Elämä on lahja

Oisko tulta?

 

Viikon vanhana olin kuolla. Kun olin syntynyt, sairaalasta tultiin suoraan kesämökille. Meillä oli silloin koira. Dalmatialainen. Eppu nimeltään. Kun isoveli oli ollut vauva, Eppu oli tottunut vahtimaan vaunuissa nukkuvaa vauvaa. Kun vauva heräsi ja alkoi itkeä, Eppu jätti vartiopaikkansa puun alla ja haki äidin paikalle. Äiti kertoi, että Eppu oli huokaisut pitkään ja nuuskuttanut, kun uutta vauvaa eli minua oli näytetty Epulle. Sitten hän oli käynyt istumaan puun alle minun ruskeiden vakosamettisten vaunujeni viereen. Oli heinäkuu.

Ukki oli mennyt isoveljen kanssa saunaan ja he eivät olleet näkemässä kaikkea mitä sitten tapahtui. Äiti, isä ja mummi olivat sisällä torpassa, kun Eppu oli tullut sinne hurjana, haukkunut vimmatusti ja tuuppinut äitiä ulos. Äiti meni katsomaan vaunuja ja siellä minä olin maannut aivan sinisenä ja elottomana.

Ambulanssi soitettiin ja isä oli lähtenyt juoksemaan metsätietä pitkin ambulanssia vastaan. Viimeisenä lähtiessään hän oli nähnyt minun velton vauvan kehon. Isä ei ollut erityisen uskova mies, mutta kertoi rukoilleensa siinä juostessaan, että jos Jumala on olemassa, niin säästäisi hänen pienen tyttönsä. Isä oli ollut varma, että minä olin jo kuollut ja matka tienhaaraan oli tuntunut niin kovin pitkältä. Isä ei tiennyt, että äiti oli saanut minut elvytettyä sillä aikaa.

Kun tämä tarina muistuu mieleeni, sitä osaa ainakin hetkellisesti ajatella, että onhan elämä vain kallis lahja. Ja että Jumala on luonut koiratkin.

Nanna H.

Kuva: Eppu ujostelee kameraa pentuna Helsingin Maunulassa vuonna 1970. Eppu kuoli 1985. Minä olin silloin 5-vuotias.

Share

Kommentit

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Huh. Kyllä eläimet tietää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaikella on tarkoituksensa. Vasta kolmekymppisenä tajusin että elämä on Luojan lahja ja olisi syntiä heittää jotakin niin arvokasta hukkaan. Uskon että meidän kummankin elämä on osa jotakin suurempaa suunnitelmaa. Meillä on tärkeä paikkamme maailmassa. ❤

Itsetuhoinen mies (Ei varmistettu)

Olen teini-iästä lähtien pohtinut elämän turhuutta. Parikymppisenä tekeydyin uskovaiseksi ja sanoin olevani uskossa, kun yritin löytää kiintopisteitä. Tuollainen usko ei tietenkään kantanut.

Nykyään olen ateisti ja erittäin itsetuhoinen. Toivon nukkumaan käydessäni joka ilta kuolevani. Tätä on kestänyt jo kauan.

Elämä on minulle taakka, ei lahja. Minun on hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka näkevät elämän lahjana. Minusta se on vankila.

Nanna H.
Oisko tulta?

Elämä ei varmasti tunnu lahjalta, jos siitä puuttuu mielekäs sisältö ja kokee oman elämänsä tarpeettomaksi. Kun en tiedä asiasta tarkemmin, niin en ala arvuuttelemaan, että mistä sinun kokemuksesi koostuu, kun sanot elämän olevan vankila. Kun sanot, että toivot kuolevasi mietin, että oletkohan jonkun ammattiavun piirissä. Toivoisin niin. Ja jos et ole, niin nyt on varmasti aika hakea apua. Ensiksi vaikka lähimmän terveyskeskuksen kautta. Kaikkien elämässä voi olla jaksoja jolloin kadottaa elämän mielekkyydeen, mutta jos se on ollut kadoksissa teinivuosista saakka, niin kyse on jostakin vakavammasta.

Mia K.
Voi taivas

Hmmm... mulla on ollut samoja ajatuksi, samoja sanoja. Hain vastauksia. Otin ison riskin, ja sain vastaukset. 

Nyt ollaan jo pitkällä noista vesistä. 

 

Itsetuhoinen mies (Ei varmistettu)

"Kun sanot, että toivot kuolevasi mietin, että oletkohan jonkun ammattiavun piirissä."

Olen ollut ammattiavun piirissä, mutta siitä ei löytynyt apua itsetuhoisuuteen, enkä sitä enää saa. Minulle ei ole myöskään diagnosoitu sairautta. Ajatuksiani pidetään "filosofisina". Osan terapiasta kävin kirjoittamalla terapeutin kanssa, koska en jaksa enkä halua puhua. Puhuminenkin on niin työlästä, inhoan sitä. Sehän on viime kädessä vain ihmisten välistä näyttelyä ja valehtelemista niin kuin kaikki sosiaaliset tilanteet.

En vain ole koskaan pystynyt näkemään, mikä mieli on elämässä, jossa nautinnossakin on aina kipu läsnä. Nykyään olen syrjäytynyt, alkoholiin menevä. Ei vain enää kiinnosta yrittää, kun mikään ei tunnu todelta kuolemaa lukuun ottamatta.

Ateistille kuolema on syvä lohtu, viimeinen uni. Miksi sitä ei tahtoisi?

Nanna H.
Oisko tulta?

Yhtälailla kuolema voi olla syvä lohtu uskovalle. Minulla on läheisissä ystävissäni myös ateisteja ja yksikään heistä ei toivo kuolemaa. Ateismin ja kuoleman toiveen välille ei voi laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Mutta jos elämä ei ole mielekästä, on masentunut tai kärsii, kuka tahansa voi toivoa kuolemaa vakaumuksesta riippumatta. 

Sosiaaliset tilanteet ovat enemmän tai vähemmän näyttelemistä. Mitä läheisempi suhde, sitä vähemmän pitää piiloutua roolien taakse. Vaikka näin on, suurin osa meistä pitää ihmisten parissa olemisesta.

Ehkäpä sinulla on jokin toive vielä elämän mielekkyyden löytymisestä, koska olet vielä halukas keskustelemaan aiheesta. Ne asiat joille minä olen täysin välinpitämätön, eivät saa minua kirjoittamaan ajatuksiani nettiin. Toivon sinulle hyvää.

Kommentoi