Äänioikeudeton suru

Oisko tulta?

Espoon seurakunnissa järjestettiin sururyhmä lemmikkinsä menettäneille. Seurakuntalehden mielipidepalstalla aiheesta nousi poru. Jotkut pitivät tällaista ryhmää kauhistuttavana asiana. Jokuhan on saattanut menettää lapsensa ja lemmikin tilalle voi aina ostaa uuden.

Eräs ihminen kertoi itkeneensä töissä ääneen vuosi puolisonsa kuoleman jälkeen. Työtoverit olivat kuiskineet kahvihuoneessa, miten nainen ei vieläkään ole päässyt miehensä kuoleman yli. Siitähän on jo aikaa.

Ja mihin laittaa suru silloin, kun kukaan ei tiedä, että kaipaat, koska kukaan ei saanut tietää, että rakastit? Joillakin vainajilla on ollut kuollessaan parisuhteen ulkopuolinen salainen rakkaus. Moraalisesti arveluttavaa kenties, mutta jossain on kruunaamaton leski, jonka suru on totta ja sillä ei ole äänioikeutta.

Teini-ikäisenä olen kaivannut kuollutta julkkista. 13-vuotiaan oli vielä sallittua itkeä Kurt Cobainin itsemurhaa. Mutta tiedän, että on aikuisia, jotka järkyttyvät julkkiksen kuolemasta. Sehän on sitten jo säälittävää, pyytää nyt sairaslomaa oman idolinsa poismenon jälkeen.

Kuulin radiosta ohjelman, jossa tutkija Jenni Kirves sanoi, että sota-aikana surua ei sopinut näyttää, koska itku olisi halventanut rintamalla kaatuneiden antaman uhrin isänmaalle. Ja kaikista kodeista meni isä, veli tai poika. Miksi joku vaatisi itselleen oikeuden suruun, kun koko maa ikävöi poikiaan?

Jonnekin pitäisi äkkiä hävittää myös suru sairaudesta, erosta silloin, kun itse lähdit, keskenmenosta,  abortista, lapsen syntymisestä vammaisena tai varsikin siitä, että teillähän on jo yksi lapsi, niin miksi surette sitä, että ette voi saada toista.

Läheisen suru häiritsee elämää. Olisi hyvä, että ystävä toipuisi surustaan äkkiä, koska emme tiedä mitä sanoisimme ja tahtoisimme, että kaikki olisi pian niin kuin ennenkin. Meillä on surulle tarkat kriteerit. Kuka saa surra ketäkin ja kuinka kauan.

Sureminen voi olla fyysisesti raskainta, mitä ihminen elämänsä aikana tekee. Suru on jotakin muuta kuin mielipaha, murhe tai harmistus. Siksi puhumme surutyöstä. Se käy sydämelle, sielulle, ruumiille. Suru on yksilöllinen. Ei ole kahta samanlaista surua. Silti meillä on suuri halu laittaa toisten suru raameihin.

Raamatussa sanotaan:

...itkekää itkevien kanssa. Room. 12:15

Nanna H.

Kuva: Jim Morrisonin hauta, Jürgen Schuschke

 

 

 

                       

Share

Kommentit

Papu (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta. Lemminkinsä menettäineiden sururyhmän vastustajille haluan sanoa, että voihan menetetyn lapsen tilalle aina hankkia uuden.

Nanna H.
Oisko tulta?

Sehän siinä on, että nuo argumentit oli aika erikoiset. Mulle tuli mieleen juuri sama kuin sulla. Ei menetettyä lasta voi korvata toisella, koska jokainen lapsi on yksilö. Niin ovat myös lemmikit. Ja tällaisen sururyhmän järjestäminen ei sulje pois sitä, että Espoon seurakunnilla voi olla ryhmä myös lapsensa menettäneille.

Järjen jättiläinen

Surussa ei ole kyse ainoastaan sen ihmisen tai eläimen menetyksestä vaan myös kaikista niistä menetetyistä hetkistä, joita ei koskaan saa. Sitä voi olla joidenkin vaikea ymmärtää - varsinkin, jos on aina kohdannut vain "odotettavissa olevia" kuolemia.

Itse suren vieläkin menetettyä isääni, yli kymmenen vuoden jälkeen. Sitä, ettei hän koskaan tavannut miestäni, ei koskaan näe mahdollisia lapsenlapsiaan, ei näe millaisia aikuisia ja ihmisiä hänen lapsistaan kasvoi. Sitä suree asioita, jotka eivät koskaan voi tapahtua, ja joita ei silloin aiemmin vielä osannut edes surra. Menetys on täynnä asioita, jotka tajuaa vasta joskus myöhemmin, silloin, kun asiasta olisi pitänyt "päästä jo yli".

Kauniisti kirjoitettu tärkeästä asiasta.

Nanna H.
Oisko tulta?

Kiitos näistä ajatuksista! Joskus olen puhunut ihmisen kanssa, joka ei koskaan saanut tuntea isäänsä, koska isä ei halunnut olla mukana lapsensa elämässä. Vasta aikuisena tälle ihmiselle sitten selvisi, miten tuon biologisen isän elämä oli mennyt. Tuosta elämästä ei löytynyt vastauksia siihen, miksi isä ei lastaan halunnut. Mutta tuossa vaiheessa isästä oli konkreettisesti löydettävissä vain hautapaikka. Ja tämä ihminen suri kuitenkin kovasti isänsä kuolemaa, vaikka ei isäänsä saanut koskaan tuntea. Lähipiirin oli vaikea ymmärtää, miksi joku suree jotakin, mitä ei edes hänelle ollut. Mutta siinähän se suru olikin. Olisi muiden silmissä ollut oikeutettua surra vain isää, joka on ollut läsnä.

OH (Ei varmistettu)

Mä en voi edes ymmärtää, miten puolison menetyksestä voisi päästä koskaan yli. Pahinta mitä voin kuvitella (meillä ei ole lapsia).

Nanna H.
Oisko tulta?

Se on myös kauheinta mitä minä voin kuvitella. En ihmettele yhtään, jos joku itkee töissä vuosi puolison kuoleman jälkeen.

SannaAnni
NytKu

On niin paljon erilaisia aiheita suruun ja suru on aina henkilökohtaista. Se, joka kyseenalaistaa toisen surun aiheita tai kestoa, ei omaa sydämen sivistystä.

El (Ei varmistettu)

Eikös tästä juuri kirjoittanut joku Hesarin kolumnistikin? Viestinä suunnilleen, että älä tuomitse kun näyttää siltä että toinen musertuu höyhenen alle. Sururyhmiä voi olla riippumatta siitä, miten suuri tai pieni suru on ulkopuolelta katsottuna. Jos lemmikin menettäneet haluavat surra yhdessä, se on hyvä. Jos vaikka päiväkirjansa hukanneet haluavat surra yhdessä, se on hyvä myös. Pelkkä sureminen tai yhdessä sureminen ei vielä vedä yhtäläisyysmerkkejä noiden asioiden ja lapsen tai puolison menettämisen välille.

Nanna H.
Oisko tulta?

En huomannut juttua Hesarissa, mutta varmasti on voinut olla. Jos olisin huomannut, en olisi tohtinut tarttua samaan aiheeseen heti :)

Kommentoi