Kulautan valkkarit äkkiä alas, jotta pääsen mukista eroon ja sitten me tanssitaan just siihen tyyliin kuin kahden päälle kolmekymppisen uraihmisen lauantai-iltana Kakkmaddafakka-nimisen bändin keikalla Vesterbrossa sopii: kovaa.

Kyllä se niin vaan on, että suuret rakkausunelmat voi toteutua. Ja kyllä sen vaan jotenkin tuntee mahanpohjassaan, kun juttu on jotain paljon paljon perusviritelmää enemmän (vaikka yrittäiskin olla ihan vaan kavereita).

---

Ja jos Kakkmaddafakka on uusi tuttavuus, niin suosittelen aloittamaan niiden legendaarisesta Hest-albumista vuodelta 2011, joka pursuilee superhyviä riehumistanssibiisejä (Touching, Restless ja Your Girl muutaman suosikin mainitakseni).

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Pages