Älä varasta

Oisko tulta?

Rosmomarsut

Tämän viikon käsittelemme blogissamme kymmentä käskyä. Ensimmäisenä vuorossa on seitsemäs käsky, 'älä varasta'.

Ensimmäinen asia, mitä minulle tulee mieleen seitsemännestä käskystä, on kirjassa Leijapoika ollut viittaus kyseiseen käskyyn. Isä selittää pojalleen, että pahin synti on varastaminen, kaikki muut synnit ovat alisteisia varkaudelle. Jos tapat jokun, varastat hänen oikeutensa elämään. Jos viet toisen puolison, varastat tämän kumppanilta rakkaan. Jos valehtelet tai huijaat, varastat toiselta oikeuden totuuteen ja reiluuteen. Siksi varkaus on synneistä suurin ja sen kieltäminen käskyistä tärkein.

Varastaminen on kuitenkin suhteellista. Muistan jo lukion filosofian etiikkakurssilta dilemman: Hansilla on kuolemansairas vaimo. Apteekkarilla on lääke, joka parantaisi Hansin vaimon. Hansilla ei ole varaa lääkkeeseen. Onko väärin, jos Hans varastaa lääkkeen apteekkarilta pelastaakseen vaimonsa?

Joissakin kehitysmaissa tapahtuu länsimaalaisten kidnappauksia. Ystävälleni oli käynyt näin. Hän oli matkatoverinsa kanssa lentokentällä törmännyt henkilöön, joka oli katsonut heitä kysyvästi. He olivat tervehtineet henkilöä ja kysyneet, että onko hän heidän ysätävänsä Benin (nimi muutettu) tuttu. Kyllä, kyllä, oli henkilö sanonut. Ben oli nimittäin luvannut ystävilleni, että lähettää tuttunsa heitä hakemaan lentokentälle. He olivat nousseet henkilön autoon ja heidät oli ajettu paikkaan, jossa oli paljon muita henkilöitä, mutta yksikään heistä ei ollut Ben. Heille oli ilmoitettu, että asia on nyt niin, että he pääsevät vapaaksi, jos maksavat. He olivat antaneet kaiken käteisensä ja arvotavaransa ja heidät oli vapautettu.

Ystäväni sanoi, että tavallaan hän ymmärsi. Hän ymmärsi, että köyhyys ajaa epätoivoisiin tekoihin kuten varkauteen, jopa toisen vapauden riistämiseen. Hän ei tuntenut olevansa varkauden uhri yhtä paljon kuin nuo todennäköisesti hyvin köyhät ihmiset, jotka syyllistyivät ikävään tekoon. Ystäväni ajatteli, että heiltä oli jo kyseisen valtion virkamiehistön ja valtaapitävien korruption tähden varastettu oikeus lailliseen ja inhimilliseen toimeentuloon. Maailmassa on varallisuutta ja rikkauksia, joihin heiltä oli varastettu oikeus, koska pienen pieni vähemmistö on haalinut maailman varallisuudesta leijonanosan itselleen.

Se, mihin seitsemäs käsky, älä varasta, viittaa, on yksinkertaisimmillaan konkreettinen toisen omaisuuden anastus. Sellaisena yksinkertaisena sääntönä se on kai hyvä opettaa lapselle, jonka ei vielä tarvitse pohtia monimutkaisia tapahtumaketjuja ja etiikkaa. "Toisen tavaroita ei saa ottaa", on sisällöltään tarpeeksi lapselle. Sen sijaan aikuiselle tuo käsky viittaa mielestäni siihen, että varkaus tai sen uhriksi joutuminen ei ole maallisen omaisuuden menetyksessä, vaan siinä, mitä sydämessä ymmärtää rikokseksi. Tai synniksi. Mitä teen tai jätän tekemättä, voivat molemmat yhtä hyvin tehdä minusta varkaan. Voin olla auttamatta hädässä olevaa, jolloin varastan häneltä oikeuden tulla autetuksi. Voin tuntea itseni varkauden uhriksi, kun saan tietää, että luottamukseni on petetty. Olen itse varas, kun käytän toisen hyväuskoisuutta tai tietämättömyyttä hyväkseni. Olen varas, jos vien toiselta oikeuden tulla kohdelluksi arvokkaana ihmisenä, ja varkauden uhri, jos minulta viedään sama oikeus.

Oletko pohtinut, mitä varastaminen on, ja mitä se kristinuskon käskynä merkitsee?

Hemuli

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Muistan että rippikoulussa aikanaan puhuttiin käskyistä juuri näin, laajemmin kuin pelkkä ensimmäinen ajatus ja kirjaimellinen tulkinta. Mutta eipä sitä silloin juurikaan ajatellut kummemmin, pänttäsi vain pakolliset käskyt päähän muistaakseen ne kokeessa. Sitten unohti ne.

Kiitos että laitatte taas ihmisen ajattelemaan! Käskyt ovat tosiaan paljon laajempia kuin ensisilmäyksellä tulisi ajateltua.

Hemuli
Oisko tulta?

Sisältö on tärkeämpää kuin ulkoa oppiminen. Minäkään en osaa käskyjä järjestyksessä ulkoa. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus, joka pisti miettimään. Kymmenen käskyä ovat siitä hienoja, että ne ikään kuin avautuvat uusilla tavoin eri ikäisenä ja eri elämäntilanteissa niitä pohtiessa. Jäin hieman aroin mielin miettimään kertomaasi esimerkkiä kidnapatuista ystävistäsi... myötätunto nousee köyhissä ja epäoikeudenmukaisissa oloissa eläviä ihmisiä kohtaan. Heille vaihtoehdot voivat usein olla vähissä.... kirjoitit pienestä vähemmistöstä, joka ottaa leijonan osan itselleen, varastaen näin jotain, joka kuuluisi myös muille. Keitä sillä tarkoitit? Maailman epäoikeudenmukaisuuden tajutessaan mieleen hiipii kysymys, voinko minä hyvillä mielin nauttia tästä monella tavalla etuoikeutetusta elämästäni Suomessa. Ja mitä voisi tehdä, että kaikki saisivat osansa hyvästä?

Hemuli
Oisko tulta?

Kiitos kehuista!

Tässä lainaus Wikipediasta (lähteet näyttivät olevan kunnossa) siihen, mitä suunnilleen tarkotan sillä, että pieni vähemmistö haalii suuren osan maailman rikkauksista: "Vuonna 2014 Oxfamin julkaiseman raportin mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhin puolisko, eli 3,5 miljardia ihmistä, yhteensä. Jos tarkastellaan maailman rikkainta 1 %:a ihmisistä, he omistavat jo 65 kertaa enemmän kuin maailman köyhin 50%."

Mutta, en osoittele sormella niitä yksilöitä, jotka omaisuutta ovat haalineet. Vika on paljon abstraktimmassa asiassa, järjestelmässä, mentaliteetissa, kulttuurissa. Kilpailuyhteiskunta, markkintalous muun muassa kannustavat haalimaan omaisuutta. En ole ekonomisti, joten olen huono puhumaan kaikesta tästä asiantuntevasti. Mutta oman ymmärrykseni mukaan edellä mainittujen järjestelmien arvot eivät ainakaan osaltaan edesauta maailman varallisuuden tasaisempaa jakautumista.

Huomaan itsessänikin näiden arvojen vaikutuksen: kun joskus sattuu tulemaan enemmän rahaa kuin tavallisesti, pidän siitä tiukemmin kiinni, koska jossain taustalla mielessä vaanii aina ajatus, että mitä jos mokaan kaiken, tai jokin suuri onnettomuus kohtaa minua, niin mihin minä putoan? Onko minulla turvaverkkoa yhteiskunnassa, joka ottaa minut vastaan? Sen tiedän, että raha on siinä hetekessä paras turvaverkko. Rahalla saa pelastettua itsensä monesta pulasta tässä maailmassa. Se suoraan sanoen kuvottaa minua, mutta osittain pelaan sitä samaa peliä, koska en ole mikään jeesus.

Varastamiseen ja köyhyteen on myös toisenlaisia esimerkkejäni kuin kertomani kidnappausesimerkki. Olin kesän 2010 Keniassa Nairobissa. Asuin Itä-Nairobin slummissa paikallisen Joen ja hänen äitinsä kanssa. He tienasivat euron päivässä, ja se riitti ruokkimaan heidät ja pitämään yllä asuntoaan hökkelikylässä. Joen äiti oli kirsititty, Joe oli rastafarin ja kirsitityn kombo (useissa köyhyissä kehitysmaissa uskonnon tuomilla arvoilla on mullistava vaikutus ihmisten elämiin, siksi mainitsen tämän). Kerroin Joelle saman tarinan kidnappauksesta ja kerroin ymmärtäväni, että köyhyys ajaa epätoivoisiin tekoihin. Joe oli eri mieltä. Hän sanoi, että varastaminen toiselta oman kurjuuden tähden ei silti ole oikein. Hän oli syvästi sisäistänyt periaatteekseen käskyn "älä varasta". Luulen, että hän oli melko onnellinen, koska pysyi uskollisena periaatteelleen. Hän oli mielluummin köyhä, ehkä olisi jopa kuollut mieluummin kuin varastanut.

Mutta maailman varallisuuden epätasainen jakautuminen on Joen ja hänen äitinsä kaltaisten ihmisten takia entistä epäreilumpaa. He alistuivat kohtaloonsa ylevimpien periaatteidensa tähden. He eivät kai juuri voisikaan tehdä mitään systeemiä muuttakseen. Ainoa tapa heille muuttaa sitä on oman esimerkin kautta elää todeksi niitä periaatteita, joiden toivoisivat maailmassa toteutuvan yleisestikin. Juuri rikkaimpien pitäisi pitää kiinni näistä periaatteista ennemmin kuin köyhimpien. Miksi vasta varallisuudeltaan köyhin saatta olla periaatteiltaan ylevin?

Hiljaiseksi se vetää minun näkökulmastani. Minä en ole maailman varallisimpiin tai köyhimpiin kuuluva. Minulla ei ole kovin paljon valtaa, mutta en ole valtahierarkian alimmassa päässäkään. Minulla ei ehkä ole paljon omasta varallisuudestani jakaa, mutta minulla on mahdollisuuksia kamppailla oikeudenmukaisemman maailman puolesta edes ruohonjuuritasolla. Kyllähän tämä turhauttaa, tuntuu usein, etät pienet ponnistueluni ovat merkityksettömiä.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos selkeästä vastauksestasi. Todella vetää hiljaiseksi tällainen epäoikeudenmukaisuus ja tunne siitä, että asioihin on niin vaikea vaikuttaa.... Viimeaikoina monet maamme päättäjät ovat tuoneet esiin kehitysavun toimimattomuuden. Sanotaan, että toivottua muutosta ei tapahdu, jos maan yhteiskunnallisissa rakenteissa ei tapahdu muutosta (korruptio, verotus yms.) Mitä mieltä olet tästä? Entä erilaisista hyväntekeväisyysjärjestöistä tai rahan lahjoittamisesta niiden kautta?

Hemuli
Oisko tulta?

Voi kun mulla ei ole tarpeeksi asiantuntemusta puhumaan näistä siten, että se jotenkin tietona kannattaisi ottaa, mutta sellanen fiilis on, että nimenomaan rakenteiden ja asenteiden muuttaminen on tärkeää. Korruptio on suuri tekijä siihen, ettei systeemi toimi, silloin ei auta, vaikka olisi kuinka hyvä systeemi, jos siinä toimivat virkahenkilöt pissivät systeemiin sisälle. Monenlaisia muutoksia tarvitaan, koulutusta, naisten aseman ja toimijuuden vahvistamista, asennevaikuttamista, lakien tarkistamista, ulkopuolista kehitysapua... Yksi tärkein tekijä minun nähdäkseni on taata lapsille ja erityisesti tytöille koulutus, koska emme me kolonialistisesti länsimaista mitään muuta loppupeleissä vaan paikalliset itse muuttavat asiansa.

Kyllä luulen, että rahan lahjoittaminen kehitystyötä tekeville järjestöille on parempi kuin ei mitään. Eihän se ongelmia ratkaise, mutta ei siitä haittaa enemmän kai voi olla kuin siitä, että ei tekisi mitään?

Vierailija (Ei varmistettu)

Minua kiinnostaisi tietää, miten paljon rahaa ihmiset lahjoittavat hyväntekeväisyyteen. Toki se varmasti on jokaisen oma asia lahjoittaako vai ei ja miten paljon tai millä tavoin hyvää muutoi jakaa ympärilleen. Ja luterilaisuudessa taitaa elää sitkeänä ajatus siitä, että köyhyys ei kuulu yhteiskuntaan, vaan siksi jokainen maksaa veroja, että perusturva ja -toimeentulo ovat jokaiselle turvattuja. Ettei kenenkään selviäminen saa olla kiinni kenenkään hyväsydämisyydestä vaan se kuuluu automaattisesti kaikille.

Kysyn tätä siksi, että aihe on viime aikoina pyörinyt päässäni paljon. Tiedän olevani erityisen herkkä ja hyvin herkkä syyllistymään. Ehkä minusta löytyy myös suorituskeskeisyyttä ja hyväksynnän kaipuuta. (No kukapa ei välillä olisi hyväksyntää kaipaamassa ja sitä vaille tässä maailmassa) Nyt on kuitenkin niin, että joka puolelta tulevat uutiset ihmisten pahoinvoinnista, avun tarpeesta, köyhyydestä, nälänhädästä saavat minut joka kerta ahdistumaan kovasti ja syyllistymään. Erilaisia järjerstöjä mainostaa joka paikassa, on keräyslippaita ja feissareita... annan mielelläni omastani, ennen se tuntui myös luonnolliselta ja hyvältä. Nykyään mietin, miten paljon ja mihin kaikkeen pitää antaa rahaansa ja aikaansa. Tuntuu itsekkäältä ja syylliseltä ohittaa joku keräys tai avunpyyntö. Esimerkkinä voin kertoa, että lopetin joku aika sitten tupakan polttamisen ja palkinnoksi iselleni varasin kasvohoidon. Pian tuli päähäni ajatus, että senkin rahan olisi joku muu voinut tarvita kipeämmin ja mietin, saanko ollenkaan nauttia tuollaisesta hemmottelusta... toinen esimerkki on ostokset. Ostaessani esim. vaatteita tai ruokaa, syyllisyys voi aktivoitua, kun mietin, onkohan tämä ja tämä tuote tehty epäeettisesti, olenko nyt mukana sortamassa heikompia. Sitäkin olen miettinyt, että ei kaikilla (minullakaan) ole varaa välttämättä ostaa aina eettisintä vaihtoehtoa...

Miettiiköhän kukaan muu tällaisia asioita (varmasti monikin) ja millaisia ajatuksia tästä herää?

Kommentoi