Perkele

Odotusta ja opiskelua

Kirjoitan tästä nyt varmaan sadatta kerta, mutta: jos ja kun siellä on lukemassa joku äiti, joka saa arjen rullaamaan mukavasti ja PÄIVÄUNET ONNISTUMAAN kotona, niin taputa itseäsi selkään ja osta palkinnoksi vaikka skumppapullo. Olet todellakin sen ansainnut! Olet onnistunut asiassa, joka on elintärkeä koko perheen mielenterveyden säilymisen kannalta.

Itsehän olen kai muuten ihan keskivertohyvä äiti, mutta tässä asiassa epäonnistunut surkeasti jo alusta alkaen. Pienempänä esikoinen oli niin ylivirkeä, että kaikki unet olivat hankalia. Yöt menevät kaikkien onneksi nykyään hyvin, mutta päikkärit eivät edelleenkään. Nykyään on kysymys enää tottumuksesta ja auktoriteetin puutteesta, sillä isä saa pojan kyllä nukahtamaan ihan normaalisti vartissa. Minä en edes tunnin vieressä makaamisella. Toki olen tajunnut sen itsekin jo aikoja sitten, että muutaman periksiantamisen ja hermostumisen jälkeen peli on jo menetetty. Silti kotipäivinä sitä omaa pientä rauhallista hetkeä kaipaisi niiin kovasti, että aina jotenkin optimistisesti ajattelee että josko tänään saisi molemmat yhtä aikaa päikkäreille eikä menettäisi hermojaan. 

Normaalisti se menee näin: yritetään mennä yhdessä, pikkuveli nukahtaa kuten normaalit lapset eli suht nopsaa ja rauhallisesti, isoveli hetken yrittää ja sitten alkaa se maailman ärsyttävin märinä ja vänkääminen. Lopulta yleensä aina ajattelen, että no ehkä sitä ei sitten vaan väsytä tarpeeksi ja turha pakottaa jos ei puolen tunnin jälkeen uni tule. Mennään olkkariin ja vartin päästä toinen on ihan kuin nukkuneen rukous ja näen jo sieluni silmin, miten koko loppupäivä menee väsyneen lapsen aiheuttamia tulipaloja sammuttaessa. Yritän ehkä vielä toisen kerran saada poikaa nukahtamaan, mutta sitä ennen pikkuveli ehtii aina herätä hurjilta 45 minuutin uniltaan. Tähän asti meidän päivä on yleensä sujunut ihan kivasti, sitten alkaa alamäki ja lasken minuutteja toisen aikuisen paluuseen. 

En usko, että inhoaisin kotiäitiyttä yhtään, jos tämä asia olisi sujunut meiltä eri tavalla. Jos olisin voinut joka päivä luottaa siihen, että saan varmasti 1,5-2 tuntia omaa aikaa tai unta ja sen jälkeen taas uudelleenladatut pirteät leikkikaverukset, joiden kanssa ei tarvitsisi odottaa miehen kotiintuloa kuin pari tuntia neljän, viiden tunnin sijaan.. Oikeastaan olisin ihan varmasti jopa nauttinut kotona olemisesta. 

Mutta turha sitä nyt enää on jossitella, jotenkin näistä vuosista on kuitenkin selvitty ja nyt luojan kiitos päiväkodissa taitavammat ammattilaiset hoitaa homman. Tapellaan me sitten lomat ja odotetaan aikaa, jolloin esikoinen on niin iso, että päikkäreille ei olisi enää tarvettakaan.

Share