Ladataan...
Nørrebro Summers

Ootte saletisti nähneet Linkkarissa tai muualla somessa sen kuvan, jossa esitetään sun oma comfort zone, mukavuusalue yhtenä pallurana ja melko kauas siitä on sijoitettu toinen pallura, jossa lukee where the magic happens. Jos ei soita kelloja, niin kyseisen meemin voi kurkata vaikka täältä. Kaikki sellaiset valveutuneet, fiksut, menestyneet, inspiroivat ihmiset sitä toitottaa: koko ajan pitäis olla pomppimassa altaan syvään päähän, jättikokoisiin saappaisiin ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Jotta vois kehittyä, katsokaas, saada uutta haastetta ja oppia aina lisää (oppiminenkin on muuten aika pitkälti p*skaa, mutta siitä lisää toisena kertana).

Kuka mä oon puhkikuluneita motivaatiolauseita ja konkareiden kokemuksia kyseenalaistamaan, joten sinne mä sitten oon joukon jatkeena aina pyrkinyt. Uusille apajille, kasvamaan ja etenemään. Taikoja tekemään, etten sanoisi.

Paitsi vaan että mä oon tässä alkanut pikkuhiljaa tiedostamaan, että mä en viihdy kaukana mukavuuspallurastani. En. Itse asiassa vietin tuossa juuri kyseisen palluran ulkopuolella pari vuotta putkeen, joka teki musta ahdistuneen sekä onnettoman, ja murensi etenkin ammatillista itsetuntoa aika rankasti. Monenakin kertana tuli lesottua erinäisissä yhteyksissä sitä, miten kookkaisiin saappaisiin mä oon päätynyt ja miten haastavia duuneja mulla on. Ja sitten tosiasiassa kelailin 87% ajasta vaan sitä, että millonkohan a) joku tajuaa että mä en tiedä mistään mitään tai b) mä romahdan lopullisesti ja joudun viettämään stressisaikulla kuukausia. Ei siksi, että mulla ois ollut huono duuni tai työyhteisö, vaan siksi, että olin aivan liian kaukana mukavuusalueeltani - paikassa, jonne olin itse itseni usuttanut.

Ystäväiseni, mukavuusalueen ulkopuolella on p*skaa.

 

 

En sitä vielä silloin tiennyt, mutta tän vuoden huhtikuussa mä kuitenkin aloin huomaamattani lipua kohti comfort-palluraani. Olin harkinnut pidemmän aikaa työpaikan, jopa alan vaihtoa, mutta päättänyt sitten kuitenkin - sisuunnuksissani ja koska mulla on innostava, kärsivällinen pomo - jäädä nykyiseen duuniin. Kelasin, että edessä on pitkä, kivinen (tietysti lopulta palkitseva, muuten en ois jäänyt) tie. En osannut ajatellakaan, että se huhtikuinen perjantai kun kämmin mutten lietsoontunutkaan stressiin olis mun uusi normi jo nyt. Varmastikin edessä olisi haastava matka kroonisesta stressistä parantumiseen, siihen ettei ahdistus oo perusolotila. Mutta niin siinä vaan kävi; samassa tahdissa kun aloin rutinoitua, tuntea osaavani hommani hyvin ja välillä jopa aivan perhanan hyvin, stressikäyrä laski tasaisesti. Jos ysiltä illalla korvanappiini kiiri viesti siitä, miten oon taas kämminyt jotain, en enää välittänyt koska tiesin että ekan laahausvuoden jälkeen alan viimeinkin loistaa mun työssä ja tekevälle sattuu.

Oon ollut viimeiset kuukaudet koko ajan enenevissä määrin omalla mukavuusalueellani ja täällä on ihan sairaan kivaa. Mukavuusalueella on itsevarma ja rauhallinen olo, on resursseja panostaa vaikkapa siihen että tukee työkavereita tai heittää läpyskää liian kovaan ääneen monta kertaa päivässä. Mukavuusalueella työtahti on sopivan tehokas, sellainen että on koko ajan mielekästä puuhaa muttei paniikinomainen kiire taikka olo ettei oikein osaa tehdä mitään. Mukavuusalueella on tilaa olla luova ja ideoida, tehdä juurikin sitä ylimääräistä taikaa, koska päivät on jokseenkin hallinnassa ja kaikki rahkeet ei pala säätämiseen. Mukavuusalueella lähtee hyvällä omallatunnolla kahdeksan tunnin jälkeen töistä himaan, koska on saanut niin paljon jo aikaiseksi ja kuitenkin tietää, ettei ne duunit tekemällä lopu. Ennen kaikkea mukavuusalueella uskaltaa ja osaa piirtää selkeät rajat työaikojen suhteen, sanoa tiukasti ei joillekin jutuille sekä olla oma omituinen itsensä - koska kokee olevansa osaava, arvokas, riittävä työntekijä. Ei mikään huijari tai hermoheikko.

 

 

Että joo. En osaa tätä paremmin kuvailla viime kuukausien matkaa. Se on ollut tosi hyvä matka ja oon mahdottoman onnellinen, että pysyin sisukkaasti mukana enkä luovuttanut just ennen tätä jättimäistä ahaa-elämystä.

Puhuttiin pomon kanssa tästä matkasta pari viikkoa sitten ja oltiin molemmat sitä mieltä että suunta on just oikea. Yhdessä vaiheessa se nousi piirtämään taululle sellaisen vuoristoratamaisen kaavion, joka hahmotti mun henkistä prosessia ja huomautti, että meikämandoliinin seuraava alamäki tulee todennäköisesti syksyllä ja sen jälkeen vielä makeempi nousu. Että voisin nyt jo varautua siihen, että ajaudun uusien isojen projektien myötä sinne mukavuusalueen ulkopuoleiselle avomerelle, mutta että mitä todennäköisemmin takaisin räpiköiminen on tällä kertaa helpompaa. Ja just niin kelailen minäkin. Voisko joku piirtää siitä meemin, sen ikuisen out of comfort zone -läpän tilalle?

 

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Tiedättekö sen viheliään keksinnön, joka on helpottavinaan kommunikaatiota ja yhdistävinään ihmisiä, mutta oikeasti katkoo kaiken keskittymiskyvyn olemattomiin ja muuttaa kasvotusten (tai luoja auttakoon, puhelimitse!) tapahtuvan vuorovaikutuksen hankalaksi pakkopullaksi? No siis sähköpostin, tietenkin.

 

 

Ei siinä vielä mitään, että sähköposti on muuttanut meidät passiivis-aggressiivisiksi (no just se sun "hei, oletko ehtinyt vielä katsoa tätä" -muistutusmaili, joka oikeesti tarkoittaa "siis miten kukaan voi olla noin hidas, tsiisas"), näyttöä päivät läpeensä tuijottaviksi zombeiksi ketkä ei uskalla soittaa kenellekään (ainakaan laittamatta etukäteen viestillä kyselyä siitä, oisko hyvä aika jutella tai aloittamatta puhelua sanoilla "häiritsenkö mä?") (et sä hei varmaan häiritse, eihän kukaan vastaa puhelimeen jos se just silloin hirveesti häiritsee!), mutta lisäksi jengi ei hallitse edes simppeliä sähköpostietikettiä.

Kelatkaa, että toimistoilla vaeltaa porukkaa jotka rikkoo jatkuvasti näitä muutamaa yksinkertaista sääntöä - ja saavat vieläpä melko varmasti parempaa liksaa kuin sinä:

1. Nimen väärin kirjoittajat

Hei Merja, hei Maria, hei Marjo. En varmana vastaa sun mailiin, ellet tarjoa mulle huomattavaa palkankorotusta tai ylimääräistä lomaviikkoa heti siinä tervehdyksen alapuolella. Samaan häpeäpaaluun roikkumaan ne hyypiöt, ketkä kirjoittaa vastaanottajan nimen pienellä kirjaimella (jos on niin uuvuttavaa kirjoittaa KAIKKI nimet isolla alkukirjaimella, niin omasi voit kirjoittaa pienellä siihen loppuun - ja mun puolesta vaikka väärinkin, aika sama).

2. Pomo CC:ksi

Niin sanoinko mä siitä passiivis-aggressiivisuudesta jotain? Se on aika klassikkokamaa, että ongelmatilanteessa kiihtyvään sähköpostinvaihtoon kopioidaankin yhtäkkiä sen toisen tyypin POMO messiin. Ähäkutti, näkeepä esimieskin miten kuriton ja huono alainen sillä on, niin voi pistää sen ruotuun! 

Ennen pomon CC:ksi liittämistä voisi kokeilla radikaalia kikkaa: kun et enää vaan kestä tyyppiä kenen kanssa mailailet, eikä se tajuu mitään ja on muutenkin dorka, mitä jos kävelisitkin sen työpöydän luo ja koittaisit jubata? Siis ihan face to face. Se yleensä tepsii paremmin kun pomojen vetäminen ihan turhiin vääntöihin mukaan, niillä on kuitenkin omatkin kanat kynittävänä.

3. Muutaman hengen palaverista ilman selityksiä kieltäytyjät

Siis tää on pahin, toimistomaailman ghostaus! Uskokaa tai älkää, mä en keksi palavereita ihan huvikseni ilman hyvää syytä (koska hoidan tietysti asiat sata kertaa mieluummin, noh, mailitse) joten jos sähköpostiin kilahtaa kutsu EI SIITÄ VAAN VOI ILMAN MITÄÄN SELITYSTÄ TAI EHDOTUSTA TOISESTA AJANKOHDASTA KIELTÄYTYÄ. Eri asia on tietty ne järkyttävät, sielua vanuttavat kuudentoista tyypin ajantuhlauspalsut jossa kaikki paitsi se joka puhuu näpyttelee vaan maileja anyway.

4. Se punainen huutomerkki!!!!!

Milloin mailin saa merkata tuikitärkeäksi sillä punaisella huutomerkillä: kun joku asia on ihan oikeesti ihan sairaan akuutti, oot yrittänyt soittaa tuloksetta ja tieto on vaan pakko saada perille heti.

Milloin mailia ei saa merkata tuikitärkeäksi sillä punaisella huutomerkillä: tyyliin milloinkaan muulloin. Eikä ainakaan silloin kun asia ei oo ees kiireinen, vaan haluat huutomerkillä korostaa että vastaanottaja on mennyt sörssimään jotain pahasti. Me ollaan kaikki niin kiinni meidän sähköposteissa, että eiköhän viestisi tuu luettua joka tapauksessa muutaman tunnin sisään.

Mua alkaa aina ärsyttää kun nään kyseisen symbolin saapuvassa mailissa, ihan kun mailin lähettäjä yrittäisi kiilata kaikkien niiden mun muiden tuikitärkeiden tehtävien jonossa ilman kunnollista syytä. (Annan huutomerkin anteeksi sellaisille tyypeille, joiden inboxiin pamahtelee miljoona sähköpostia päivässä ja osa saattaa oikeasti jäädä useaksi päiväksi lukematta. Silloin on varmaan ihan hyvä että tietää vastaanottajan olevan mega busy ja huutomerkki toivottavasti erottaa tärkeämmän mailin massasta.) (Sen sijaan katson syyttävästi tuon kaltaisia työyhteisöjä, ei hyvä, soo soo.)

5. REPLY GOD DAMN ALL

Miten tää voi olla niin vaikee? Jos vaikkapa joku firman yleinen tiedotemaili on lähetetty suurelle joukolle ihmisiä ja sulla on lähettäjälle kommentoitavaa, kysyttävää, tai vaikka kissameemi --> REPLY. Ei Reply all.

+1. Joukosta tiputtajat

Tää on sen Reply all -tyypin yhtä raivostuttava vastakohta, eli tyyppi joka jatkuvasti painaa "Vastaa" eikä "Vastaa kaikille" - vaikka asia selvästi koskettaa koko tiimiä (yleensä siis pienempää porukkaa, kuin mille nää vitoskohdan tiedotteet menee). Ja sitten kaikki on ihan kujalla, lopulta samasta asiasta poukkoilee ympäriinsä kuusi eri ketjua ja kukaan ei tiedä mistään mitään.

 

*Teksti on provosoivasti kirjoitettu, enkä toivottavasti pahoittanut kenenkään mieltä (paitsi sinun joka kirjoittaa nimen aina väärin, ansaitsit sen). Haluan painottaa, että itse en koskaan syyllisty edellä mainittuihin synteihin eikä materiaalia tähän postaukseen missään nimessä ole ammennettu omasta sähköpostikäyttäytymisestäni. Etenkään kohdat 4 ja 5 eivät kosketa minua.

Työn iloa!

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Ladataan...
Nørrebro Summers

Sanonpa tämän nyt ääneen: kahden päivän viikonloppu on aivan liian lyhyt! Kaikkeen! Mua ei haittaa viiden päivän arki, mutta se on alkanut ahdistaa, etten vaan ehdi elää elämääni ja tehdä haluamiani juttuja nykyisessä 5+2-viikkomallissa. Olenko saamaton? Kenties. Olenko laiska? Ehkä. Olenko tehoton ajankäyttäjä? Luultavasti. Olenko nautiskelija? Hell yeah. En tahtoisi elää loppuelämääni nykyisellä tavalla, vaan pyhittää lisää aikaa omille jutuille. Voi olla, että tää on jotain viiveellä iskevää kolmenkympin kriisiä ja sitä, että oon alkanut tajuta etten elä ikuisesti. Mulla on rajallinen määrä aikaa olla täällä, ja pikkuhiljaa pitäisi päättää miten sen ajan oikeesti tahtoo käyttää.

Mä nautin töissä käymisestä, arjen rutiineista, siitä että on joku roti ja rytmi. Mutten niinkään siitä, että viikonloput hujahtaa älyttömän nopeasti ohi, että pitää valita rentoutuuko kunnolla vai siivoaako vaikka ullakon. Kirjoittaako tuntikausia blogipostauksia vai kutsuuko ystävät kylään. Oon varmaan tavallista hitaampi viikonlopun viettäjä, koska tartten perjantain ja maanantain väliin aina myös paljon luppoaikaa, sellaisia tunteja kun ei oo mitään suunnitelmia ja hengailen vaan. Ilman luppotunteja en palaudu, aivot ei tyhjenny tarpeeksi (ambivertin raastavaa elämää, muistatte varmaan). Ja arki-illat, ne on tuhoontuomittu koska en oo varsinaisesti iltaihminen, eli silloin en saa mitään hyödyllistä aikaan. Perustiistaina töiden jälkeen voin kyllä hengata frendien kanssa tuntikausia, juoda viiniä, käydä urheilemassa ja niin edelleen, mutta jo blogin kirjoittaminen työpäivän jälkeen tuntuu toivottomalta, saatika imurointi tai sen ullakon järkkäys. Viikonlopuille kasaantuu siis suorastaan kohtuuton määrä kaikkea ihanaa puuhaa ja tylsiä askareita, joita en vaan arki-iltoina saa tehtyä.

Nyt suunnitelma on siis alkanut hahmottua. Jonakin päivänä, toivottavasti vielä kolmekymppisen puolella, alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa.

 

Jollain maatilalla aamuyöstä iltamyöhään työskennelleet esiäitini kääntyvät varmasti haudassaan, kun lukevat että patahemmoteltu meikämandoliini ei muka jaksa tehdä kevyttä toimistotyötä 37,5 tuntia viikossa (koska kyseiset esiäidithän tietysti tuonpuoleisesta seuraa mun blogia, koska niin loistava se on daaah). Mutta toisaalta, miksei tällaiseen mahdollisuuteen tarttuisi jos sellainen tulee eteen. Ja miksei alkaisi hiljalleen järjestelemään uraansa siihen uskoon, että sellainen mahdollisuus eräänä päivänä tosiaan tulee eteen.

Just nyt ei oo nelipäiväisen työviikon aika, mutta jotta tämä haave jonain päivänä toteutuu, aloitan sen eteen työskentelyn heti. Ja ainakin nämä voin tehdä jo nyt:

- Alan rauhallisesti joskin määrätietoisesti kehittää ammatillista osaamistani siihen suuntaan, missä koen suurimpien lahjojeni piilevän. Luontaiset taipumukseni ja seuraavien vuosien aikana vankentuva työkokemus toivottavasti saavat aikaan sen, että tuossa vuoden 2022 paikkeilla oon ihan hemmetin kova tekijä omalla erikoisalallani. Sellainen, jolle maksetaan huomattavan hyvää liksaa ja jolla on neuvotteluvaltti puhua itselleen nelipäiväinen viikko.

- En nyt lähde säntäilemään urallani suuntaan, jossa liksa todennäköisesti huononee. Pähkäilin tuossa alkuvuoden viikkoina sitä, onko nykyinen ura mulle laisinkaan oikea vai pitäiskö mun tehdä jotakin paljon pehmeämpää, luovempaa, helpompaa, vähemmän vaativaa - silläkin seurauksella, että liksasta leikkautuisi vaikkapa 20% pois. En nyt yhtään kuulosta nykypäivän downshiftaavalta trendi-ihmiseltä kun sanon tämän, mutta mä tulin siihen tulokseen että ei kiitti. Tilanteeseen täytyy löytyä ratkaisu myös ammatillisen osaamisen ja itsetunnon kehittämisen, stressinhallinnan sekä itselle sopivamman erikoistumisen kautta. Tulevaisuudessa toisaalta leikkaan mielelläni 20% palkastani sen vuoksi, että saan ylimääräisen päivän viikonloppuuni (siinä vaiheessa tulenkin olemaan jo niin pirun kallis asiantuntija, että työnantajallekin tämä on varmaan ihan jees).

- Alan keräämään työnäytteitä, joilla voin tarvittaessa osoittaa osaamiseni ja kokemukseni. Yksi keino nelipäiväisen työviikon saavuttamiseen on nimittäin itsensä pomoksi alkaminen. Jos tulevaisuudessa tahdon myydä taitojani friikkuna eteenpäin, on hyvä ettei tartte siinä vaiheessa hädissään riipiä portfoliota kasaan kerralla. (Having said this, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä että työskentelen jatkossakin vakiduunissa joko nykyisessä työpaikassa tai muualla. Ylimääräisen duunibufferin olemassaolosta ei kuitenkaan ainakaan haittaa ole - ehkäpä vakiduunin ja friikkuprojektit voisi tulevaisuudessa jopa yhdistää.)

- Muutun entistä paremmaksi säästäjäksi - mikä tästä eteenpäin onkin helpompaa, kun en viime vuoden tavoin pidä noin kuutta palkatonta lomaviikkoa. Auts. Vaikka raha ei tavallaan merkkaa mitään, on se kuitenkin just se ratkaiseva tekijä monen unelman toteuttamisessa. Kaipaan ehdottomasti taloudellista turvaa, eli vasta kun lompakko sen varmasti kestää, voin harkita viidenneksen pienempää palkkapussia. En millään tahtoisi taantua poispäin nykyisestä elintasosta, ja säästämisen kautta mahdollisuus pienempään asuntolainaan ratkaisisi osan siitä yhtälöstä.

- Otan tän tavoitteen vakavasti ja oikeasti lähden sitä kohti. Olen nimittäin havainnut, että suurin osa toteutumattomista unelmista on niitä, joiden eteen ei viitsinyt tehdä ihan kauheesti. Tai priorisoikin jonkun muun jutun. Tai ei vaan lopulta uskaltanut.

Näillä siis mennään. Jos siis aion viimeistään 39-vuotiaana tehdä tän elämänmuutoksen, on onneksi vielä seitsemän vuotta aikaa askeltaa sitä kohti, haalia dollaria taskuun ja sulkia hattuun. Siihen saakka voisin koittaa vaikka vähän parantaa ajankäyttötapojani viikonloppuisin, ja ehkä opetella imuroimaan tiistaisin.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Pages