Jos tämä pimeä onkin hyvä?

Oisko tulta?

 

Kun tulemme elämässämme ensimmäistä kertaa valoon, kokemus on pettymys. Pimeä ja lämmin äidin kohdussa päättyy. Meidät riuhtaistaan palelemaan kylmään ja kirkkaisiin valoihin ja itkemme kaikki ensimmäistä kertaa. Pimeässä meidän oli hyvä.

Jos lapsilta kyselee mieluisinta vuodenaikaa he vastailevat mitä sattuu tai sanovat, että kaikki. He keksivät luetella monta kivaa tekemistä kaikkina vuodenaikoina. Sitten pikkuhiljaa hyvä suhde pimeään varisee aikuisista pois. Kaikki odotukset ladataan kesään. Kaikki suunnitelmat liittyvät kesään. Kaikki haluavat pitkän loman kesällä. Ja jos kesä on harmaa ja sateinen, se on pilalle mennyt kesä. Minä tunnistan itsessäni oudon melankolian, kun kesä päättyy. Vannon mielessäni valoja jo uuden kesän nimeen, jotta jaksaisin yli talven.

Maahanmuuttajien olen kuullut kertovan, että ensimmäinen talvi Suomessa oli järkytys. Oli kylmää ja pimeää. Ymmärrän sen, sillä heillä ei ole hyviä tarinoita tällaisesta talvesta. He eivät vielä ole tuijotelleet takkatulta pimeässä, kun ulkona sataa lunta, he eivät ole vielä oikaisseet itseään hämärän saunan ylälauteille ja kuulleet kuinka sauna narahtaa ihmisen liikkeistä. Vielä he eivät ole höyrynneet posket punaisina kuistilla saunan jälkeen, hyvässä pimeässä. Tai heränneet talviyönä lämpimässä peiton alla, katsoneet kelloa ja huomanneet, että vielä saa nukkua. On vielä yö.

Uskonnollinen kieli viittaa pimeään yleensä huonona olotilana. Ensimmäinen asia, mitä Raamatussa kerrotaan, on valon luominen. Pimeä on varmasti ollut alkuihmisille toisella tavoin pelottavaa kuin meille. On helppo ymmärtää, että ihmisten kertomuksissa hyvän Jumalan ensimmäiseksi tekoseksi on kirjattu valon tekeminen. Laulujen sanoissa, etenkin vanhassa iskelmässä, kesä ja kevät kuvastavat onnea ja rakkautta, syksy ja sateet ovat surun ja kaipauksen symboleja.

Ihminen voi lakata näkemästä uusia asioita, jos ympärillä velloo jatkuvasti samat tarinat. Pikkuhiljaa uskomme niihin tarinoihin ja unohdamme, että lapsena jokainen vuodenaika oli yhtä hyvä. Miten sen tarinan voisi kirjoittaa uudestaan? Tämä on hyvä ja turvallinen pimeä.

Nanna H.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Toisille, kuten itselleni, syysmasennus on totisinta totta. Ahdistaa. Masentaa. Pelottaakin. Mikään ei huvita. Illan hämärtyessä koko keho puristuu kokoon, hengittäminen vaikeutuu. Ulos ei halua mennä, eikä ketään nähdä. Töihin raahustaa viimeisillä voimillaan ja kotiintullessaan kaikki energia on viety elimistöstä.

Koko keho huutaa valoa, ja kylmä ja kostea tuntuu sisimmässä asti ja saa jo loppuun kuluneen elimistön pyytämään armoa. Päivä päivältä voimat hupenevat, pää tajuaa että kyllä se kevät sieltä tulee, mutta kroppa ei usko. Muut sanovat laiskaksi ja turhasta valittajaksi, eivät ymmärrä. "Älä nyt viitti, nouset sieltä sängystä ja meet nauttimaan raikkaasta syysilmasta". Syysilma on raikas, vihollinen. Kaikki näyttää kuolleelta, ja olo tuntuukin siltä. Julmaa pilaa.

Sitä on raikkaat syysilmat minulle. Kuollutta aikaa. Taistelun aikaa. Mielen pimeyttä... Kipua. Tuskaa. Ahdistusta.

Ehkä taas selviän seuraavaankin kevääseen, ja saan taas herätä henkiin....

Nanna H.
Oisko tulta?

Se on totta, että joillekin kaamosmasennus on todellinen ongelma. Kun kirjoitin blogiani eilen törmäsin artikkeliin, jossa sanottiin, että syksyn pimeässä aivot voivat tuottaa enemmän melatoniinia, joka väsyttää. Tätä vastaan jotkut taistelevat kirkasvalolampuin. Artikkelissa oli lueteltu myös liuta ruokia, jotka voisivat auttaa. D-vitamiinin puute on kuulemma myös pahasta. Sen puutos on yhdistetty jollain tavoin masennukseenkin. Mitä ajattelet tällaisesta? Oletko esim. kokeillut tuota kirkasvalolamppua?

Minua alkoi kiinnostaa myös se, että koitko sinä jo lapsena syksyn ahdistavana?

Vierailija (Ei varmistettu)

Asuin lapsuuteni pohjoisessa, jossa kaamos leimasi talvea. En muista, että pimeys olisi koskaan häirinnyt. Toki talvella tunsi olonsa väsyneemmäksi kuinkesällä (huom! yötön yö), mutta se ei haitannut. Näin jälkeenpäin merkittävää oli se, että elämänrytmi hidastui talvella.

Muutettuani Etelä-Suomeen ja keskelle kiireistä elämänrytmiä myös talvella alkoi myös pimeyskin häiritä. Välillä on ollut syystalvia ja talvia, milloin olen ollut kauhuissani pimeydestä. Tuli uniongelmia jne. Kaamosmasennus tai miksi sitä nyt nimitetään menetti otteensa, kun aloin käyttämään kirkasvalolamppua, syömään d-vitamiinia, huomasin näiden auttavan. Nämä vaikuttivat omaan mieleen niin, etten enää loppukesällä käy miettimään ja pelkäämään tulevaa pimeyttä. Hyväksyn sen, että pimeä tulee. Hidastan elämänrytmiä. Hyväksyn sen etten ole yhtä pirteä talvella kuin kesällä. Liikun säännöllisesti.

Kommentoi