Kiusaaminen, kipu ja kasvu

Oisko tulta?

Kantohankeenkin jää jäljet

Ala- ja yläasteen aikana luokassamme oli lukematon määrä riitoja, välien katkaisemista, vihakirjeitä, sovintoja, kaikkea muuta siihen liittyvää, kruununa ”valesovintoja”. Lasten ja nuorten julmuus ja erityisesti ulossulkemisen tavat, joita ryhmädynamiikka voi tuoda esiin, on toisinaan käsittämätöntä.

Muistini mukaan roolini on ollut hiljainen hyväksyjä. Mieleeni on jäänyt tilanne uimahallin porealtaasta, jossa uimatunnin lopussa istuttiin ja yhdelle ilmoitettiin että sovinto oli ollut valesellainen, ”ei me oikeasti haluta sinun kavereita olla”. Silloin kolmas sanoi ääneen ajatuksensa: ”Tajuatteko te, kuinka rumaa tuo on?”. Muistooni on jäänyt valtava ihailuntunne. En sanonut sitä silloin ääneen, mutta muistan että tuijotin ja ajattelin että vau, miten käsittämättömän rohkeasti tehty.

Olen näistä tapahtumista joidenkin vanhojen luokkakavereiden kanssa keskustellut ja he taas joidenkin ja niin edelleen. Muistoja ja käsityksiä tapahtumien kulusta on erilaisia. En ota tässä kantaa siihen, pitäisikö jonkun tai kenen pyytää tai antaa anteeksi, mutta nostan esille muutamia keskustelujen herättämiä näkökulmia.

Tästä kirjoittaminenkin tekee kipeää, koska tiedän, että siitä on jäänyt monille kipeitä muistoja. En haluaisi avata vanhoja haavoja, mutta tiedän, että kiusaamista tapahtuu edelleen. Lapset ja nuoret ja aikuiset, asia ei kyllä ikää katso.. Kiusaamisen käsite ei ole enää niin mustavalkoinen kuin aiemmin mutta siihen edelleen liittyy selkeitä periaatteita. Kiusaaminen on väärin, kiusaamisen loppumisen ei pitäisi koskaan olla kiusatun vastuulla, kiusaamiseen on oltava aina oikeus ja mahdollisuus hakea apua, kaikkien osapuolten.

Minusta yleensäkin elämässä ja niin myös kiusaamistilanteissa parhaita ja hienoja hetkiä ovat ne, kun ymmärrys lisääntyy. Ymmärryksen ei tarvitse tarkoittaa pahojen asioiden hyväksiselittämistä mutta sillä voi olla iso merkitys anteeksiantamisessa ja unohtamisessa. Ymmärrys tekee usein toisesta enemmän ihmisen. Ihmisyyttä ja sen muistamista me tarvitsemme.

Usein kasvaminen ja ajan kuluminen mahdollistaa ymmärryksen lisääntymisen. Se on vain siitä harmillista, että kun aikaa kuluu, haavat pitenevät ja mitä kaukaisempi asia on, sen vaikeampi voi olla saada yhteyttä toiseen ja löytää tapoja ja sanoja nostaa esille kipeä asia. Voin kuitenkin suositella. Siinä pääsee paljosta lastista, johon on monesti vuosien aikana kerännyt sitä kuuluisaa turhaa ylimääräistä.

Einon sanoin ja Tuuren tulkitsemana:

”Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.”

Myös Tuuren Häpeää on toiminut aiheen käsittelyssä loistavasti.

“Minä kätkin sen häpeän piiloon, enkä kertonut kellekkään. 
Muina miehinä jatkoin taakkani kanssa vain matkaa. 
Se sydämessä hiljaa paisui, kuin kiljutynnyri mäskeissään. 
Sienirihmaston lailla se kasvatti lisää häpeää. 

Ja sieltä tihkuu häpeää, häpeää kipeää häpeää, 
joka estää vapautumasta ja pitää kaiken sisällään. 
Voi tätä häpeää, häpeää häpeää häpeää, 
joka estää rakastamasta, ihmistä itseään.”

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani – Häpeää

 

Kevään aurinko paljastaa likaiset ikkunat ja rapaiset tiet, koirankakkatekstiviestitkin sieltä aikanaan tulevat. Kun joku aloittaa puhdistamisen ja toinen osaltaan sitä jatkaa, aurinko pääsee sisään, kuivalla ja kivettömällä tiellä on mahtava pyöräillä ja ystäväni ei tarvitse enää huomauttaa liian monelle koirantaluttajalle “Teiltä taisi pudota jotain.”.

-Juudit

Share

Kommentit

Erin (Ei varmistettu)

Minä tuli kiusatuksi lestadiolaisten leireillä ja sen myötä samaiset henkilöt jatkoi sitä myös kesäseuroissa. Oli järkyttävää että yhtäkkiä minusta oli tullut "tyhmä" niin tyhmä että kiusaajat jopa haukkui minua omille kavereilleni.

Sen verran se musersi minua että epävarmuuttaa tunsin kauan kesäseura tapahtumissa. Mutta mieheni ja kahden lapseni kanssa tunnen olevani vahva ja täydellinen - olen niin ylpeä perheestäni <3 .

Minusta kiusaamisesta ja toisten hyväksymisestä ei puhuta tarpeeksi siinä VL yhteisössä.

Kiusaaminen ei ollut jokapäiväistä sillä niitä kiusaajia kohtasin vain tapahtumissa ja leireillä , joilla en enään sitten käynyt. Mutta se satuttaa vieläkin, se tuntuu niin pahalta.

Mikä minusta teki niin huono, että syyttä alettiin syrjiin? Ne muutamat hetket romutti itsetuntoa rakentamssa ollutta nuorta teiniä. Voi olla, että niistä on jäänyt ikuinen haava joka vuotaa vieläkin välillä. Vieläkin epäilen että uudet tuttavat haluaako ne oikeasti olla mun kavereita ja jopa ystäviä.

Hämmästyn 26 vuotiaana kun uusi tuttava nyt jo ystävä lähettää minulle <3 kuvia viestissä ja ilmaisee välittävänsä minusta. Luulen toisinaan että minulla on kavereita vain säälistä.

Pakollinen rippikoulu, se meni hyvin oli kavereita. Mutta taas minulle kävi niin, että seuraavissa suvareissa muutamat rippikoulukaverit kiusasi minua kun vilaukselta minua näki ja soittikin joku kun se oli puhelinten nosukautta.

Uskon ja luotan vahvasti että kiusaajia hävettää toivottavasti vielä enemmän kuin minua tai sitten ne eivät sitä edes tajua.

En koe lestadiolaisissa tapahtumissa sitä vanhvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, en tiedä johtuuko tunne osittain kokemuksistani. Siellä missä olisi pitänyt olla omien joukossa sain kokeakin jotain haavoittavaa.

Vahva ihminen olen monella tapaa, mutta tuonkin kipeän asian kirjoittaminen anonyyminäkin hävettää...

Juudit
Ihmisen kokoinen

Surullista kuulla, että sinua on kiusattu ja että siihen ei ole puututtu.

Uskon, että epävarmuutta tuollaisista kokemuksista jää. Syy ei kuitenkaan missään nimessä ole sinussa vaan kiusaajissa.

Hienoa ja kiitos että kirjoitit! Toivottavasti saat olla myöhemminkin tilanteissa, joissa koet olosi niin turvalliseksi että voit jakaa kokemuksiasi. Muista että et varmasti ole yksin tällaisen kokemuksen kanssa!

Kommentoi