Haluan kiittää teitä odottavan aika on pitkän lukijoita, olette tehneet tästä blogista kirjoittamisen arvoisen. Ilman teitä tuskin olisin koskaan jaksanut panostaa blogiini viikkoa pidempään. Haluan lopettaa tämän luvun ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Joten lisää on luvassa, lupaan sen!

Kun vihdoin pitkä odotus oli ohitse ja maailmaan tupsahtanut pieni mies, koin ettei minun tarvitse antaa kallisarvoista aikaani kenellekkään muulle kun pienelle nyytille. Aina välillä, yön pimeinä tunteina mietin blogiani ja sen kohtaloa. Jatkaa, lopettaa vai kääntää uuden lehden kirjaamme?

Odottavan aika on pitkä oli odotusajan blogi. Blogi jossa pystyin avautumaan ajatuksistani, kokemuksistani ja mitä parasta. Aina joku löysi kauniit kannustavat sanat, ja joskus opin myös itse katsomaan ajatuksiani eri suunnasta. 

Nyt olemme kääntäneet uuden lehden ja jatkamme blogia  täällä http://www.lily.fi/palsta/aidiksi-kertaheitolla

Odottavan aika on pitkä on nykyään äidiksi kertaheitolla!

Maanantaina hän saapui maailmaan, hentona pienenä olentona. Enkä voi kieltää, se oli rakkautta ensisilmäyksellä.  Minulle pienuus tuli melkoisena yllätyksenä, vaikkakin olen lapsia hoidellut ovat ne aina tuntuneet astetta isoimmilta ja raskaimmilta. Meidän, pienokaisemme tuntuikin höyhenen kevyeltä, lämpimältä ja tuoksui taivaalliselta! 

Sairaalassa tunteet heittelehtivät hetkestä toiseen. Yhtenä hetkenä tunsin itseni uusavuttomaksi ja tyhmäksi, toisinaan taas tuntui että olisin voinut pakata tavarat kasaan ja lähteä kotiin jo seuraavana päivänä. Samaan aikaan kun pienokainen tutustuu suureen ihmeelliseen maailmaan suurilla silmillä, äiti koki itsensä pieneksi ja yksinäiseksi. 

Sairaalassa maailma muuttui pienokaisen tullessa maailmaan, ja uuden kuperkeikan elämä teki kun saavuimme sairaalasta kotiin.
Perheenä.

Ihmeellistä on ajankulku, en voi millään ymmärtää että pienokaisemme on jo huomenna tasan viikon vanha. Juurihan minä hänet sain maailmaan? Aika myös hurahtaa ohitse, omat syömiset meinaa unohtua, kuten hammaspesut aamuisin ja illoin. Tukan kampaaminen lävitse harjalla edes kerran vuorokaudessa. Jotenkin aika tuntuu olevan kortilla, vaikka oikeastaan sitä aikaa kylläkin on. Jos vain osaisi toimia silloin kun pitäisi ja käyttää aikaa hyödyksi. 

Kovien välissä tuntuu välillä olevan pelkkää tyhjyyttä. Ajatus saattaa katketa hetkessä, eikä muistikaan pelaa. Kuinka vaikeaa on muistaa mihin jätti kosteuspyyhkeet? Muistikatkokset ovat myös syy siihen miksi kirjaan pojan syömiset isolle valkoiselle lapulle, miten söi, mitä söi, söikö rintaa vai kerätettyä maitoa pullosta. Pysyikö tyytyväisenä kolme tuntia, vai vaatiko rintaa jo 45 minutin kuluttua.

Pojan pienuus tuottaa myös päänvaivaa. Huomenna meillä olisi edessä neuvola, mutta miten pukea poika ja millä? Äitiyspakkauksen haalarikin on ylisuuri ja poika häviää sinne kun pieni herne. Riittääkö pitkähihainen body ja neuletakki, entä lyhyet pitkikset ja paksummat housut päälle? Riittääkö yhdet sukat, vai puetaanko varmuudeksi vielä villasukatkin. Katoaako vauva kokonaan jos hänet pukee kuitenkin ylisuureen haalariin ja siitä turvakaukaloon. 

Kaikkihan varoittivat ostamasta niitä 50 koon vaatteita. Niittenhän pitäisi pienentyä jo viikossa, kättökelvottomiksi?

Miksi ostin pelkästään koon 62 vaatteita, enkä niitä pieniä josta kaikki varoitti?

Entä jos ei rakastu ensisilmäyksellä. Entä jos rinnalla kitisevä vauva ei herätäkkään suuria, ihmeellisiä äitiyden tunteita. Mitäs sitten?

Kun asiaa kyselee äideiltä suoraan vannovat lähes jokainen että kyseessä oli rakkautta ensinäkemältä. Monet muistavat säänkin, usein aurinko paistoi ja ulkona lensi muutama lintu. Todellisuudessa juuri äidiksi tullut kokee vauvansa vieraaksi. Jollain saattaa vieriä päivä taikka muutama totuttelemiseen, jollain kuukausia ja taas jotkut vannovat saaneensa yhteyden lapseen vasta sen opittua kommunikoimaan. 

Kuitenkin moni äiti kieltää asian, sitä ei haluta sanoa suoraan. Eihän se sovi hyvän äidin rooliin sanoa ettei rakastunutkaan ensihetkillä. Tai se että kitisevä lapsi tuntui vieraalta vielä kauan. Kuitenkin vannotaan että lapsen syntyminen, ja sen saaminen rinnalleen on elämän ihanin hetki. 

Valehtelisin jos sanoisin ettei minua pelota. Ei minua pelota synnytys, tuleva sektio, vaan vanhemmuus. Kuinka reagoin? Reagoinko rakkaudella vai koenko hormoonipöllähdyksen vallatessa vauvan vieraaksi ja epämielyttäväksi. Jokaisen raskauden jälkeen seuraa pieni baby blues, alakuloisuus, epätoivo ja pelko. Uskon että moni kamppailee kysymyksillä kuten miten selvitä kaikesta, ja olihan tämä päätös oikein?

Uskon että myös miehet käyvät läpi saman tunteiden vuoristoradan. Ehkei se vauva herätä kovin voimakkaita tunteita. Ehkei se tunnukkaan enää samalta kun se joka eli kumppanin ohuen nahan alla 9kk ajan. Potki innokkaasti vatsapeitteiden alla. Ehkä se tuntuu, se vauva, siltä kun olisi tipahtanut jostain korkealta vaatii nyt hoitoa 24/7. Täysin tuntematon ihminen. Vaatimassa jotakin.

Kun vanhemmilta kyselee synnytyksen alkutuneita, monet kertovat juuri tästä ihanasta hetkestä. Ei kukaan kerro kuinka peloissaan oli, kuinka jännittynyt oli tulevasta, tai siitä ettei palaututusoikeutta ollutkaan. Kaikki, myöskin miehet luokittelevat lapsen syntymähetken elämänsä tähtihetkiksi. Mutta milloin siitä tulee tähtihetki? 

Ehkä se aika kultaa muistot, pelot ja epämiellyttävätkin tunteet alleen? 

Sinä näytät niin terveeltä, kasvoissasi on väriä. Hehkut kuten raskaudessa pitääkin! 

Hetkinen. Ensinnäkin vietin kaksikymmentä minuuttia peilin edessä. Yritin piilotella finnit parhaani mukaan, puuteroin kasvoni kolmella eri coktaililla. Paksusti mattapuuteria, kaulaan ja poskien alle aurinkopuuteria tätä turvotusta piilottamaan sekä poskipäihin kevyt hipaisu kirkkaan pinkkiä halpisväriä. Helmiäishuulipunaa ja juuri leikattu sekä fiksattu tukka.

Kyllä silloin uskoisi hehkuvansa kun on juuri kuluttanut pari tuntia kampaamon tulissa. Etsin kyseistä hehkua jo raskauden keskivaiheella. Nyt on kuitenkin pakko lyödä pillit pussiin, ei tätä pelasta kohta tukka eikä meikitkään. 

Ellei hehku ole kipeät teiniajan finnit, kasvoissa, kaulassa, selässä, rinnoissa ja olkapäällä. Päivässä rasvoittuva tukka. Kuiva hilseilevä iho. Raskausarvet koristamassa napaa. Takapuoli joka näyttää kuutiolta. Sekä turvotus joka valtaa koko kehon, kasvoista nilkkoihin asti. 

Raskausajan hehku? Tuskin. 

En ymmärtänyt miten ilkeitä ihmisiä äidit voivat olla toisilleen. En tiennyt että uusia äitejä ei välttämättä oteta avosylin vastaan perhekahvilaan tai leikkipuistoon. En tiennyt sitäkään että jopa leikkipuistoissa äidit ylläpitävät kuppikuntia jossa ihmettelevät ja puhuvat toisistaan pahaa. Katso nyt mitä rättejä tuo pukee Villelle, ja vielä pinkkiä. Toinen äiti, kyllä se taitaa haluta pojastaan homoa tai jotain sellaista. Tai kuinka jonkun lapsi on täysi tyranni.

Kysymällä äidiltä itseltään voisivat nämä spekuloivat mammat saada ehkä käsityksen ja vastauksen siitä miksi lapsi on tyranni. Ehkäpä kyseessä on ADHD lapsesta jonka äiti on lopen uupunut tilanteeseen. Eikä vaan jaksa kieltää ja ohjata lastaan vuorokauden ympäri? Edes siellä leikkipuistossa tai perhekahvilassa. 

Vielä ilkeämpiä äitejä löytyy netistä, keskustelupalstoista. Tai niistä foorumeista jossa voidaan toimia täysin anonyymisti. Puututaan ihmisten, kylällä asuvien lapsiperheitten ongelmiin ja kirjoitetaan niistä keskustelupalstalla. Olen jopa törmännyt keskusteluihin jossa kylän äidit keskustelevat anonyymisti kylän Virtasten perheestä, joiden lapset ovat hieman erikoisia. Vaikka nimiä, tai edes osotteita ei mainittaisiin törmää viesteihin muilta äideiltä.

Tarkoitatko Tammistossa asuvaa perhettä, joka asuu siinä yhdessä risteyksessä. Sellaisessa punertavassa talossa?

Juuri siitä perheestä puhutaan. Myös lastensuojeluilmoituksista puhutaan ääneen. Kuinka naapurin perheestä aijotaan tehdä ilmoitus. Niitten lapset leikkii aivan liian kauan, ja liian kylmissä olosuhteissa ulkona. 

Olen tietoinen myös siitä että osa, keskustelupalstojen aiheista ovat täysin keksittyjä. Keksittyjä keskusteluja jolla halutaan provosoida osaa käyttäjistä. Mutta tiedän myös sen, etteivät äidit edes julkisilla matkustellessa mieti mitä puhuvat. Tai saati edes mieti mitä puhuvat julkisesti.

Olen kuullut kuinka eräästä äidistä puhuttiin. Kuinka heillä menee miehen kanssa huonosti. Lapsetkin kärsii. "Hei nyt ratikka on (tämän huonosti-pyyhkii äidin) pysäkillä. Katsotaan tuleeko. Ai, se myöhästyi taas. Se on ihminen joka ei opi aikatauluttaa arkeaan lasten kanssa. Taaskohan se unohti vauvan hoitokassin. Mä olen sille jo kolmet Vili-Petterin vaipat ja vellit lainanut. On se kyllä erikoinen. Mutta niin on sen mieskin"

Uskaltaako sitä koskaan itse lähteä leikkipuistoon tai vauvakahvilaan. Entä jos minä olen se outo äiti joka pukee lastani väärin? Syötän lastaan väärin? Tai olen se äiti joka näyttää aivan liian nuorelta. Entä uskallanko ilmaista itseäni blogissani omilla kuvillani? Entä jos minun kirjotuksistani puhutaan kahvilassa, pyöritellään silmiä ja kun saapun paikalle hymyillään leveästi ja huudetaan kimeästi HEI!

Sitä enemmän aihetta, äitien ilkeyttä miettii. Sitä ahdistavammaksi kahvilat ja leikkipuistot tulevat. On kuitenkin muistettava etteivät kaikki äidit ole katkeria, ilkeitä ja selkäänpuukottajia. Osa ovat lämpimiä, aitoja äitejä jotka etsivät itselleen henkireikää arjen keskelle. Aikuinen kenen kanssa keskustella tunteistaan ja lastenhoitoon liittyvistä asioista.

Joku äiti, joka aidosti ymmärtää. Ei tuomitse tai petä luottamusta. 

Makaan sängyssä hymy huulilla, repii vatsaan. Polttaa, ja kivut säteilevät selkään. Ihanaa, lisää tätä! Kaiken ihanuuden kuitenkin katkasee puhelu. Nousen sängystä, kävelen makuhuoneen ulkopuolelle ja vastaan. Puhelinmyyjä XX täältä ja täältä, kiinnostaisiko sinua tällainen.. Eikä tasan kiinnosta. 

Olisin voinut järkyttää myyjää sanomalla että synnytän juuri, enkä nyt tarvitse meidän perhe-lehteä. Valehtelin jo aikaisemmin lasten kirjakerhon trokarille vihaisesti ettei mitään vauvaa vielä ole. Faktahan se on, se on vatsani sisällä eikä tuskin tarvitse disneyn satukirjoja. Ja kehitin jopa hetken puhelun jälkeen uuden tekosyyn palaathan hyvä XX asiaan uudestaan kun lukijalahjaksi saa kirjahyllyn.

Istahdin sohvalle, tunsin potkut, mutta sohvassa ei tullut supistuksen supistusta! Kiva, on se kyllä ihanaa kun trokataan kaikkea turhuuksia. Häiritään synnytykseen psyykkaavaa, ja loppuraskauteen kypsää (henkisesti) olevaa äitiä. En ole vielä raskauteni aikana raivonut, taikka flipannut totaalisesti ja huutanut naama punaisena.

mutta jos tämän miesmyyjän saisin eteeni, niin kuulisi hän kunniansa. Saisi hän kuulla kaikkien kunniat, kaiken v-tuksen. Ihan kaiken. Jopa sen ettei autopaikan naapuri osaa parkkeerata autoaan ruutuun, tai kuinka hän ei tee lumityönsä. Olen jo kypsä, haen googlen hakukoneella kuinka synnytyksen voisi ehkä, mahdollisesti käynnistellä itse. Tai edes valmistella kehoaan kyseiseen koitokseen. Olen kypsä, haluan jo synnyttämään.

PS. Aivan sama kuinka se sattuu, tai kuinka se repii. Tai kuinka kauheaa synnytys onkaan. Kyllä kivun, vitutuksen ja kolhotukset unohtaa kun nyytin saa rinnalleen. Aika ja hormoonit kultaa muistot.