Ladataan...
Nørrebro Summers

Toukokuu 2013, Helsinki. On lämmin alkukesän lauantai. Mahassa on perhosia, sellainen olo että jokin on ratkaisevalla tavalla erilaista kuin aiemmilla kerroilla (niiden lukuisten savuaviksi raunioiksi päätyneiden viritelmien aikana, joiden kohtalon näin jälkiviisaana aistin jo heti alusta alkaen). Oon tavannut pitkän, komean, Stadissa asuvan tanskalaisen jäbän baarissa viikkoa aiemmin, jolloin puhuttiin niitä näitä ja sivuttiin muun muassa sitä, että sen mielestä ois kiva saada Helsingistä paikallisia kavereita. Paikallisia kavereita, got it, mä oon frendinä viihdyttävä ja tiedän mestoja. Alan mielelläni sun paikalliseksi kaveriksi.

Kyseiset kaverukset tapasivat ekaa kertaa päivänvalossa helatorstaina, kävivät kahvilla Kappelin terassilla, kävelivät Töölönlahden ohi Lintsille ja maailmanpyörässä paljastivat molemmat pelkäävänsä korkeita paikkoja. Halasivat erotessaan ja myöhemmin jäbä ehdotti, josko hengailtaisiin pian taas. Lauantaina pyörittiin ympäriinsä tuntikausia, oltiin käyty Suomenlinnassa, drinkeillä, ties missä, ja lopulta päädytty hakemaan pizzat ja siideriä ja hengattiin Simonkadulla jäbän asunnolla, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni.

Kuunneltiin ihan hirveästi musaa ja oltiin molemmat vähän hiprakassa. Poltettiin kumpikin vielä silloin ja käytiin välillä jäbän ikkunassa röökillä, roikuttiin Simonkadun yllä ja puhallettiin savua iltaan. En ollut vieläkään varma siitä, onko nää nyt niitä aiemmin puhuttuja kaverihommia vai voisko tässä olla jotain muutakin. Itsehän lähettelin frendille salaa tekstareita: Aina kun me käydään röökillä sen jalka painuu mun jalkaa vasten, mä kuolen. Se on niin upee, oon ihan ihastunut. En kestä kun en tiiä mitä tää on!!!

Norjalaisen Kakkmaddafakkan biisit oli meidän suurimmassa suosiossa tuona iltana, tanssittiin dorkasti ja oli niin hauskaa. Katoin jäbän rytmin mukana nyökkäilevää päätä ja sydän pakahtui. Touching-biisi tulee aina muistuttamaan mua tuosta illasta, niistä perhosista ja siitä kun olin hullun ihastunut, mutten ollut ihan varma haluaako se peijooni oikeesti olla vaan frendejä.

Myöhemmin samana kesänä, kun Simonkadun kämppä oli jo tullut erittäin tutuksi (ja olin jo ihan varma, että se peijooni haluaa olla muutakin kuin frendejä) mä muistan haaveilleeni:

Jonakin päivänä, jos tää juttu kestää, ois niin yliromanttista lentää jonnekin Kakkmaddafakkan keikalle. Näin sieluni silmin meidät bailaamassa hämyisessä konserttipaikassa niin kuin silloin meidän toisilla, 18-tuntisiksi venähtäneillä treffeillä.

 

 

Lokakuu 2017, Kööpenhamina.  Seison hämyisessä konserttipaikassa ja puristan valkkaria sisältävää muovimukia kädessäni. Mua halailee tanskalainen jäbä, jonka kanssa ennen asuin Simonkadulla kämpässä, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni, ja nykyään meillä on oma yhteinen koti täällä. Kun Kakkmaddafakka temppuilee tiensä lavalle ja alottaa keikan biisillä Touching, tulee melkein epätodellinen olo. Kulautan valkkarit äkkiä alas, jotta pääsen mukista eroon ja sitten me tanssitaan just siihen tyyliin kuin kahden päälle kolmekymppisen uraihmisen lauantai-iltana Kakkmaddafakka-nimisen bändin keikalla Vesterbrossa sopii: kovaa.

Kyllä se niin vaan on, että suuret rakkausunelmat voi toteutua. Ja kyllä sen vaan jotenkin tuntee mahanpohjassaan, kun juttu on jotain paljon paljon perusviritelmää enemmän (vaikka yrittäiskin olla ihan vaan kavereita).

---

Ja jos Kakkmaddafakka on uusi tuttavuus, niin suosittelen aloittamaan niiden legendaarisesta Hest-albumista vuodelta 2011, joka pursuilee superhyviä riehumistanssibiisejä (Touching, Restless ja Your Girl muutaman suosikin mainitakseni).

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Koska edellinen postaukseni meidän dramaattisista parisuhdekärhämistä oli niin suosittu, ajattelin nyt koota sille jatko-osan – nimittäin lomaversion, Italian tyyliin! Vaikka kyseessä olikin niin kutsuttu Toscanan rakkausloma, mahtui matkaan myös muutama töyssy. Näistä on sittemmin selvitty (uskokaa tai älkää) ja suhteemme jatkuu yhä.

Nuollako vaiko eikö nuolla sitä gelatoa?

F on siinä mielessä ihmeellinen hyypiö, että sillä on kaikkia outoja ruokasääntöjä ja -ällötyksiä. Monikin niistä tuntuu liittyvän jäätelön syömiseen ja siihen, mikä on herran mielestä hyväksyttävä taktiikka siirtää jäde tötteröstä tai tikusta massuun (muistelen vielä kauhulla kesän 2016 episodia, kun menin barbaarimuikkelina imeskelemään meidän mehujään teräväkärkiseksi, ja siitäkös haloo seurasi).

Toscanassa koettiin draaman hetkiä kun nuolin meidän neljän palleron gelatoa, sen sijaan että oisin haukkaillut sitä.

Ja jos joku kysyy, että miksi helkutissa meidän pitää aina syödä yhteisiä jätskejä kun siitä syntyy kuitenkin ihan hirveä poru, ei se selkeesti koskaan oo ollut normaalissa, kypsässä parisuhteessa.

Se kun F halusi välttämättä lähteä Pisaan

No mikäs mä olen heittämään kapuloita toisen reissuhaaveiden rattaisiin, joten ei muuta kuin turvavyöt kii ja menoksi vaan. Puoli tuntia ajeltuamme kommentoin varovasti, että huuh vielä tunti matkantekoa jäljellä, jossa vaiheessa selvisi että F oli päätellyt karttaa katsoessaan että lähellähän tuo näyttäisi olevan ja sen perusteella päättänyt että Pisaan on ehdottomasti päästävä.

Ei se tietenkään enää suostunut tekemään uukkaria, joten ajettiin puoltoista tuntia Pisaan, etittiin parkkipaikkaa, otettiin kaltevan tornin edessä selfie ja ajettiin puoltoista tuntia takaisin hotellille. Siihen meni yksi aurinkoinen lomapäivä.

Kun oltiin eri mieltä siitä, pitääkö joka päivä saada pizzaa

Arvaatte varmaan, kuka meistä lähti Italiaan pelkät pizzat mielessään (vinkki: se en ollut minä). Väännettiin noin kerran päivässä kättä ruokapaikoista, koska kauhuksemme huomattiin, että ei Toscanassa saakaan jokaisesta raflasta pizzaa. Jollain peijooneilla oli peräti no pizza -kyltti ikkunassaan. Varoituksen sana siis muille matkaajille!

Kompromissina mä vedin reissussa naamariin paljon enemmän pizzaa kuin ois millään mennyt alas, F raasu näki pizzanälkää ja kärvisteli.

+ Mystinen tiramisu-muistiinpano

Listasin loman aikana näitä meidän kärhämiä puhelimeen, jotten vallan kaikkia unhoittaisi kun aika muistoni kultaa, ja yllä olevien kohtien lisäksi listalla koreilee sana tiramisu. Kuulostaa sysivakavalta riidan aiheelta, mutten nyt yhtään saa mieleen että mistä mahtoi olla kyse (veikkaan että liittyi tiramisuun jotenkin). Lupaan palata asiaan heti kun muistan!

Mitkä on teidän fiksuimmat lomakärhämät?

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

3 x dramaattinen parisuhdekärhämä

Kiusallisimmat sosiaaliset tilanteet osa 1/2

10 asiaa, joista on OK henkilökohtaisesti syyttää poikaystävää hänen maassaan

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Ladataan...

Mietittekö koskaan, miten pienestä lopulta asiat on kiinni? Miten sitä yrittää hallita, suunnitella ja pitää lankoja käsissään, maalailla tulevaisuuttaan ja sitä miltä sen olisi hyvä näyttää, säilyttää jonkinlaisen kontrollin elämässään ja silti ne kaikista suurimmat muutokset on yleensä sattumaa, ihan puhdasta tsägää. Mulla ainakin. Asia tuli mieleen kun heitin lomaltapaluupostauksessa läpänderiä siitä, että elämä alkoi luisua väärään suuntaan jossain lukion tienoilla - ja sitten rupesinkin kelailemaan hommaa ihan tosissaan. En siis siltä kannalta, että missä Marja meni hei vikaan, vaan siltä, että miten ihmeessä mun elämä näyttääkin tältä.

Mitä tapahtui? Mistä kaikki alkoi? En mä mitään tällaista nimittäin suunnitellut.

Voisin kelailla hommia varmaan ihan lapsuuteen saakka, teini-ikään asti ainakin. Jonnekin sinne, kun haaveilin psykiatrin ja sitten toimittajan ammatista. Tai kun tein eksistentaalisen kriisin tiimoilta parikymppisenä ammatinvalintatestin netissä ja sen mukaan mulle olisi sopinut kaikista parhaiten merikapteenin ura ja kakkosena ehdotettiin markkinointijohtajaa. Valitsin noista kahdesta vähemmän absurdin ja lähdin opiskelemaan tradenomiksi, tavoitteenani Stockan markkinointipäällikön pesti (hah). Mutta ei mennä niin kauas, koska mun mielestä ei tartte. Kun mä syvennyn miettimään, johtaa nykyisen elämäni jäljet kahteen eri alkupisteeseen.

 

 

Se yksi tyyppi, joka ei palkannut mua firmaansa, mutta suositteli mua kaverinsa firmaan

En osaa edes kuvitella, missä ihmeessä mun ura huitelisi tänä päivänä ilman niitä kolmea "turhaa" haastattelua, jotka eivät johtaneet työpaikan saamiseen, vaan pettymykseen kalkkiviivoilla. Se oli perjantai, yksi elämäni hirveimmistä päivistä: ensin tuli puhelu, jossa mulle sanottiin - vaikka olin varma että natsaisi - kiitti mut ei kiitti ja sitten lähdin lopettamaan 11-vuotiaan koirani.

Seurasi muutama musta viikko, syvällä pohjamudissa vietetty, en oikein osannut kuvitella miten elämä siitä järjestyisi. Sitten yhtenä päivänä soi puhelin. Se oli sen sivu suun menneen työpaikan haastattelijan entinen työkaveri toisesta firmasta, joka pyysi haastatteluun. Oli kuullut musta siltä kaverilta. Pian sen jälkeen aloitin seikkailuni digimarkkinoinnin maailmassa ja löysin oikean urasuunnan. Jäljelle jäi pöllämystynyt kiitollisuus niitä odottamattomia, työpaikan saamiseen johtaneita suositteluja kohtaan ja suuri ikävä pientä koiraani (joskin mä uskon, että se jotenkin junaili kaiken koirien taivaasta käsin).

 

 

Se yksi ilta, kun kaveri hiillosti mut baariin vaikken ois jaksanut

Muistan vieläkin mitä mulla oli päällä: pinkit farkut (ne oli silloin cool, uskokaa) ja vaalea hihaton paita jossa oli kultaisia pampuloita (no okei mitä ihmettä mulla oli päällä?!?!). Tää ei oo se postaus missä kerron yksityiskohtaisesti mitä tapahtui, mutta sanotaan vaikka niin, että vielä ainakin kolme älytöntä sattumaa lisää, kunnes lopulta päädyin jubailemaan erään tanskalaisen miekkosen kanssa.

Just vähän aiemmin olin päättänyt, etten halua tavata ketään pitkiin aikoihin ja olin niin done kaikkien deittailuhommeleiden kanssa. Ja kerrankin se ei ollut mikään pikaistuksissa tehty lupaus, vaan sellainen rauhaisa tunne siitä, etten tartte enkä halua ketään, pitäkää jäbät tunkkinne. Mut joo, meillä oli treffit seuraavana torstaina ja sitten taas lauantaina ja nyt asun Tanskassa.

 

 

Yksi pettymyksen tuottanut haastattelurundi ja yksi baari-ilta, kun en halunnut tavata ketään. Tapahtumaketjujen alkupäät.

Eihän siis unohdeta, että:

- Pieleen mennyt juttu voikin tuoda tullessaan jotain vielä parempaa. Jos jokin ei natsaa, niin sitä ei vaan ollut tarkoitettu.

- Ikinä ei voi tietää, josko tää on se päivä, joka sysää muutoksen liikkeelle tai tästä pikkujutusta kasvaakin jotakin suurta.

- Vaikka ois välillä vähän kökköä, suorastaan hirveää, on elämällä mitä luultavimmin supermahtavia yllätyksiä hihassaan. Ehkä jo ihan pian, ranteen kohdalla valmiina pullahtamaan ulos. Ei niitä ylläreitä kannata veren maku suussa jahdata, mutta ehkä ne löytää sut helpommin jos et piileskele neljän seinän sisällä forver.

Mitkä sattumukset tai tapahtumat on vaikuttaneet sun elämäsi suuntaan?

 

LUE MYÖS:

Sitoutumiskauhun kootut ainekset

Siperian ja muutoksen tuulia

6 asiaa, joita poikaystävä ei vaan tajua

---

How did I end up here? Due to couple of damn surprising, yet fortunate, turns of events.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Pages