10 000 päivää

Oisko tulta?

Saattaa olla kulunut vuosia siitä, kun parisuhde pahoinpitelijään päättyi. Saattaa olla kokonainen ihmisikä siitä, kun jokin lapsuudessa koettu epäreiluus tapahtui. Saattaa olla pitkä tovi aikaa siitä, kun tultiin huijatuksi tai rikoksen uhriksi, mutta siltikin katkeruus on ja pysyy. Se kiertää kehää, se värittää päivät, myrkyttää muistot ja suhteet toisiin ihmisiin.

Katkeruus aiheuttaa tutkimusten mukaan kantajalleen fyysisiä oireita. Ihmiset eivät nuku kunnolla, verenpaine kohoaa, sydämen syke kohoaa ja sydänkohtauksen riski kasvaa. Sanotaan jopa, että vuosia kestävän katkeruuden terveyshaitat ovat verrattavissa tupakointiin. Lääkkeenä olisi anteeksianto, mutta sitä ei voi pakottaa itsestään ulos.

Katselin kuvia Nelson Madelasta, Etelä-Afrikan entisestä presidentistä ja Nobelin rauhanpalkinnon voittajasta, joka oli vuosikymmeniä vankilassa tietämättä milloin pääsee pois. Mandela hymyilee kaikissa kuvissa. Hän ei näytä mieheltä, jonka sydän halkeaa vihasta. Miten hän ei ole katkeroitunut, sitä hän ei kuulemma itsekään tiedä.

Miten vaikeaa onkaan antaa anteeksi silloin, jos kukaan ei pyydä sinulta anteeksi. Tai silloin, kun kukaan ei edes julkisesti myönnä, että sinua olisi kohdeltu väärin. Silloin helposti jäljelle jää vain katkeruus, joka tekee katkerasta aikuisesta katkeria vanhuksia ja koko elämää leimaa katkeruus.

Yhdeksi ohjeeksi katkeruuden hoitoon annetaan uutisten lukeminen. Se saattaa kuulemma helpottaa, kun huomaa, että epäreilu kohtalo koskee niin monia muitakin. Tällä viikolla uutisissa kerrottiin kuinka lomamatkalaiset olivat yön lentokoneen hätälaskun vuoksi Samaran lentokentällä Venäjällä. Kun he pääsivät Suomeen, he olivat tuohtuneita ja vaativat rahojaan takaisin. Nelson Mandela oli vankilassa 10 000 päivää. Kun hän pääsi pois, hän vaati vapautta Etelä-Afrikkaan.

Kuva: The Gospel Coalition

 

Share

Kommentit

Mari Inka
Oisko tulta?

Saattaa olla päivä siitä, kun luin Hesarista papista, joka pelasti hiiren. :) Joskus myös pienet hauskat ja hyvät uutiset tekevät hyvää.

Mandela on ihmeellinen mies.

Karmein kohtalo (Ei varmistettu)

Mandelan voima on siinä, että läpi vankeusvuosien hänen puolellaan oli valtava määrä tukijoita. Mandela tai vaikkapa Aung San Suu Kyi eivät edes vankeudessa ollessaan olleet suurelle maailmalle rikollisia, vaan oikeustaistelijoita ja sankareita. Tukijoiden antama voima on valtava.

Vaan entäpä hän, joka teljetään vuosikymmeniksi vankeuteen raiskauksesta ja murhasta, joita ei koskaan ole tehnyt, ja vankeusvuosien kuluessa oma isä, puoliso ja lapsikin taipuvat todisteiden ja tuomion edessä uskomaan, että sinä se olit. Kun enää ei ole ainoatakaan, joka sinua uskoisi siinä, mikä on totta. Kun vankilan pastori pitää sinua jopa entistäkin suurempana ihmishirviönä siksi, ettet edes vankilassa myönnä julmaa tekoasi, ja loppuviimein jäät itsekin kysymään, entä jos minä teinkin sen. Voiko ihmismieli kadottaa viimeisenkin muiston omasta pahuudesta ...

Heitäkin, syyttömänä tuomittuja, elää keskuudessamme.

Nanna H.
Oisko tulta?

Sehän se onkin, kun niin moni ei saa oikeutta itselleen ja asialleen. Ja niin moni jää yksin. En minä yhtään ihmettele, että se karkeroittaa ihmisen. Vankeustuomioista puhuttaessa tulee mieleen myös ne maat joissa on edelleen kuolemanrangaistus mahdollinen. Kuinka moni vuosittain kuolee syyttömänä. Esimerkkisi kuulostaa siltä, että se ei ole käynyt Suomen vankilassa. Mutta ihmiskohtalon kannalta sillä ei tietenkään ole väliä, missä se on käynyt. Se on silti väärin ja aiheuttaa varmasti katkeruutta. Enkä minä sitä epäile yhtään, etteikö Suomessakin syyttömiä tuomita.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Lääkkeenä olisi anteeksianto" - Aina katkeroittava asia ei ole ihmisten käsissä. Pitäisikö silloin antaa anteeksi Jumalalle? Tai kohtalolle tai mille lie, joka elämämme kulkua määrittääkin?

Yritän antaa anteeksi sille srk:n perheterapeutille, joka sanoi minulle, että ole nyt vaan iloinen, että sinulla on yksi lapsi, kun itkin suruani sekundäärisestä lapsettomuudesta. Turhaahan se on surra. Sanookohan hän niin myös äidille, jonka neljästä lapsesta yksi on menehtynyt? Onhan sillä äidillä vielä kolme lasta, joista iloita. Hänen takiaan ihmettelen myös kovasti miksi srk:t järjestävät sururyhmiä lapsensa tai puolisonsa menettäneille. Iloitahan niiden ihmisten pitäisi, heillä on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän aikaa rakkaidensa kanssa.

Niin kuin selväksi käy: olen katkera. Olen katkera ja vihainen sille, joka näin määräsi käyvän. Olen katkera niille, joiden surua pidetään oikeutetumpana ja ymmärretään. Olen katkera niille, jotka syyllistävät yhden lapsen vanhempaa puheillaan itsekkyydestä ja sisarusten tärkeydestä. Olen katkera yhteiskunnalle, jolle kelpaan kyllä veronmaksajaksi, mutta jonka turvaverkosta minut rajataan pois. Kukaan heistä ei pyydä minulta anteeksi, eivät anna edes oikeutta surra. Sekin voisi jo helpottaa.

Meri-Anna
Oisko tulta?

Viimeisin vierailija, olen pahoillani siitä, mitä sinulle on perheterapeutin puolelta sanottu. Olen pahoillani siitä, että et ole voinut saada toista lasta, vaikka olisit halunnut. Sen kysymyksen edessä, miksi et saa lasta, olen minäkin sanaton. Kuitenkin se, mitä srk:n perheterapeutti sinulle on sanonut, on mielestäni kohtuutonta ja ymmärtämätöntä. 

Surulle on oltava tilaa. Siksi tarjotaan terapiaa, että surulle, epätoivolle, katkeruudelle ja vihallekin on paikka purkautua tai vähintään ihminen, joka kuuntelee ja ottaa ne todesta. Siksi tarjotaan myös sururyhmiä. Toivon, että tämä ihminen lausahduksineen olisi yksittäinen, vaikka ei tämän sanominen sinun vihaasi poista ja suruasi helpota. 

Siunausta elämääsi. Rukoilen lähellesi ihmisiä, jotka ymmärtävät ja kuuntelevat sinua.  Sinulla on oikeus surra ja vihata, myös Jumalalle. Toivon, että tulee myös aika, jolloin on helpompaa antaa anteeksi. 

Edelliselle vierailijalle.. Sinulla on todellakin oikeus surra. Sinulla on oikeus olla vihainen ja oikeus olla käsittämättä sitä mitä tapahtuu. Sitä miksi se tapahtuu. Sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsiminen on vaikeaa. Tuossa tilanteessa suru kääntyy yleensä sisäänpäin, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän paitsi hän, joka on kävellyt noita samoja polkuja. Juuri sekundäärinen lapsettomuus sai minut kääntymään kirkon puoleen, koska ei ollut mitään muuta paikkaa, jossa olisin apua saanut. Enkä kyllä sitäkään apua hakenut mitenkään aktiivisesti vaan vain yksin rukoilemalla sunnuntaisin kirkossa. Se oli ainut paikka, jossa tuska helpotti edes hetkeksi. Nuo sanat, jotka sinulle on sanottu, ovat jotain uskomattoman kamalaa. Olen itse käsitellyt näitä asioita paljon ja miettinyt, että jos ihmisellä on oikeus olla haluamatta yhtään lasta, niin hänellä on myös oikeus haluta niitä lisää. Sekundäärisen lapsettomuuden mukanaan tuoma suru ei ole yhtään sen pienempi kuin heillä, jotka eivät saa ensimmäistäkään lasta. Välillä mietin, että sekundäärisen lapsettomuuden tapauksessa suru on suurempi, koska silloin tiedetään mistä jäädään paitsi. Mutta eipä noita surun asteita ole järkeä vertailla. Jokainen kokee oman surunsa omalla tavallaan, mutta jokaisella on oikeus saada siihen asianmukaista apua.

Toivon sinulle paljon voimia jatkoon <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Miian ajatukset ovat mielestäni melko itsekkäitä jos pitää yhden lapsen saamista surullisempana asiana kuin sitä että toiset eivät saa sitä ensimmäistäkään toiveistaan huolimatta. "Silloin tietää mistä jää paitsi", ethän sinä jää mistään paitsi kun sinulla on se lapsi!
Myös edellisen vierailijan lapsettomuuden vertaaminen lapsen menetykseen kuulostaa hämmentävältä, kuinka syvälle itsesääliin ihminen voikaan itsekkyydessään vajota, et selvästi tiedä mistä puhut.
Mielestäni teidän pitäisi keskittyä olemassa oleviin lapsiinne itsenne sijaan ja päästä yli itsekkäistä haluistanne! Itseäni loukkaisi tieto, että äitini elämän suurin tragedia olisi ollut se että hän sai vain minut, onneksi asia on toisinpäin.

Nanna H.
Oisko tulta?

Jokaisen suru on yksilöllinen eikä kahta surua voi verrata toisiinsa. Ei edes silloin, kun kahta ihmistä on kohdannut samanlainen menetys. Koskaan ei pitäisi lähteä arvostelemaan toisen oikeutta suruun. Ei varsinkaan kasvottomasti netissä, kun emme tunne toisiamme ja toistemme elämää. Tökeröt kommentit voivat vain pahentaa toisen surua, niin kuin aiemmin mainittu perheterapeutti sai kommentillaan aikaan. Toki me välillä ajattelemme, että miksi tuo toinen tuollaisesta valittaa, tietäisipä hän mitä minä olen kokenut, niin ei valittaisi. Mutta siinä se juuri onkin, että toisella on toiset kokemukset kuin toisella ja niitten omien kokemuksien pohjalta surua ja kärsimystä mitataan. Ihmisellä tulee myös olla oikeus surra kohtaloaan ilman, että hänen tulee jatkuvasti miettiä, että kenelle tässä maailmassa on käynyt pahemmin kuin minulle. 

Oi voi.. :( Sekundääristä lapsettomuutta on hyvin vaikea selittää jos sitä ei ole kokenut. Ei se yksi lapsi jää mistään paitsi vaikka vanhemmat toivovat toistakin lasta. Rakkauden määrä sitä yhtä lasta kohtaan ei ole yhtään pienempi. Toiveeni ei vaikuta häneen mitenkään. Ensimmäisen lapsen saatuani vasta ymmärsin mikä on elämäni tarkoitus ja mitä varten minut on tähän maailmaan luotu. Lapsi ei ole esine, eikä omaisuutta. Toisen lapsen toivominen ei tee minusta itsekästä, se tekee minusta äidin, joka rakastaa lastaan ja äitiyttään. Minulla on oikeus haluta toinen lapsi, eikä se ole ollenkaan pois olemassa olevalta lapseltani.

En sanoisi, että lapsen kipeä toivominen on itsesääliä. Itse olen kokenut elämässäni monta kamalaa ja järkyttävää asiaa, esim. syövän, enkä ainakaan tunne, että säälisin itseäni senkään vuoksi. Mutta se, etten saa "tehtyä" sitä mikä maailmassa on luonnollisinta.. Se sattuu.

Sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsivän suurin tragedia ei todellakaan ole se, että sai "vain sinut" vaan se, ettei saa sitä toista. Eikö sen pitäisi olla valtava kohteliaisuus, että sinun jälkeesi vanhempasi halusivat toista lasta niin kovasti, että tekivät mitä tahansa..? Kuin jos asia olisikin toisinpäin.. "Saimme sinut, eikä sen jälkeen enää toista lasta mieli tehnytkään. "

 

Kommentoi