Ladataan...
Nørrebro Summers

Toukokuu 2013, Helsinki. On lämmin alkukesän lauantai. Mahassa on perhosia, sellainen olo että jokin on ratkaisevalla tavalla erilaista kuin aiemmilla kerroilla (niiden lukuisten savuaviksi raunioiksi päätyneiden viritelmien aikana, joiden kohtalon näin jälkiviisaana aistin jo heti alusta alkaen). Oon tavannut pitkän, komean, Stadissa asuvan tanskalaisen jäbän baarissa viikkoa aiemmin, jolloin puhuttiin niitä näitä ja sivuttiin muun muassa sitä, että sen mielestä ois kiva saada Helsingistä paikallisia kavereita. Paikallisia kavereita, got it, mä oon frendinä viihdyttävä ja tiedän mestoja. Alan mielelläni sun paikalliseksi kaveriksi.

Kyseiset kaverukset tapasivat ekaa kertaa päivänvalossa helatorstaina, kävivät kahvilla Kappelin terassilla, kävelivät Töölönlahden ohi Lintsille ja maailmanpyörässä paljastivat molemmat pelkäävänsä korkeita paikkoja. Halasivat erotessaan ja myöhemmin jäbä ehdotti, josko hengailtaisiin pian taas. Lauantaina pyörittiin ympäriinsä tuntikausia, oltiin käyty Suomenlinnassa, drinkeillä, ties missä, ja lopulta päädytty hakemaan pizzat ja siideriä ja hengattiin Simonkadulla jäbän asunnolla, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni.

Kuunneltiin ihan hirveästi musaa ja oltiin molemmat vähän hiprakassa. Poltettiin kumpikin vielä silloin ja käytiin välillä jäbän ikkunassa röökillä, roikuttiin Simonkadun yllä ja puhallettiin savua iltaan. En ollut vieläkään varma siitä, onko nää nyt niitä aiemmin puhuttuja kaverihommia vai voisko tässä olla jotain muutakin. Itsehän lähettelin frendille salaa tekstareita: Aina kun me käydään röökillä sen jalka painuu mun jalkaa vasten, mä kuolen. Se on niin upee, oon ihan ihastunut. En kestä kun en tiiä mitä tää on!!!

Norjalaisen Kakkmaddafakkan biisit oli meidän suurimmassa suosiossa tuona iltana, tanssittiin dorkasti ja oli niin hauskaa. Katoin jäbän rytmin mukana nyökkäilevää päätä ja sydän pakahtui. Touching-biisi tulee aina muistuttamaan mua tuosta illasta, niistä perhosista ja siitä kun olin hullun ihastunut, mutten ollut ihan varma haluaako se peijooni oikeesti olla vaan frendejä.

Myöhemmin samana kesänä, kun Simonkadun kämppä oli jo tullut erittäin tutuksi (ja olin jo ihan varma, että se peijooni haluaa olla muutakin kuin frendejä) mä muistan haaveilleeni:

Jonakin päivänä, jos tää juttu kestää, ois niin yliromanttista lentää jonnekin Kakkmaddafakkan keikalle. Näin sieluni silmin meidät bailaamassa hämyisessä konserttipaikassa niin kuin silloin meidän toisilla, 18-tuntisiksi venähtäneillä treffeillä.

 

 

Lokakuu 2017, Kööpenhamina.  Seison hämyisessä konserttipaikassa ja puristan valkkaria sisältävää muovimukia kädessäni. Mua halailee tanskalainen jäbä, jonka kanssa ennen asuin Simonkadulla kämpässä, jossa oli korkeat huoneet ja vihreä kakluuni, ja nykyään meillä on oma yhteinen koti täällä. Kun Kakkmaddafakka temppuilee tiensä lavalle ja alottaa keikan biisillä Touching, tulee melkein epätodellinen olo. Kulautan valkkarit äkkiä alas, jotta pääsen mukista eroon ja sitten me tanssitaan just siihen tyyliin kuin kahden päälle kolmekymppisen uraihmisen lauantai-iltana Kakkmaddafakka-nimisen bändin keikalla Vesterbrossa sopii: kovaa.

Kyllä se niin vaan on, että suuret rakkausunelmat voi toteutua. Ja kyllä sen vaan jotenkin tuntee mahanpohjassaan, kun juttu on jotain paljon paljon perusviritelmää enemmän (vaikka yrittäiskin olla ihan vaan kavereita).

---

Ja jos Kakkmaddafakka on uusi tuttavuus, niin suosittelen aloittamaan niiden legendaarisesta Hest-albumista vuodelta 2011, joka pursuilee superhyviä riehumistanssibiisejä (Touching, Restless ja Your Girl muutaman suosikin mainitakseni).

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

 

Ensinnäkin pieni tiedotustilaisuus alta pois! Eli kuten jo eilen vähän pelkäsin, blogimuuttoni siirtyy määrittelemättömän - joskin toivottavasti lyhyehkön - ajan päähän, johtuen teknisistä haasteista vanhojen postausteni siirtämisessä uuteen alustaan. Minähän en täältä lähde ilman kallisarvoista postauslastiani, eli hengaillaan vielä hetki rauhassa. Mikäpä kiire täältä kotoisasta Lilysta loppujen lopuksi on pois (paitsi kyllähän kaikki teistä tietää, miltä suunniteltujen juttujen viime tingassa lykkääntyminen tuntuu, kun on jo ihan ehtinyt asennoitua... bläääääää!). Koko setti muistuttaa niin kovasti tämän hetken tilannetta työpaikalla, että pistää melkein naurattamaan. Tekniikka ja deadlinet, toisensa kumoavat ruojat, jotka eivät kunnioita ihmistä ja hänen suunnitelmiaan.

Mutta asiaan.

Tulin tänne fiilistelemään tän illan harvinaista, ah niin ihanaa olosuhdetta: oon aivan yksin yötä kotona. Älkää ymmärtäkö väärin, F on maailman paras kämppis ja oon yleensä omilla reissuillani ihan haikeana kun en pääse halailemaan sen kanssa iltaisin, mutta tää. Tää on kyllä hyvä. Mä reissaan meistä kahdesta huomattavasti enemmän ja mulle kyseessä taitaa olla nykyisessä kämpässä asutun puolitoistavuotisen vasta kolmas yö yksin täällä. Niistä ekan vietin frendin kanssa viiniä litkien ja yhtäkkiä olikin aamu ja F kolisteli himaan. Toisena kertana olin niin pirun kiireinen kaikkien prokkisteni kanssa, että ehdin fiilistellä tsägällä tunnin yksinäisyyttäni, kun olikin aika mennä nukkumaan.

Tänään livistin toimistolta sekunnilleen kahdeksan tuntia sinne saapumiseni jälkeen, kävin tyhjentämässä kaupan herkuista ja köröttelin himaan niin nopeasti kuin ruuhka-aikaan julkisilla pääsee. Mulla on ollut tähän saakka täydellinen ilta, vieläpä meidän megasiivousviikonlopun jäljiltä superviihtyisässä liljoilta tuoksuvassa kodissa. Annos pastaa chilitomaattikastikkeella ja basilikalla (mun lempparein lohturuoka), kuoleman makuisia ja hajuisia manchego-oliivi-sipsejä (en tiedä mitä ajattelin, kai se oli se vapaus joka sokaisi), HBO:ta, frendien kanssa chattailua, nyt kirjoitan (doooh). Eikä kello oo edes kahdeksaa. On vielä niin paljon aikaa teelle, kynttilöille, vilteille, hiljaisuudelle.

En mä oikeastaan edes oo varma miksi janoan tällaisia ikiomia iltoja niin epätoivoisesti silloin tällöin. Ei kyse oo siitä, että F hyppisi silmille, etten sais normaalisti olla rennosti tai rauhassa. Saatika siitä, ettei musta ois ihanaa kun se tossa pyörii ja näyttää komeelta. Ehkä tää johtuu siitä, että ehdin asua yksin kymmenen vuotta ennen kuin me laitettiin hynttyyt yhteen, tottua kotona yksinoloon ja puhumattomuuteen (kuulostaa synkeältä, mutta olin silloinkin onnellinen). Ehkä tää on taas jotain suomalaiserakkojuttuja. Joskus on vaan niin tärkeetä tulla himaan ja olla sanomatta sanaakaan koko iltana, syödä oksettavia manchego-oliivi-sipsejä vaikkei tekis mieli, murustella sohvalle ja palloilla menemään. Tuntuu, ettei mun aivot pääse pysähtymään ja nollaantumaan kunnolla, ellen mä oo välillä ypöypöyksin.

Ja sitten on taas kiva kaivata toista kotiin, höpötellä ärsyttävyyteen asti kaikista jännistä käänteistä mitä tässä välissä on ehtinyt tapahtua... Onko siellä ruudun toisella puolella muita kausierakkoja? Tai mun kaltaisia pitkään yksin eläneitä tyyppejä, jotka kanssa välillä hajoilee avoliitossa?

---

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Share

Ladataan...
Nørrebro Summers

Tää viikonloppu on mennyt sisustuksen, sisustuksen, sisustuksen ja vähän siivouksenkin parissa. Päivän verran Lilyssä vellonut bugi kuvien näkymisen, tai siis näkymättömyyden, kanssa tarjosi mulle oivan ja oikeastaan erittäin tarpeellisen tekosyyn jatkaa tämän viikon suunnittelematonta blogipaastoa vielä hetken. Nyt vaikuttaa kuvat taas toimivan normaaliin tapaan ja sunnuntain kunniaksi olisi luvassa pitkästä aikaa pläjäys sisustuskuvia meidän erkkeristä, lempi kämpänosastani.

Niin, ja koska blogi muuttaa aivan pian uuteen osoitteeseen, kertailen tässä samalla kuluneiden 1,5 blogivuoden sekalaisia oppeja ja ajatuksia.

 

 

Jos saisin kaksi asiaa tehdä toisin heti sieltä blogin alkupäivistä saakka, olisi ne nämä:

Antaisin tälle kyhäelmälle fiksumman nimen, sellaisen joka ei oo kaupunginosaan sidottu. Siis mitä ihmettä mä silloin mietin, halooo? Ihan nørrebropäissäni just sataneliöisen kämpän ostaneena en varmaan mitään muuta. Tää uusi asunto tuntui niin jättimäiseltä unelmien täyttymykseltä (kuten se toki onkin), etten osannut kuvitellakaan sellaista päivää, kun havittelen jotakin muuta saatika asun jossain muualla. Ehken edes ajatellut bloggaamista vuosikausia jatkuvana harrastuksena. Oon vielä ihan pihkassa meidän kämppään ja bloggaukseen, mutta Itä-Helsingin metsien kasvattina ajatukset yhä useammin karkailee jonnekin vähän syrjempään. Hiljaisuuden ja luonnon äärelle. Ikiomaan taloon, jos ihan totta puhutaan.

Talo Köpiksen reunamilla ei kuulu lähivuosien suunnitelmiin, mutta kun sen aika toivottavasti lopulta koittaa - niin mitä mä teen tälle nimelle? Onneksi tässä on hyvin aikaa mietiskellä sitä, ja omaa tyhmyyttään. (Toisaalta Nørrebro Summers... ei tätä nimeä kovin paljoa voi katua.)

Toinen juttu jonka tekisin toisin on se, etten lokeroisi itseäni liian tiukalle blogin alkutaipaleella. Sisustusblogi, kaikkea kanssa. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Luojan kiitos en sentään nimennyt blogia Home Decoration Summers in Nørrebroksi. Vuosi sitten kun yritin vielä kiltisti pysyä omaksumassani sisustuslaatikossa, oli usein tosi hankala keksiä postausaiheita, kun ei ollut tarpeeksi hyviä sisustuskuvia, uutta krääsää tai ylipäätään mitään itseäni kiinnostavaa sanottavaa. Oisin säästynyt monelta turhalta hampaiden kiristelyltä, jos oisin alusta asti ottanut rennommin. Elämää ja ihmettelyä Köpiksessä, viiniä ja frendejä, joskus sisustushommeleita. Ehkä jotain enemmän, joskus vähemmän. Boom.

 

 

Siinä missä oisin voinut tehdä jotain toisin, niin on myös paljon sellaista mikä on mennyt putkeen. Siis muutakin, kuin valokuvaustaitojeni kehittyminen nykyiseen OK tilaan tasolta "hei kuka antoi simpanssille kameran".

Ehkä ensimmäisenä se, etten toivottavasti oo ainakaan liikoja sortunut todellisuuden silotteluun tai överihienosteluun. Myönnän, että mun tosielämä näyttää aika erilaiselta kuin nää kirkkaudella kyllästetyt erkkerikuvat, mutta toisaalta nääkin kuvat otin huomaamatta että mun oliivipuu oli käynyt kuolinkamppailunsa tuossa samassa paikassa jättäen jälkeensä lehden jos toisenkin. Ei oltu imuroitu kuvaushetkellä ehkä kuukauteen, hups. Mutta ei se haittaa, kaiken ei tartte olla kiiltokuvaa.

Ja ai että, oon tavannut niin ihania tyyppejä blogin kautta virtuaalimaailmassa (no te!) ja ihan oikeassakin elämässä. Oon käynyt monta kiinnostavaa keskustelua, saanut lukuisia vinkkejä, uusia ajatuksia, tukea, nauranut teidän vitseille, inspiroitunut. Vaikka lillun uudessa kotimaassa kaukana kaikesta, tuntuu hassulla tavalla että oon kuitenkin läsnä Suomen päivittäisissä meiningeissä ja mukana vanhojen hoodien tapahtumissa.

In a nutshell, en osaa edes kuvitella elämää ilman blogia. Musta tuntuu, että Nørrebro Summersin tarina on vasta kunnolla alkamassa.

 

 

Kuten moni teistä ehkä  muistaakin, HUOMENNA on blogini virallinen muuttopäivä! Pieni jännitysmomentti saatiin tähänkin yhtälöön vielä mukaan, kun vanhojen postausten siirron kanssa tuli probleema vastaan. Katsotaan siis pääsenkö mä jo huomenna pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni Rantapalloon, vai palloilenko (heko, heko) täällä Lilyssä vielä hetkisen suunniteltua pidempään. Pidän teidät toki kartalla!

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3

Puss!

Share

Pages