Ladataan...
Nuotin vierestä

Pääsiäislomalla luin loppuun Takashi Hiraiden kehutun Kissavieraan – ja kuinka ihana kirja se olikaan! Tarina alkaa kolmekymppisen, kustannusalalla työskentelevän pariskunnan eläessä tavallisenkiireistä arkea kirjoitusprojektien keskellä. Eräänä päivänä heidän elämäänsä, kotiinsa ja puutarhaansa ilmestyy kissa. 

Vaikka kissa kuuluu naapurissa asuvalle perheelle, alkaa se viettää aikaansa pariskunnan kodissa perheenjäsenen tavoin kadoten säännöllisen epäsäännöllisesti omille teilleen. Arki muuttuu kissavieraan myötä ja pariskunta huomaa odottavansa kissan vierailuja ja kertovansa sen tekemisistä toisilleen. Kissa on perheenjäsen ja kuitenkin toisaalta vieras.

Hiraiden kerronta on unenomaisen lakonista ja tunnelma on rauhallinen mutta samalla koukuttava. Tuokiokuvaus on tarkkaa, ja kirja tarjoaa hyvän kurkistusikkunan Tokion laitamilla sijaitsevaan asuntoon, kauniiseen puutarhaan ja pariskunnan elämään. Hiraide onnistuu erinomaisesti kuvailemaan kissan piirteet, omintakeisen mutta itsenäisen ja leikkisän luonteen sekä nöyristelemättömyyden. Koskaan ei voi olla täysin varma, mitä kissa oikeasti ajattelee – ja siksi se onkin niin kiehtova lemmikki.

Satu Kontisen kaunis, vihreänsävyinen kansi on myös todella tyylikäs ja kirjaa mielellään säilyttäisi kirjahyllyn sijaan vaikkapa jonkinlaisena sisustuselementtinä. Kissavieraan rauhallinen ja haikea tunnelma tekivät vaikutuksen, mutta kirjan vetovoimaa on silti äärettömän vaikeaa pukea sanoiksi.

Arvostelukappale saatu Kustantamo S & S:ltä

Share

Ladataan...
Nuotin vierestä

Missä olisit, jos et olisi tänään juuri tässä? Missä olisit, jos olisit tehnyt elämässä erilaisia valintoja? Mihin toisenlaiset valinnat olisivat sinut johdattaneet? Muun muassa tällaisia kysymyksiä pyörittelee Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Paavo Westerbergin näytelmä Mahdolliset maailmat. Nyt muutama syy, miksi se kannattaa käydä katsomassa.

1. Näyttelijät. Mahdolliset maailmat kertoo keski-ikäisestä Antista (Eero Aho), joka on kasvanut entisestä lapsitähdestä näytelmäkirjailijaksi. Suhde tyttären (Pia Andersson) kanssa ei oikein toimi, parisuhteessa on ongelmia ja näytelmän käsikirjoittaminen sumentaa todellisuuden ja teatterin rajat. Mahdollisissa maailmoissa käydään aikahypyin läpi Eeron lapsuutta (nuorena Eerona Marja Salo) ja kurkistetaan myös tulevaisuuteen yksinäiselle metropysäkille (tällöin Eerona Esko Salminen).

2. Lavastus. Lavalla on auto, lattialuukkuun katoavia metropenkkejä, savua, lamppuja, kameroita ja paljon teknistä henkilökuntaa. Vaikka kokonaisuus kuulostaa rauhattomalta, se toimii silti yllättävän hyvin ja jatkuva vaihtuvuus sekä henkilökunnan hyöriminen lavalla jäävät lopulta sivuseikoiksi. Mikään ei ole levotonta, kaikki toimii erinomaisesti.

Teoksen kaunein näyttämökuva on (muuallakin hehkutettu) kohtaus, jossa Antti menee magneettikuvaukseen. Eero Aho makaa näyttämöllä yksin ja hänen päälleen lasketaan kaikki katossa roikkuvat lamput. Nouseminen ei ole mahdollista osumatta lamppuihin.

3. Videot. Kansallisteatterissa käytetään taas näyttämöä käsittämättömän hyvin hyödyksi, mutta pisteet ropisevat tällä kertaa (live)videokuvan käytöstä. Yleisö saa seurata useita kohtauksia niin, että lavalla (tai toisinaan muualla teatterissa ja jopa teatterin ulkopuolella) tapahtuu jotakin, ja se heijastetaan screenille. Toisinaan katsomossa on melko elokuvanomainen tunnelma.

+ Musiikki. Sanna Salmenkallion musiikki on ihanaa. Ihana idea sijoittaa harpisti aitioon.

Onhan sitä ajoittain tullut mietittyä mahdollisia maailmoja omallakin kohdalla. Missä olisin, jos en olisi päätynyt Helsinkiin tai opiskelemaan musiikkitiedettä? Millainen elämäni olisi, jos olisin lähtenyt vaihtoon? Millaiselta elämä näyttäisi, jos elämässäni ei olisi juuri näitä ihania ihmisiä? Toisaalta – onneksi ei tarvitse miettiä, koska tämä elämä on juuri hyvä näin.

Näin esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri.

Kuvat (paitsi keskimmäinen) Stefan Bremer / Kansallisteatteri.

Share

Ladataan...
Nuotin vierestä

Kävin tällä viikolla vihdoin katsomassa kevään puhutuimman (ja twiitatuimman) musikaalitapauksen Peacock-teatterissa. Kyseessä on tietysti Helsingin Kaupunginteatterin suurmusikaali Vampyyrien tanssi, joka sai ensi-iltansa helmikuun alussa.

Taustatietona sen verran, että musikaali perustuu Roman Polanskin vuoden 1967 komediaelokuvaan Vampyyrintappajat. Kulttimaineeseen yltänyt musikaaliversio näki päivänvalon vuonna 1997, ja se on yksi Euroopan menestyneimmistä.

En ole ikinä pitänyt taiteen arvottamisesta (hypettämisestä enemmänkin), sillä kaikki taide on arvokasta – jääköön pisteyttäminen siis asiantuntijoille. Yritän kuitenkin koota joitakin ajatuksia näkemästäni.

Tarina alkaa, kun professori Abronsius (Antti Timonen/ Tuukka Leppänen) ja hänen nuori assistenttinsa Alfred (Petrus Kähkönen / Miiko Toiviainen) saapuvat transilvanialaiseen kylään etsimään vampyyreja. Alfred ihastuu majatalonomistajan tyttäreen Sarahiin (Raili Raitala/ Anna Victoria Eriksson), mutta saa kilpakosijakseen vampyyrikreivi von Krolockin (Mikko Vihma / Jonas Saari). Lisäksi mukana nähdään lavallinen toinen toistaan pelottavampia vampyyrejä, joista täytyy tietenkin mainita kreivin poika Herbert (melko harvoin Suomessa nähtävä Samuel Harjanne).  Perinteinen neito pulassa –asetelma muuttuu tarinan edetessä melkoiseksi tutkimusmatkaksi.

Musikaalin juoni on melko köykäinen, mutta se ei menoa haittaa. Katsoja matkaa Transilvaniaan hetkessä, kiitos Jani Uljaan ja Jari Ijäksen taitavan lavastuksen ja ihastelee samalla Elina Kolehmaisen puvustusta. Mikko Vihma kreivinä on juuri niin karismaattinen ja komea kuin kuuluukin (taidan kallistua Team Krolockin puoleen kuitenkin...) ja Raili Raitala upean eteerinen Sarah. Antti Timonen professorina ja Petrus Kähkönen assistenttina ovat loistavia vampyyrinmetsästäjiä ja tarjoavat parhaimmat naurut.

Kyllä Kaupunginteatteri saa olla ylpeä mielettömän hyvistä musikaalinäyttelijöistään ja upeasta ensemblestään. Roolitus on erittäin onnistunut. Vaikka vampyyriteema ei heti nappaisikaan, kannattaa käydä katsomassa jo visuaalisuuden ja musiikin vuoksi. Harva muuten tietää, että Bonnie Tylerin kasarihitti Total Eclipse of the Heart on löytänyt tiensä tähän teokseen.

En uskaltautunut vampyyrin kanssa yhteiskuvaan, vaikka monet jäivätkin niitä räpsimään esityksen jälkeen, mutta ehkä seuraavalla kerralla…

Kuvat Mirka Kleemola

Share

Pages