Kirkossa kirkosta kirkkoon

Oisko tulta?

Kesäloman jälkeen mieli suuntaa syksyn oppilaitostyön suunnitteluun. Ennen  suunnittelua on pakko vähän katsastaa, missä kesällä tapahtui kirkollisella rintamalla.

Kesällä kirkko ja sen säröilevät äänensävyt ovat olleet mediassakin esillä. Kesäkuussa Irja Askola siunasi lähetysjuhlilla lähetystyöhön rekisteröityneessä parisuhteessa elävän homoparin. Siitä seurasi kohu sekä puolesta että vastaan. Piispa sai vihaviestejä ja tukipostia.  Heinäkuussa kansanlähetysjuhlilta uutisoidun sisäministeri Päivi Räsäsen puheen jälkimainingeissa kirkosta erosi n. 7000 jäsentä. Vaikka kirkko tuntuu olevan kovin kaukainen ja vähämerkityksellinen instituutio, niin ainakaan Päivi Räsäsen näköiseen kirkkoon nämä eronneet eivät halua kuulua. Päivi Räsänen puolestaan toi puheessaan esille syvän huolensa liian maallistuneesta evankelisluterilaisesta kirkosta.

Ja kaikenlaista muutakin kirkosta on lehdissä ja netissä kirjoitettu. Lähinnä negatiivista tai negatiivissävytteistä. Tietenkin se minua harmittaa.  Kirkko, joka esitellään mediassa ei näytä siltä kirkolta, jossa olen luullut olevani töissä. Ei ainakaan täysin. Minusta tuntuu, että mikään ei ole helpompaa - ja hauskempaa - kuin haukkua kirkkoa. Niin, vaikka kirkko ovat kaikki ne ihmiset, jotka siihen kuuluvat.

Kirkko on siis  kovin moniääninen. Se on ainakin tullut  nyt viimeistään tiettäväksi. Toisia se hämmentää ja ahdistaa. Minuakin välillä. Mutta yksimielisyyteen ei nykyseurakunta enää taivu (onko koskaan sellaista todella ollutkaan?). Olen samaa mieltä piispa Irja Askolan kanssa siitä, että moniääninen kirkko vaatii toisen erilaisuuden sietoa, aitoa keskustelua ja toisen erilaisen näkökulman kuuntelua. Se vasta on keskustelua. Pakotettu yksimielisyys olisi väkivaltaa ja siksi pelottavaa.

Aaltoyliopiston käytävillä tuntuu välillä, ettei ketään kiinnosta onko kirkko olemassa vai ei ja olenko minä pappina siellä olemassa vaiko en. Mutta kun pinnan alla  kuohuu tai kun kriisi iskee, silloin meihin otetaan yhteyttä. Ja hyvä niin.  Tai kun naimisiin pitäisi päästä tai lapsi saada kastettua, yhä suuri osa  turvautuu näissä isoissa käännekohdissa kirkon toimituksiin. Yhä useampi opiskelija harrastaa joogaa ja mindfullnessia, muun muassa siksi, että osaisi olla enemmän läsnä.  Ne ovat nykyihmisen hengellisen elämän ja hiljentymisen paikkoja. Hengellisyys ei ole kadonnut, sen muodot ovat vain nyt erit kuin vuosikymmen tai kaksi sitten.

 Niin kauan kuin on elämää, on elämään liittyviä eksistentiaalisia kysymyksiä. Kirkon työntekijöiden ja julkkiskristittyjen osaamisesta tai osaamattomuudesta huolimatta teologiset ja olemassaolon kysymykset vaivaavat yhä vaan ihmisiä. Jos ei nyt kaikkia, niin monia kuitenkin. Ne eivät lopu, vaikka toisin väitetään.  Siitä osoitus on mm. se, että muusikko Kari Peitsamo ja 160 muuta aloittavat tänä syksynä teologian opintonsa. Hakijoita oli enemmän kuin vuosiin. Yhä vaan ihmiset rukoilevat ja saavat rukousvastauksia ja kokemuksia siitä, että rakastava Jumala on elävä ja olemassa.Sellaisista ei mediassa kerrota ainkaaan kovin usein.  Moni nykyeläjä erottaa hengellisyyden ja kirkon, mutta monen mielestä kirkkoon kaikesta huolimatta kannattaa edelleen kuulua. Niin minustakin.

Näissä mietteissä syksy alkaa pian ja upeat, kiinnostavat opiskelijat, uudet ja vanhat, ovat taas kohdattavissa. Mikä mahdollisuus kohtaamisissa piilekään. Kun tavataan, niin kohdataan oikeasti!

- Minna T.

Kuva: Juha Antikainen

Kommentit

Humanisti-vapari (Ei varmistettu)

Hei, koulussa opetus (uskonnonopetuskin) ja uskonnonharjoitus ovat kaksi eri asiaa. Myös koulun yhteiset juhlat ja uskonnonharjoitus ovat kaksi eri asiaa.

Opetuksen pitää olla uskonnollisesti tunnustuksetonta ja puolupoliittisesti sitoutumatonta. Uskonnonharjoitus (koululaisjumalanpalvellukset ja seurakuntien edusajan pitämät uskonnolliset päivänavaukset) eivät ole koulun lakisääteistä toimintaa, vaan pitkän perinteen mukaista uskonnollisesti tunnustuksellista toimintaa, joka asettuu nykyisten perusoikeuksien valossa kriittiseen tarkasteluun, tai oikeastaan VAIN se, että koulun henkilökunta järjestää sitä koulutyöpävään ympättynä.

Ihmisiä tulisi kohdella yhdenveraisesti uskonnosta tai vakaumuksesta huolimatta. Tuli olla myös uskonnon ja omantunnon vapaus siten, että ketään ei painostetata tuomaan suoraan tai epäsuorasti julki onko uskossa vai ei, onko ei-uskonnolinen vai ei. Koulutyöpäivässä ei pitäisi olla uskonononharjoitusta. Sen sijaan seurakunta voisi tarjota koululaisjumalanpalvelustaa vaikka heti koulupäivän jälkeen.

MinnaT

Hei Humanisti-vapari.  Kirkon oppilaitostyöllä on pitkät perinteet oppilaitosten arjessa mukanaolossa (aina 50-luvulta lähtien). Oppilaitospappien työ ei ole antaa uskonnonopetusta eikä myöskään tulla pitämään seurakunnan edustajana esim. jumalanpalvelusta, vaan kirkon oppilaitospappi (tai diakoni tai muusikko) on osa oppilaitoksen arkea. Minä ja monet muut olemme osa hyvinvointityöryhmää ja meillä on oppilaitosten kansas tehdyt yhteistyösopimukset. Olen aiemmin toiminut sekä uskonnonopettajana että srk-pappina srk:n edustajana kouluyhteistyössä juurikin esim. kutsuen opiskelijoita koulun jälkeen järjestettäviin julamanpalveluksiin. Kirkon oppilaitostyöntekijöiden työote on erilaista (myös lakisääteisesti) kuin ue-open tai srk-papin. Pääsääntöisesti kirkon oppilaitostyöntekijöiden palkan maksaa  kirkko, joissakin tapauksissa kuitenkin osittain myös yliopisto tai oppilaitos.

Op.työssä kohtelemme ihmisiä yhdenvertaisesti ja vakaumksesta riippumatta (ja minun kanssani käy keskustelemassa mm. muslimeja ja ateisteja ihan kaikenlaisesta, lähinnä opikskeluun ja ihmissuhteisiin liittyvissä kysymyksissä). Parin vuoden aikana tätä työtä tehtyäni en muista, että kukaan olisi ottanut yhteyttä ensisijaisesti uskonnollisten kysymysten takia.  Edustamme työntekijöinä kaikkie opiskelijoiden uskonnollisa oikeuksia (positiivinen uskonnon vapaus)  ja siksi mm. hiljaisia huoneita on järjestetty oppilaitoksiin yhdessä muslimien ja bahaiden kanssa.

 

Tässä vielä kirkon oppilaitostyön arvot, periaatteet ja päämäärät:

Oppilaitostyö pähkinänkuoressa

Tulosta

Läsnä oppilaitoksen arjessa

Kirkon oppilaitosyhteistyössä tuetaan opiskelu- ja työhyvinvointia. Monikulttuurisuuteen ja –uskonnollisuuteen liittyvät kysymykset ovat keskeinen osa työtä.

Kirkon työ on yhteisöllistä. Siinä huomioidaan oppilaitosyhteisön tarpeet. Päämääränä on edistää opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvointia.

Seurakunnat tekevät yhteistyötä ammatillisten oppilaitosten, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen kanssa. Oppilaitoksissa toimii pappeja, diakoniatyöntekijöitä, nuorisotyönohjaajia, erityisnuorisotyönohjaajia ja muusikoita. Päätoimisia oppilaitostyöntekijöitä on noin 65.

Tavoitteet:

• Edistää ihmisarvoa ja lähimmäisenrakkautta

• Vahvistaa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia

• Pohtii uskonnollisia ja hengellisiä kysymyksiä

• Edistää ammatillista, tieteellistä ja taiteellista sivistystä

Periaatteet:

• Oppilaitostyöntekijä palvelee kaikkia oppilaitosyhteisön jäseniä

• Oppilaitostyö rakentuu kirkon ja oppilaitoksen vuoropuheluun ja luottamukseen

• Oppilaitosten tarpeet ohjaavat kirkon oppilaitostyöntekijän työtä. Keskeistä on ryhmien ja yksilön kohtaaminen erilaisissa tilanteissa ja elämänvaiheissa

• Osallistuu oppilaitosten arkeen, ymmärtää oppilaitosten toiminta-ajatukset ja arvot sekä yhteiskuntaa palvelevan roolin

 
 
terv. Minna
 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.