Ladataan...
nothing is real

Taustalla soi Lianne La Havasin pehmeät rytmit.
Pöytä on pyöreänä kurssipapereita, koulujen esitteitä ja siellä täällä
nopeasti kirjoitettuja muistilappuja muista muista muista vielä tämäkin.
Siellä täällä inspiroivia lausahduksia ja sitaatteja, jotka aina silmään
osuessa tuovat vähän toivoa ja energiaa.

Olohuone näyttää nuhjuiselta, viimeinen sohva myytiin eilen ja lattialla
pyörii pölypalloja ja nuoren koiran hampaiden uhriksi joutunutta
paperisilppua.

Tällaisessa sekasorrossa ajatus ei kulje. Täytyisi kääriä viinilasit ja
muut astiastot paperiin ja pakata laatikoihin, siistiä paikkoja, laittaa
kaasu-uuni ja loput huonekaluista myyntiin, lenkittää koira, etsiä
työpaikkoja, tutkia koulutusvaihtoehtoja, tehdä esitelmä ja välillä myös
hengittää.

Tällainen kaaos voi ilmetä, kun päättää yhtäkkiä uskaltaa päästää irti
ja ottaa elämälleen uuden suunnan. Nyt hypätään tästä oravanpyörästä,
tulevaisuus näyttää tyhjääkin tyhjemmältä aukolta, mikään ei ole vielä
varmaa. Vatsaa kutkuttaa suloinen jännitys, mutta sen peittää voimallaan
alleen pelko ja hienoinen paniikki.

Entä jos kaikki menee pieleen? Entä jos kaikki vaan valuu sormien
välistä kuin hiekka ja käteen ei jää mitään? No entä sitten! Tätähän
minä olen kaivannut, hyppyä tuntemattomaan, ei nyt voi alkaa jänistää,
sehän on jo liian myöhäistäkin!

Olemme siis poikaystäväni kanssa päättäneet muuttaa Pariisiin. Olen
asunut 5 vuotta Grenoblessa, joten eihän tässä nyt maa, kieli tai
valuutta vaihdu, mutta Pariisi on suuri, Pariisi on valtava. Näin käy
kun laittaa kaksi villisti unelmiin uskovaa päätä yhteen ja
uhkarohkeasti tekee päätöksiä niitä sen tarkemmin suunnittelematta.
Työsopimukseni loppuu ensi kuun lopussa, eikä meillä vielä ole asuntoa
Pariisista. Ahkerien yritysten jälkeen netin ja puhelimen välityksellä,
oli meidän todettava ettei Pariisista saa asuntoa olematta itse paikan
päällä ja niinpä poikaystäväni lähti eilen vauhdilla suoraan Pariisiin
ja siellä nyt puku päällä vierailee ja jättää hakemuksiamme ympäriinsä.
Olen kuullut Pariisin asuntosodasta aiemminkin, mutta nyt vasta sen
ymmärrän oikeasti, niistä pienen pienistäkin ullakkokomeroista
taistellaan henkeen ja vereen. Olkoon onni matkassamme ja suokoon meille
asunnon.

Share

Ladataan...
nothing is real

3 kuukautta, 3 viikkoa sitten.

Loppukesän helteessä, auringon jo laskeuduttua, minä lyhyessä mekossa.

Kaksi lasillista valkoviiniä ja hymy herkässä, ystävät ympärillä, iloinen odotuksen tunne sykkii suonissa, koko ilta edessä.

Vaihdamme baarista puheensorinan täyteiselle aukiolle, tapaamme lisää ystäviä terassilla.

Ja siellä, pilke silmäkulmassa, vallaton hymy huulilla.

Hetki, josta ei ollut paluuta.

 

Share

Pages