Ladataan...
Nørrebro Summers

Tänään tapahtui kaksi asiaa:

1. Luin Jonnan ihanasta blogista seuraavan lauseen: Tästä blogistakin on muotoutunut kuin huomaamatta ”Satunnainen päiväkirja stressiin sairastuneen ihmisen elämästä”. Voitte lukaista Jonnan mietteet alkuperäisestä lähteestään, mutta tuo lausahdus kolahti jotenkin ihan älyttömän kovaa. Sanat kuulostivat rohkeilta, ne yllättivät värikkäiden lomakuvien keskellä, ja olivat just sitä mitä mä en oo osannut pukea sanoiksi tai oikein ajatuksiksikaan - mutta joka on vellonut elämäni yllä viimeiset puoltoista vuotta.

Yök, stressi. Minäkin olen sairastunut stressiin. Tähän saakka oon painanut hommaa tällaista tää uranaikkosena olo vaan taitaa olla -villasella.

2. Älkää kysykö miksi, mutta vietin kahdeksan tuntia raihnaisessa takahuoneessa lähes vuosikymmenen itseäni nuoremman tyypin kanssa r'n'b:ta kuunnellen ja joululahjoja paketoiden. Niiden tuntien aikana ehdittiin ruotia läpi muun muassa baarit, ramenmestat, kuntosalit ja julkkikset. Mun elämän tavanomainen oravanpyörä tuntui niin, niin kaukaiselta - ja päivän ainoa huolenaihe oli teippitelineen vereslihalle raastama peukalo. 

 

 

Kun paketoin viimeisen lahjan ja samalla työpäiväni ja astuin ulos pimeään alkuiltaan, tuntui tosi erilaiselta kuin pitkään aikaan. Siis tosi pitkään aikaan. Niskaa jomotti, peukaloa kirveli, mutta päätä usein painava rengas oli löysistynyt. En sano, että tahdon pakata lahjoja kokopäivätyökseni forever, mutta jotain siinä tunteessa on, kun voi karistaa duunihommelit mielestään ja harteiltaan heti töistä lähtiessä. Ei refleksinomaisesti jo ala-aulassa kaiva kännykkää esiin ja tsekkaa maileja. Olin ihan poikki, mutta sitten en kuitenkaan.

Tää päivä sen viimeistään silmieni eteen liisteröi: oon ollut stressikroonikko jo todella pitkän aikaa. Ei siitä pääse mihinkään, sellainen särö mussa on. En tiedä vielä miten ihmeessä riivin itseni ylös tästä suosta, pysyvästi kuivalle maalle, eroon päätä puristavasta renkaasta. Mutta kyllä mä jotenkin sen teen, on pakko. Tätä mä nimittäin haluan, jaksaa raskaankin päivän jälkeen vielä kirjoittaa, ajatella, olla läsnä, elää. Ehkä ääneen myöntäminen on ekoja askeleita oikeaan suuntaan.

Ja huomenna mä lähden vielä toiseksi päiväksi paketoimaan lahjoja <3

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Nyt kun olen jo viikon verran ollut loman jälkeen arjessa kiinni, voitaneen mua kutsua aihealueen kokemusasiantuntijaksi, teeman syväksi rintaääneksi. Ja koska tiedän, että moni teistä lomailee parhaillaan ja tää koko prosessi on vielä edessäpäin, ajattelin jakaa ohjenuoraksi ja vertaistueksi

lomaltapaluun tahmaiset vaiheet. Eli nämä:

Epäusko ja kieltäminen. Se kun loman viimeisenä iltana uskottelee itselleen, että nää loman vikat tunnit on jotenkin pidemmät kuin perussunnuntain vastaavat. Ei ne oo.

Kyseenalaistaminen ja kurimus. Tätäkö elämä nyt sitten on? Onko missään mitään järkeä? Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä vikaan, oliko se lukio? Onko mulla mitään annettavaa, kenellekään tai mihinkään suuntaan? Onko pakko olla ihan tavis toimistotyöntekijä, eikä esimerkiksi majatalon omistaja Välimerellä? Mikä on elämän tarkoitus, liekö tuo mikään?

 

Pukeutuminen päin honkia. Sandaalit jalassa eikä takkia mukana, koska ei sitä enää muista miten kylmä tuolla on vaikka paistaa aurinko. Varpaat jäässä, kurkku karhea iltapäivään mennessä, alipukeutunut ja outo olo. Ne vähän sinne päin lakatut ja sittemmin uudella lakkasipaisulla fiksatut varpaan kynnet, jotka lomalla oli ihan fine, tekee susta toimistoympäristössä jäätävän sottapetterin ja yrität koko päivän käpristellä niitä piiloon.

Ammattitaidon mureneminen. Ei mitään käsitystä mitä työtehtäviä sulle kuuluu ja miten projekteja vedetään. Oot jättänyt paluutasi helpottamaan kolme postit-lappua työpöydälle, muttet ymmärrä niiden kontekstia eikä käsialassakaan oo hurraamista. Lapuista kaksi kastuu lukukelvottomiksi, kun kahvikuppi kaatuu kyljelleen pöytään - oot nyt ihan omillasi, sister.

Vapaa-ajan ylibuukkaus. Kun et halua kohdata todellisuutta, saatika tunnustaa että elämä on taas pitkälti duunin ja himan väliä palloilevaa oravanpyörää, täytät loman jälkeisen viikon jokaisen illan sosiaalisilla kuvioilla. Koska kyllä kesästä voi nauttia täysin rinnoin vaikkei lomailisikaan, #yolo #kesä #summervibes #tiistaiviinit. Mökötät iltamenoissa vähän kärttyisenä ja raihnaisena, koska ethän sä nyt moista meininkiä jaksa, et ainakaan loman jälkeisellä koomaviikolla, älä edes yritä. Tietenkään et voi perua mitään sovittua, koska se tarkoittaisi alistumista oravanpyörään.

 

 

Kahvia, niin paljon kahvia. Törmäät somessa artikkeliin, jossa kerrotaan kahvin uhkaavan loppua maapallolta. Ei kai se vaan lopu tänään, eihän?!?

Hiljalleen sopeutuminen. Suunnilleen torstain kohdalla muistat, että tää sama hommelihan käy joka vuosi, eikä se välttämättä tarkoita että oisit tehnyt pelkästään vääriä valintoja viimeiset 14 vuotta ja että sun koko elämä on paskaa. Samoihin aikoihin sun kahvin kulutus alkaa palautua normaalille tasolle, kahdesta kolmeen kuppiin päivässä (joista ensimmäinen on kylläkin kokoluokkaa sammio) ja muistat taas mitä teet työksesi.

Viikonloppu. Siellä se viimein kolkuttelee, perjantai ja elämä alkaa hymyillä. Varovainen ajatus, ehkei pidemmät lomat loppujen lopuksi oikein sovikaan mulle, hiipii takaraivoosi mutta hiljennät sen, #friyay #vacationfeeling #summerisback #vieläonkesääjäljellä.

Tsemiä hei kohtalontovereille, kyllä se tästä!

Viime vuonna tähän aikaan listasin 10 syytä, miksi kotona on kivempaa kuin matkoilla. Tsekkaa ne täältä, jos kaipaat vielä ylimääräistä annosta lomiltapaluubuustia.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Mut on tehty lekotteluun ja kesäpäiviin

Mitä tehdä kotona lomaillessa?

Kivempi kotosalla kuin reissussa

---

Returning from vacation means sooo much coffee, forgetting what you used to do for work and wearing way too little clothes for the temperature.

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Ryhdyttiin tuossa eräänä päivänä pari viikkoa sitten F:n kanssa miettimään, että mitä hemmettiä me tehtiin viime heinäkuun alussa sen syntymäpäivänä. Kaiveltiin pääkoppiamme vaikka kuinka, mutta ei siitä tullut mitään. Ei selkeästi ollut mikään maailman ikimuistoisin juhlapäivä, koska meillä ei kummallakaan ollut mitään käryä sen päivän aktiviteeteista. Ryhdyttiin penkomaan valokuvia, josko sieltä löytyisi johtolankoja, mutta turhaan. Päivästä ei ilmeisesti ollut myöskään aiheellista ottaa yhtäkään kuvaa (?!!?).  F päätti tässä kohtaa luovuttaa, mutta allekirjoittanut ei. Kyllähän meidän nyt jukolauta on pakko muistaa.

Keksin siispä penkoa tiedon esiin meidän chatkeskustelusta - siellä olisi pakko olla viestejä kyseiseltä päivältä ja meidän koordinaateista. Lähes vuoden chathistorian taaksepäin selaamisessa menee muuten aika kauan, varsinkin jos lähettelette lukuisia viestejä, kuvia ja videoita pitkin päivää, joka päivä. Tän tarinan pointti ei kuitenkaan oo meidän viesteissä, ei edes niissä synttäreissä (juu kyllä sieltä chatista lopulta paljastui sekin, mitä kyseisenä päivänä tehtiin) vaan jossain ihan muussa.

Nimittäin siinä mitä mä näin moneen kertaan, kun jouduin odottelemaan vanhempien viestien latautumista. Niiden lataussekuntien ajan tuijottelemaan puhekuplia, joihin mä olin päivieni spontaaneja tuntemuksia raportoinut.

 

 

Sinisiin kupliin mahtui paljon sydämiä, kissaemojeja ja vitsejä. Mun silmät kuitenkin osuivat siihen, kuinka usein stressasin, huolehdin, jännitin tai ylianalysoin jotain. Määräaikaisen duunin aiheuttama epävarmuus tulevasta, yhdistettynä suuriin saappaisiin ja näytön tarpeeseen - se ei ollut meikäläiselle stressinäkökulmasta helppoa aikaa. Kirjoittelin viime vuonna aiheeseen liipaten muun muassa täällä ja täällä. Lisäksi on niin paljon mistä en kirjoittanut, ehkä joskus vielä kirjoitan.

Silmät ihan kirkastui chathistoriaa selatessa, oivalsin jotain niin tärkeää, jotain sellaista joka pitäisi pitää mielessä aamusta iltaan joka ikinen päivä. Niin myös sun. Nimittäin tämän:

Stressi, tyhjänä humiseva pää, epävarmuus tulevasta, ne kerrat kun pelkäsin että mokaan tai oon jotenkin huono, olivat kaikki turhia. Nyt kun katson taaksepäin, ymmärrän huolehtineeni aivan syyttä suotta. Mitään katastrofaalista ei koskaan tapahtunut, joskus mokasin, mutta sellaista sattuu ja lopulta löysin superkiinnostavan duunin talon ulkopuolelta, vakituisen sellaisen, ja päätin lähteä. Käteen jäi paljon elämäni tärkeimpiä oppeja ja sydämenmuotoisia muistoja ihanista ihmisistä.

Kunpa, voi kunpa, en olisi käyttänyt kaikkia niitä päiviä murehtimiseen ja sen miettimiseen, että järjestyykö kaikki ja miten ja milloin. Koska kyllä se järjestyy, mikään ei töissä oo niin vakavaa. Oikeastaan ainut millä on väliä on se, että kun joskus se vika työpäivä koittaa, saisi niin lämpimän olon ja niin monta pitkää halausta kuin mä lopulta sain. Ei stipluista niin väliä, vaan niillä ihmisillä ja sulla.

Toimikoon tämä meikäläisen mantrana tähän kesäiseen työviikkoon sekä pysyköön visusti muistissa tulevina kuukausina ja vuosina. Muistetaan vähän relata, ei puuskuteta huolistamme, hengitellään rauhassa, eikä oteta työjuttuja liian tosissaan.

Aurinkoista viikkoa sinne! <3

---

I browsed through one year of chat messages I've sent and learnt that I have been stressed out for no reason.

---

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

Facebook

Bloglovin'

Snapchat & Instagram @marjapilami

Share

Pages