Ladataan...
Nukkuvan rukous

Olen koko ikäni toitottanut, että lapsia ei tehdä - niitä saadaan. Lapset ovat lahja. Ja niin kai se on, sillä lapsen saaminen on suoranainen ihme. Uskomaton tapahtumien sarja, johon sisältyy lukuisa määrä muuttujia. Parhaimmillaan tapahtumat etenevät niin hienosti, että toivottu raskaus alkaa ja etenee päättyen odotetun lapsen syntymään.

Omat kokemukset hedelmättömyydestä ja selittämättömästä lapsettomuudesta ovat kuitenkin saanut minut hieman toisiin ajatuksiin. Sillä jos lapsia ei saada, niitä totta vie tehdään! Nimittäin klinikoilla laboratorion puolella. Niitä tekevät inhimilliset ihmiset työkseen ja näille ihmisille maksetaan siitä palkkaa, että he tekevät lapsia. Sairaaloissa ja klinikoilla meidän lapsettomuudesta kärsivien vuoksi työskentelee lukuisa joukko sairaanhoitajia, gynekologeja, lääkäreitä, laboratorion työntekijöitä. Heidän työpäivänsä kuluvat siellä, missä minä käyn liian usein ihmettelemässä hiljaisia käytäviä, odotushuoneessa kuiskattuja asioita, käsidesin hajua, kolkkoa tunnelmaa. Kiusallista hiljaisuutta, myöhässä olevia aikoja, kylmäkiskoisuutta, tarvikevarastolta saatuja neuloja.

Minun mielessäni lasten teko ei ole enää maalaisromanttinen, luonnollinen tai hauras ja kaunis tapahtuma, mikä käy pimeässä peiton alla kuin ennen vanhaan elokuvissa. Se on tarkoin laskelmoitua matematiikkaa, lääketiedettä, fysiikkaa ja kemiaa. Kumihanskoja, riisuttuja housuja, pornon katsomista ja purkkiin jynkytettyä spermaa. Gynekologisia tutkimuksia. Suoraa puhetta, suoria kysymyksiä, kiusallisia hetkiä, karvaita kyyneliä. Sairaslomapäiviä, valkoisia valheita, lohtuun ostettuja kukkia. Hormoni-valmisteita, vaginaan työnnettyjä suppoja, itse pistettyjä pistoksia. Huutoa, itkua, suutuspäissä paiskottuja ovia. 

Ja sitten, kun astun tutkimushuoneeseen, lääkäri kysyy mitä kierron päivää eletään, en osaa vastata. Perkele. Ja voitkin saman tien riisua. Ja minä riisun farkut verhon takana ja mietin, miksi edes menen verhon taakse? Nousen tutkimuspöydälle varmaan sadannen kerran alakerta paljaana. Koen olevani kuin kone, painan polttavat kyyneleet pois, enkä välitä vaikka lääkäri puhuu minun sijaan monitorille.

Ammattilaisille olen yksi asiakas muiden asiakkaiden joukossa. Minä ja alapääni. Minä ja minun gynekologiset tutkimukseni. Minä ja minun lääkitykseni. Olen liukuhihnalla pyörivä palikka, samanlainen kuin kaikki muutkin asiakkaat samalla hihnalla. Ammattilaiset näkevät meidät kaikki, tietävät paljon meitä lapsettomia on. He näkevät meidän lukuisat kyyneleet, pettymyksen, pelon, jännityksen, epätoivon ja kyynistyvän toivon. Mutta minä näen vain meidät ja meidän toiveen Rauhasta. Meidän tuskan, pakokauhun ja tyhjän sylin. Meidän sekavat fiilikset, hampaat irvessä sanotut kirosanat, alimpaan helvettiin noidutun huonon tuurin. Minun endometrioosin, minun hormoonien mukaan vaihtelevan mielialani. Mieheni hädän, huolen ja vihan.

Minua pyydetään kylmästi riisumaan housuni, koska se on osa heidän työtänsä. Niin he pyytävät muitakin. Silti se oksettaa minua. Että pitikin tästä luonnollisesta, pimeässä, peiton alla -tapahtumasta tulla koko meidän elämää hallitseva helvetti. 

- maennika -

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Nukkuvan rukous

Näen kaikkialla heitä. Kaupassa työntämässä kärryjä, puistossa antamassa keinulle vauhtia.

Hipstereitä, raggareita, taviksia, hiljaisia hiippareita. 

​Kantamassa kaukaloa autoon, pitämässä kättä kädessä katua ylittäessä. Odotushuoneessa sylittelemässä. Parkkipaikalla sekä liikennevaloissa. 

​Väsyneitä, kiireisiä, iloisia, työn raskaan raatajia. No, onhan heitä.

Mietin millainen sinä olisit. Omana itsenäsi, kaiketi. Tilanteessa kuin tilanteessa pitkine lehmän hermoinesi. Kyllä syliisi saisi mennä ja olkapäillesi kiivetä.

Olisi ihanaa kun voisit olla isi. Kaikki yhdeksänkymmentä kiloa menisi siitä onnesta sekaisin. 

​Vain vähän unta ja silti jaksaisit. Ajatella sekä olla. Ja joskus vain hiljaa kuunnella. 

 

 

​-Maennika-

​Kuva: Pixabay

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Nukkuvan rukous

Rauha, tule jo. Anna itsestäsi merkki. 

Kaksi viivaa tikkuun.

Ja sopivalla hetkellä meidän syliin asti.

Tule jo, rakas Rauha.

Ole niin voimakas, että jaksaisit kiinnittyä kohtuun. Pitäisit kiinni ja pysyisit vauhdissani mukana.

Olemme odottaneet merkkejä sinusta liian monta vuotta. Rauha-rakas, toivomme, ettemme ole itkeneet suotta.

Pelkkä toivo sinusta on meille liian raskas. Se ajaa meitä edestä ja takaa, suorastaan keuhkojemme päällä makaa. 

En voi ymmärtää miksi, et ole tullut meille todeksi. Miksi pysyttelet piilossa, aivan kuin olisit jonkun kanssa liitossa?

Jos joskus olet kahtena viivana tikussa, me varmaan tikahduttaisiin onnesta. Mutta ilman sinua en sitä usko.

Tule jo, Rauha-rakas. 

 

-maennika-

Kuva: Pixabay

Share

Pages