Jeesuksen nimessä ja veressä

Oisko tulta?

Armon aurinko laskee

Yksi vanhoillislestadiolaisen arjen hengellisyyden peruskiviä on anteeksipyytäminen ja –antaminen. Sitä voidaan perheestä, ajasta ja paikasta riippuen käyttää jopa useita kertoja päivässä. Kuitenkin jokainen edes kerran seuroissa käynyt on kuullut sen vähintään kahdesti, todennäköisesti kahdestikymmenesti. Mielenkiintoista siitä on myös liikkeeseen kuulumattomille tehnyt siihen tiiviisti liittyvät sanaparret, joista on tullutkin eräänlainen vanhoillislestadiolaisuuden tunnusmerkki.

”Saanko minäkin vielä uskoa?”

”Saat uskoa kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja (kalliissa, maahanvuotaneessa sovinto)veressä (rauhaan, vapauteen ja iloon asti).”

Tätä anteeksipyytämistä ja –antamista voi tapahtua kahdessa merkityksessä. Ensinnäkin mitä tahansa arjen riitaa tai väärinkäsitystä tai hämmennystä tai ”nimellistä syntiä” anteeksipyytäessä. Tähän kuuluu myös sellainen yleisen huonouden anteeksipyytäminen, jonka sisään voi laittaa aivan kaiken. Sillä on hyvät ja huonot puolensa, tästä lisää myöhemmin.

Toiseksi tämä tapahtuma on erityisen merkittävä, jos anteeksipyytäjä ei ole koskaan aiemmin tätä anteeksiantamista ”omalle kohdalleen uskonut”. Toisin sanoen hän siis ”tekee parannuksen”, kääntyy epäuskosta uskoon, tai mitä milloinkin käsitettä tästä tapahtumasta käytetään.

Tämän tapahtuman selityskin on minun käsitykseni mukaan ollut kahtalainen. Toisinaan korostetaan sitä, että juuri tässä nimenomaisessa hetkessä Jumala antaa anteeksipyytäjän synnit toisen uskovaisen (=vanhoillislestadiolainen) kautta anteeksi. Toisinaan taas tuntuu että vakaammin teologisesti ansioituneet korostavat sitä, että tässä tapahtumassa muistutetaan siitä, että Jeesus on ristillä kaikki sovittanut jo.

Anteeksipyytämiseen ja –antamiseen on liitetty seuraavanlainen tarina, jota olen itse kuullut kerrottavan useita kertoja raamattuluokassa (rippikoulua nuoremmille tarkoitettu rauhanyhdistyksen toimintamuoto) ja seurapuheissa.

Kun synnit on sovitettu, ne on upotettu Armon pohjattomaan mereen. Tämän meren rannalla on kyltti ”Ei saa onkia”.

Kerran kävin keskustelun. Olimme keskustelukumppanini kanssa yhtä mieltä siitä, että synninpäästössä olennaista ja elintärkeää ei ole se, että sen sanoja olisi vanhoillislestadiolainen tai että se tapahtuisi juuri nuilla sanoilla. Että tärkeintä ja kristinuskon ydintä on ajatus. Kuitenkin koin, että hänen mielestään oli huolestuttavaa, että mielestäni jumalanpalveluksen synnintunnustus ja synninpäästö ajaa saman asian.

Tämä asia nousi myös julkisemmin keskusteluun pari vuotta sitten kun silloinen SRK:n pääsihteeri kyseenalaisti piispa Samuel Salmen julistaman synninpäästön.

”Uskon, että Samuel Salmi tiedostaa, että vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä, meidän käsityksemme mukaisesti, se synninpäästö, jonka hän julistaa, ei ole sama kuin uskovaisen ihminen julistama synninpäästö”

Lestadiolaisesta uskovaisuus-käsityksestä kertoo aika paljon se, että herätysliikkeen pääsihteerillä on pokkaa julkisesti sanoa, että piispa ei ole uskovainen. Jos oikein muistan, näitä sanomisia ei kovinkaan paljon muutettu niiden herättämän kohtun jälkeen.

Aiemmin mainitsemaani ”yleisen huonouden” piikkiin voidaan siis todella laittaa melkein mitä tahansa – se jättää myös ihan oikeasti tilan sille, että ei tarvitse erikseen määritellä, mitä pyytää anteeksi. Pyytääkö itse asiassa edes anteeksi siltä henkilöltä, kenen kanssa keskustelee, vai pyytääkökin itse asiassa vain tuota jälkimmäistä, muistutusta Jeesuksen sovituksesta tai Jumalan rakkaudesta. Tilanne on monta kertaa erittäin altis väärinkäsityksille ja sellaisten asioiden hautaamiselle, joita ei ole todellisuudessa vielä sovittu ja selvitetty. Sillä on toisinaan liian helppo pestä kätensä ja olla koskaan ottamatta kantaa itse asiaan. Sanottiinhan ”Ei saa onkia”.

No liittyykö tähän käytäntöön jotain hyvää?

Sitä voidaan todellakin käyttää monella tavalla. Parhaimmillaan se tarjoaa matalan kynnyksen mahdollisuuden avoimeen keskusteluun ja väärinkäsitysten selvittämiseen. Kokemukseen siitä, että aivan oikeasti tämä tekemäni virheen ei tarvitse määrittää minua loppuelämääni. Se ei saa siis kuitenkaan vapauttaa vastuusta ja asioiden mahdollisesta korjaamisesta, puhumattakaan oikeudellisen vastuun kannosta.

Ja niin, se hyvä puoli, että kristinuskon näkökulmasta se on totta. Miten kukakin sen itselleen tarkemmin määrittelee, minulle se tarkoittaa sitä, että rakkaus voi aina voittaa. Auttaa näkemään epäonnistumisten yli ja selvittämään väärinkäsitykset. Ymmärtämään kunkin inhimillisyyttä ja tarjoamaan uuden mahdollisuuden. Käydä läpi vaikeitakin asioita pelkäämättä että niihin pitäisi jäädä ikuisiksi ajoiksi junnaamaan. Asioilla on seurauksensa, ja toisilla vakavammat sellaiset. Usein kuitenkin syyllisyyttä joudutaan kantamaan liian pitkään sisällä, esilletuominen auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin.

-Juudit

Share

Kommentit

heppulikeppuli (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen näkemys ja käsittely aiheesta. Itse vl:nä pidän tärkeänä myös sitä ajatusta, että anteeksi annossa pitää antaa "sydämestä asti" anteeksi, ja vasta silloin anteeksianto on aito, eli mielestäni tällä voi tavallaan huomioida tuota ns. väärinkäyttöä. Itse siis haluan, että jos on riitaa tms, niin ensin käydään se siten läpi, että molemmat on valmiita antamaan sydämestä asti anteeksi.

Nykyisessä tiedotuksessa mielestäni kyllä onneksi korostetaan myös sitä, että oikeuden edessä asiat pitää myös sovittaa uudelleen.

Itse koen anteeksiantamisen ja -saamisen rikkautena ja voimavarana arjen keskellä, kun asiat tulee sovittua ja pääsee taas eteenpäin. Enimmäkseen käytänkin sitä vain ihan läheisimpieni kanssa. Samalla tiedostan kyllä sen tuomat vaikeudetkin. Huhhuh kun onkin välillä vaikeaa, kun haluaisi toisaalta niin kovasti vielä olla uskovainen, mutta monet yhteisössä olevat piirteet/ siellä mahdollistuvat käytännöt tai toimintatavat kauhistuttavat. Ehkä itsekin joskus löydän paremman taspainon tähän..

Kommentoi