Kesä kuoleman kanssa

Ladataan...
Oisko tulta?

Työskentelin sairaalateologiharjoittelijana kesän 2006. Olin 25-vuotias, kuolematon, sillä sellainen 25-vuotias, hädin tuskin itsenäistynyt nuori ihminen on, kuolematon. Elämä on vasta alkanut. Siihen maailmaan ei kuulu oma kuolema. Enkä minä omaa kuolemaani sinä kesänä ajatellutkaan, mutta kuolema kosketti minua koko tuon kesän. 

Seisoin sairaalan kappelissa. Keskellä huonetta oli avonainen arkku, jossa makasi noin 40-vuotias nainen. Arkun vieressä seisoimme minä, pappiohjaajani, noin 40-vuotias mies ja kaksi noin 13-vuotiasta lasta. Mies ja lapset itkivät. Nainen arkussa näytti levolliselta, väri oli paennut hänen kasvoiltaan, mutta muuten hän näytti vain nukkuvan.

Ohjaajani toimitti saattohartauden. Mies ja lapset itkivät koko ajan. Minä seisoin hiljaa, yritin välittää katseellani lempeyttä itkeville. Kuuntelin, mitä pappi sanoi hartaudessa. En muista muuta kuin ihmetyksen sanat, miksi syöpä oli vienyt itkeviltä puolison ja äidin. Vedet pyrkivät silmiini, kun tunsin vierelläni itkevien tuskan. Ehkä yksi kyynel vierähti poskelleni, mutta muuten pidin itseni kasassa. Ajattelin, että minun on nyt pysyttävä, että nuo itkevätkin jaksaisivat uskoa, että kasassa tämänkin jälkeen pysytään.

Minua oli pyydetty vierailemaan huoneissa, jotka olivat vierekkäin. Menin ensimmäiseen. Sängyllä makasi noin 65-vuotias nainen. Hän oli hyväntuulinen, kertoi, että sytostaattihoito tehosi hänen syöpäänsä, ja ennuste oli erinomainen. Hän jutteli pitsiverhoista ikkunoissa, itsekin kuulemma virkkasi ja harrasti käsitöitä.

Menin viereiseen huoneeseen. Sängyllä makasi 29-vuotias nainen, ja sängyn vieressä oli hänen samanikäinen puolisonsa ja kaksivuotias lapsensa. Nainen kertoi, että sytostaattihoidot eivät tehonneet hänen syöpäänsä, ja ennuste elinajasta oli lyhyt. Hänellä oli sama syöpä kuin viereisen huoneen naisella, mutta sitä hän ei tiennyt, enkä minä kertonut. Puoliso oli hiljaa, lapsi ei tilannetta ymmärtänyt, leikki omia leikkejään. Kysyin, oliko mitään, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen. Nainen sanoi, että ole kiltti ja rukoile hänen puolestaan. Hätkähdin pyyntöä, koska en koskaan odottanut kenenkään pyytävän minulta sitä. Lupaan rukoilla, sanoin.

Poistuin huoneesta. Mietin, miksi samaan syöpään sama hoito toimii toiselle ja toiselle ei. Ja olisiko parempi, jos asetelma olisi toisinpäin, että pitkähkön elämän elänyt nainen olisi se, joka lähtisi, ja nuori nainen saisi elää ja kasvattaa lapsensa puolisonsa kanssa. Mieleni oli ristiriitainen. Ymmärsin, että minä en ollut päättämässä mistään. Minä olin vain läsnä huoneissa, hyväksymässä kaiken.

En koskaan puhunut sairaalan muiden työntekijöiden kanssa. Kaikilla oli kädet täynnä pitää ihmisiä hengissä, lääkäreillä ja hoitajilla. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan niin paljon aikaa sairaalassa kuin minulla. Minulla oli vain aikaa. Aikaa puhua ja ajatella. Toinen, jolla ei ollut kiire, oli ruumiinavaaja, kuolleet jaksoivat odottaa. Hän kysyi, haluaisinko tulla katsomaan obduktio-osastoa ja ruumishuonetta. Totta kai halusin. Hän sanoi, että tule kolmelta, siihen mennessä  hän olisi saanut kursittua avatun ruumiin kasaan ja siivottua pahimman sotkun, etten järkyttyisi. Sanoin, että en minä järkyty helposti.

Astuin obduktiohuoneeseen. Teräksisellä pöydällä makasi alaston ruumis, rintakehä juuri kiinni ommeltuna. Oli pitänyt poistaa kuulemma sydämentahdistin ennen polttohautausta. Seisoin ja tuijotin vaaleaa, harmahtavaa alastonta ruumista, joka makasi liikkumattomana. Ruumiinavaaja suihkutti avauspöydän puhtaaksi verestä. Sitten hän haki teräksiset paarit ja alkoi siirtää ruumista niille. Elottoman ruumiin liikehdintä oli kuin vahamaisen nuken sätkintä. Yhtäkkiä minua huimasi. Istuin alas ja painoin pääni polvien väliin ja hengitin hetken. Tuossa oli ruumis, josta elämä oli paennut, se oli tyhjä kuori, ja kuitenkin siinä oli kaikki ihmiseksi tunnistettavat ulkoiset piirteet. Mutta se ei enää reagoinut eikä liikkunut kuin ihminen.

Menin huoneeseen, jossa makasi noin 60-vuotias ihminen. Kysyin, kaipasiko hän juttuseuraa, ja hän pyysi minua istumaan alas. Kysyin, oliko hänellä käynyt vieraita. Oli käynyt, ystäviä eilen ja tänään, joka päivä kävi joku ellei useampikin. Hän kertoi, että hän eläisi vielä ehkä kuukauden, ehkä muutaman, mitään ei ollut enää tehtävissä. Hän kertoi, että se oli ihan ok. Hymyilin. Juttelimme niitä näitä, kunnes hänelle oli tulossa taas vieras, ja minun oli aika lähteä. Hän toivotti minulle kaikkea hyvää. Kiitin ja sanoin: ”Turvallista matkaa.”
– Kiitos, hän sanoi ja hymyili.

Hemuli

Kuva täältä

Share

Kommentit

katiaviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Kiitos tästä tekstistä. Ajattelen viime kesää jolloin isä kuoli.
Olen niin toivonut että hän on päässyt turvallisesti perille, hänkin.

Hemuli
Oisko tulta?

Minä uskon, että hän pääsi. Hyvä jos tekstini auttoi käsittelemään menetystä. <3

Toimitus
Toimitus

Kiitos tästä ja näistä muista hienoista postauksista! Nostimme täällä.

Hemuli
Oisko tulta?

Olkaa hyvä! Kiva jos olemme onnistuneet herättämään mielenkiintoa näinkin raskaalla teemalla. Ja kiitos nostosta!

Tohtori (Ei varmistettu)

Sitäpä se nuoren lääkärin arkikin oli. Yliopistosairaalan päivystyksessä realisoitui aika äkkiä, miten haurasta elämä on. Miten sattumanvaraiselta kaikki vaikuttaa, elolta pyörremyrskyn silmässä. Kuka vaan voi kuolla tai loukkaantua milloin vaan. Niinhän se tietenkin onkin, mutta harvempi nuori sitä joutuu koko ajan arjessa, työssä kohtaamaan. Ja toisaalta sai elää todeksi, miten kaikki turhat huolet ja riidat katoavat, kun joudutaan todella vakavan paikan eteen. Kuinka tärkeää onkaan elää juuri nyt, tässä ja nyt.

Hemuli
Oisko tulta?

Niinpä. Sairaala on kiehtova paikka työskennellä. Ei tarvi muistutusta "memento mori", joskus ennemminkin siitä, että pitäisi elää pelkäämättä onnettomuuksia ja kuolemaa. Minulle on vaikeampaa unohtaa mahdolliset tulevat sairaudet, kuolemat ja menetykset kuin vain elää ja nauttia. Joskus ihmettelen, miten ihmiset järkyttyvät, kun elämä ja terveys on uhattuna - minulla se on jatuvasti takaraivossa. Ammattitauti kai. :)

Kristuspelastaa (Ei varmistettu)

Jumala pystyy parantamaan kaikesta sairaudesta; aika hieno asia. ''Älkööt ne väistykö silmistäsi, kätke ne sydämesi sisimpään (Raamattu); sillä ne ovat elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa.'' San. 4:21-22 ja hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi, Ps. 103:3

Hemuli
Oisko tulta?

Kiva, kun taas tulit tänne laukomaan sitaatteja vailla yhtäkään omaa ajatustasi. Menepä ja sitatoi kuolemaa tekeville ja heidän rakkailleen ja saat pelkkää tuhoa silaan. Tai vielä parempi: mene ja kerro heille, että he sairastavat ja kuolevat, koska eivät toistele sitaatteja kuten sinä.

Huutele täällä vain, mutta älä koskaan harkitse työtä ihmisten auttajana. Niin toteuttanet Jumalan rakkautta parhaiten.

Kristaliina
Puutalobaby

Ihana kirjoitus. En oikein osaa sanoa muuta. Kosketti ja itku tuli. Kiitos.

Hemuli
Oisko tulta?

Kiitos <3 Elämän hauraus liikuttaa, se on hyvä, se tekee meistä elämää rakastavia ihmisiä.

Vau mikä vauva!

Kaunista ja pelottavaa, omia ajatuksiani virisi tänne: http://www.lily.fi/blogit/vau-mika-vauva/oletko-nahnyt-kuolleen-ihmisen

Hemuli
Oisko tulta?

Kiitos! Käyn lukemassa sun tekstin! Kiva kun inspiroiduit.

Helmi K
sivulauseita

Vitsi miten itkettää. Ja samalla jotain kevyttä liikkuu myös. Kiitos.

Hemuli
Oisko tulta?

Se on kepeyttää kuolemaa minulle kovasti, krsistinuskon toivo siitä, että jonain päivänä taas näkisi kaikki rakkaat, joill eon joutunut jättämään hyvästit. Toivottavasti se menee niin. Enhän minä mitään tiedä, mutta haluan uskoa ja toivoa.

riik
3h+kasvimaa

minäkin itkin tätä lukiessani. Ei tällainen konttorirotta pysty edes käsittämään, miten raskasta (ja tärkeää!) työtä joku ihminen tekee. Minä en siihen pystyisi, mutta olen tosi iloinen, että joku muu pystyy.

Hemuli
Oisko tulta?

Onneksi meitä on moneksi. Minä olen huono konttorirotta, ja sekin on tärkeää työtä, kaikki työ on. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaunista, ajatuksia herättävää tekstiä. Samalla pohdin, kuinka mm. tässä tekstissä tiivistyy aika hyvin se, miksi minä en pysty uskomaan Jumalaan: miksi hän haluaisi aiheuttaa kärsimystä nuoren, kuolevan äidin omaisille? Miksei hän voisi ottaa vain vanhoja ja väsyneitä? Miksi pieniä lapsia tapetaan, miksi maailmassa on sotia ja kamaluutta?

Jos Jumala olisi olemassa, hän olisi maailmankaikkeuden suurin sadisti. Siksi en usko. On parempi, että kaikki on vain sattumaa.

Hemuli
Oisko tulta?

Ajattelen, että Jumala on rakastava muttei kaikkivoipa. Ei olisi onnea ja hyvää, kokemusta niistä, ei kiitollisuutts, ellei olisi vertailulohteeksi surua ja murhetta. En usko, että Jumala aiheuttaa sairauksia tai sotia. Luonnolla on lakinsa ja ihmisellä valintansa, Jumala on vierellä kaikessa. Mutta eipä tämä lätinä auta yhtään ymmärtämään mitään siinä tilanteessa, kun suru tule ja sen tuntee omissa luissa ja ytimissä. Siksi minäkään en aina usko. Tai ainakaan halua uskoa. Mutta huomaan, että surunkin kohdalla, kun kiellän Jumalan, joka sallii sen kaiken tapahtua, kiukuttelen itse asiassa Jumalalle. Pieni paradoksi. Mutta en minä tosiaan mitään mistään tiedä enkä kovin viisas ole.

Kommentoi

Ladataan...