Kuka jaksaa nähdä värejä?
Sanotaan, että ihmiselle ei anneta kantaakseen enempää kuin hän jaksaa kantaa. Olen kuullut tämän lausahduksen jopa sellaisten ihmisten suusta, jotka epätoivoisina hakevat apua pysyäkseen järjissään murheidensa alla. He tokaisevat ikään kuin melankolisena kaskuna elämäntarinansa päätteeksi, että eikö se ole kuitenkin niin, että Jumala ei anna enempää kuin ihminen kestää.
Onko ihminen kestänyt hänen kohdallensa tulleet vastoinkäymiset, jos hän on masentunut ja syrjäytynyt? Onko taakka ihmisen harteille sopiva, jos sen kantaminen työntää ihmisen syrjään yhteiskunnasta, onnesta ja halusta hymyillä? Minä haluaisin poistaa tämän sanonnan sanontojen suuresta kirjasta.
Jotkut ihmiset rukoilevat vuosi toisensa jälkeen muutosta elämänsä kurjaan tolaan, mutta asiat eivät muutu. Heidän maailmansa on mustavalkoinen ja synkkä. Toiset eivät risti käsiänsä koskaan, ja heidän elämänsä vaikeudet ovat verrattain pieniä. Miten onni valikoituu, ja miten sitä taivaasta jaetaan? Sanotaan, että Jumala vastaa meidän pyyntöihimme kyllä, ei tai odota. Odottavan aika tuntuu vaan niin kovin pitkältä.
Sitten on niitä, jotka jaksavat nähdä maailman kaikissa väreissä, vaikka he elävät kurjuuden keskellä. El Salvador on tullut joillekin tutuksi vapautta ja toivoa symboloivista värikkäistä risteistä. Maa on koko itsenäisyytensä ajan kärsinyt vallankaappauksista, luonnonkatastrofeista, väkivaltaisuuksista, ihmisoikeuksien riistosta ja äärimmäisestä köyhyydestä.
Jotkut elättävät perheensä maalaamalla riemunkirjavia ristejä, joita myydään Suomessakin. Risteissä kuvataan koteja, puutarhoja, koulunkäyntiä, lapsia, aikuisia ja tavallista arkea. Tavallista arkea kaoottisessa maassa, jossa ihmiset kuitenkin jaksavat nähdä Jumalan arkensa keskellä. Miten usko valikoituu ja miten sitä taivaasta jaetaan? El Salvador tarkoittaa suomeksi pelastajaa.
Kommentit
No itse mielenterveys ongelmista 5 vuotiaasta ja masennuksesta jo 9 vuotiaasta asti kärsineenä (ja kärsin edelleen) yhteiskunnan ja ihmisten täysin syrjäyttämänä, voin kyllä sanoa, että kun joku tuon lauseen ('ihmiselle ei anneta kantaakseen enempää kuin hän jaksaa kantaa.') minulle sanoo niin kyllä se pistää hieman veren kiertämään.
Älä kysy miten olen yhä täällä. En selvä järkisenä ainakaan.
Uskon, että se pistää veren kiertämään. Olen pahoillani, että sinä olet saanut suuremman taakan kuin sinulle kuuluisi. Toivon, että olisi jotain millä sitä taakkaasi keventää. Olen kuitenkin iloinen, että olet yhä täällä.
Se on kyllä hurjan vähättelevän kuuloinen sanonta. Kai se on jostain näkökulmasta lohdullinen, mutta toisesta se kuulostaa jopa armottomalta. Minä myös olen iloinen, että olet vierailijako? edelleen täällä.
Niin, se on kuin oman syyllisyydentunnon helpottamista, kun tuon sanoo kärsivälle. Se on vähättelyä, viestittää, että älä valita, kyllä sä ton kestät.
Tulipa tämä viime viikon postaukseni mieleen tästä kirjoituksesta ja näistä kommenteista.
Olen itsekin miettinyt viime aikoina paljon tuota "sanontaa". Jos kerran kenellekään ei anneta enemmän kuin jaksaisi kantaa, niin miten on mahdollista, että ihmiset tekevät itsemurhia?
Toisaalta kokemus on myös osoittanut, että kaikesta voi selvitä. Valitettava totuus on, että se on paljolti omasta asenteesta kiinni. Ja Jumalan avusta.
No eiköhän ne itsemurhat ole juuri osoitus siitä, että kaikesta ei voi selvitä.
Se mikä toiselle on liikaa, voi toiselle olla jotain aivan päinvastaista.
'Omasta asenteesta kiinni'
- Tämä on juuri se selviytyjä yhteiskunnan perusta.
Pärjää tai kuole.
Mut on siinä pakko olla myös jotain mitä ei vaan ymmärrä: siis juuri tuo että joku joka on menettänyt inhimillisesti katsottuna paljon ja kärsinyt käsittämättömän paljon voi säteillä levollisuutta ja osata iloita pienestä. Toisen tyttöystävä jättää ja siinä syy itsemurhaan. Kärjistän, mutta ihmisen psyyke on jotenkin tosi ennustamaton monella tapaa. Minä olen joskus jälkeenpäin harmitellut, että pitikö mun nyt sitäkin asiaa niin kauan surra? Jälkeenpäin asioita voi nähdä eri tavoin, mutta syvässä kärsimyksessä ei mitkään viisastelut auta. Joku kaveri voi onneksi auttaa. Ehkä.
Oih, en aivan tuota tarkoittanut, anteeksi että kommenttini oli epäselvä.
Omalla asenteella tarkoitin oikeastaan sitä, että voi joko jäädä masennukseen makaamaan tai sitten hankkia apua. Tiedän, ettei avun saaminen ole yhteiskunnassamme itsestäänselvyys, mutta jos ei hae apua, ei sitä myöskään saa. Ja vaikka läheiset huomaisivat toisen kärsimyksen, he voivat vain "taluttaa veden ääreen", mutta eivät pakottaa juomaan.
Itse hain vaikeassa elämäntilanteessa apua ja paranin masennuksesta terapian ja Jumalan avulla. Ystäväni taas ei monista kehotuksista huolimatta suostunut puhumaan vaikeuksistaan kenellekään ("ei se mitään auta") ja päätyi tekemään itsemurhan.
Siis edellinen viesti oli minun kirjoittamani, jäi nimi vahingossa pois.
Mä kans ajattelen Minnan tavoin, et ihmisen psyyke on tosi monimutkainen ja kaikilla yksilöllinen. Joku selviää uskomattomista taakoista, toinen ei pienimmästäkään enkä tosiaan tiedä, mihin jos mihinkään syyttävää sormea pitää osoittaa. En yleensä tykkää syyllisten etsinnästä, vaan ratkaisujen hakemisesta. Ja miksei ratkaisua kaikkien kohdalla löydy, sen kysymyksen kanssa olen neuvoton. Enkä tässä nyt puhu palvelun saannista tai muusta yhteiskunnallisesta, vaan sellaisella yleisinhimillisellä tasolla, että miksi toisille käy hyvin ja toisille huonosti.
Mä yritän ajatella, että kun ihmiset sanoo vaikka mun kärsiessä tollasia, että "kaikille vaan jaksamisen verran", että ne yrittää sanoa jotain edes, ei ne varmaan tarkoita vähätellä ja loukata, ja sitten voin ite sanoa, että tuo kuulostaa vähättelylytä, vaikket varmaan sitä niin tarkoita. Mulle on tärkeää uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja hyviin tarkoituksiin, vaikkei ne osaisikaan aina sanoittaa ja toimia siten, että se mullekin suoraan välittyisi. Enhän mä itekään aina osaa.
Ensiksi kaunis kiitos ajatuksia herättävistä kirjoituksistanne. Nämä ovat pieniä helmiä työviikon keskellä.
Ympärillämme on hirvittävä määrä kärsimystä, ja kun sen tarkoitusta maailmassa yrittää ymmärtää, suu hiljenee ja sydän lyö.
Oli aika, kun psyykkinen kipu tuntui siltä, kuin joku paiskoisi seinille, ja ihoani viilleltäisi joka puolelta. Silloin itseäni auttoi ajatus siitä, että Kristus on kantanut nämä minunkin kipuni. Kantoi koko maailman tuskan. En minä yksin olisi jaksanut kantaa. Haavat paranivat, mutta muisto niistä ei. Rakastan haavojani myös siksi, että niiden kautta koin vahvasti Hänen läsnäoloansa.
Joskus kuulee ihmisten murehtivan sitä, että mitä sanoa läheiselle lohdutukseksi, kun on tapahtunut jotain kauheaa. Silloin ei vain ole oikeita sanoja kenelläkään. Kuitenkin tuntuu pelottavalta ja ahdistavaltakin tarjota surevalle vain omaa hiljaista läsnäoloa. Vaikka sekin olisi oikein hyvä lohtu. Silloin tulee joskus turvauduttua tyhjiin lauseisiin, kuten tämä edellä mainittu tai vaikka "paistaa se aurinko risukasaankin". Tarkoitus voi olla hyvä, mutta se kuulostaa pahalta.
Liian usein olen kuullut lapsensa menettäneen kertovan, että joku on yrittänyt lohduttaa sanomalla "tehän olette nuoria, tehkää uusi lapsi kuolleen vauvan tilalle" tms. Se on kauhea lause, mutta varmasti sekin on tarkoitettu lohduksi. Joskus toisen kipu on niin vaikeaa ottaa vastaan, että möläytämme jotain tökeröä tai viemme surevalta tilan surra kertomalla omia "läheltä piti" kokemuksiamme.
Ikävimmältä tuntunut lause mikä minulle on koskaan sanottu on ''ehkä se oli Jumalan tahto.''
Se on ehkä satuttanut kaikkein eniten juuri silloin kun menetin sen viimeisenkin onnen kipinäni tässä elämässä. Asia jota vuosia odotin ja rukoilin. Ja sain pitää vain hetken.
Vierailijako?, voin kuvitella, miten kauhealta tuo on kuulostanut. Miksi Jumala tahtoisi kauheita asioita just minulle - se on käsittämätön ajatus. Ehkä siinäkin sanojalla - toivottavasti - on se ajatus, että joku käsittämätön tarkotus silläkin asialla on in the big picture. Vaan eipä kärsivän pitäisi joutua tulkitsemaan oman tuskansa keskeltä toisten sanomisten tarkoitusperiä. Varsinkin kun tuskan keskellä lohduksi tarkoitetut sanat usein vääntyvät julmimpaan tulkintaansa, niin kuin tuo "Jumalan tahto". Mä en usko, että Jumala langettaa kärsimystä yhtään kellekään, vaan on se, joka kärsii ihmisen kanssa ja katsoo lempeästi silloinkin, kun yksikään ihminen ei siihen pysty.
Juttelin kerran miehen kanssa, joka oli ollut läsnä hautajaisissa Lapuan patruunatehtaan räjähdettyä vuonna 1976. Räjähdyksessä kuoli 40 ihmistä. Olivat enimmäkseen naisia ja siksi myös perheenäitejä. Heidät haudattiin yhtä aikaa. Mies sanoi, että kun samassa tilassa oli neljäkymmentä arkkua ja pappi sanoi siunauspuheessaan, että tällä oli jokin tarkoitus, mies oli ollut kauhuissaan. Miten sellaisella voi olla tarkoitus Jumalan silmissä?
Ajattelen, että koska ihmiset ovat saman arvoisia Jumalan edessä, ei kukaan saa myöskään sellaista "erityiskohtelua", että Jumala kärsimyksen kautta tahtoisi opettaa jollekin ihmiselle jonkun läksyn. En usko, että kärsimys kenenkään elämässä olisi Jumalan tahto. Mutta toinen kysymys on se, että miksi Jumala sallii sellaisen kärsimyksen tapahtua, joka ei johdu ihmisen omista pahoista valinnoista. Pienen lapsen leukemia on toinen asia, kuin ihmisen oma valinta vaikka ampua Oslossa viime kesänä.
Joskus käy kuitenkin niin, että kärsimys tuo myös jotain hyvää mukanaan. Jälkeinpäin saatamme silloin tällöin nähdä kärsimyksen tarkoituksen, mutta valitettavasti näin ei aina ole.
Niin itsekin monesti mietin tuota 'jumala sallii' -juttua.
Joskus on niin vaikea uskoa, että jumala todella olisi kanssani.
Itse olen lähtöisin herätysliike piireistä. Joissa 'laki uskovaisuus' on yleistä. Myönnän kantavani edelleen niitä haavoja ja kokemusta siitä etten kelpaa sellaisena kun olen. (tätähän minulle on koko ikäni toitotettu) ja sitte ku en yksinkertaisesti pysty/jaksa olla mitään muuta.
(Huomoitavaa en ole enää pitkään aikaan ajatellut, niinkuin minulle nuorena on opetettu. Miten pitäisi uskoa ja miten raamattua lukea. Se vain ei toiminut minun kohdalla. Ehkä se oli ainakin jonkinlainen siunaus? koska en yksinkertaisesti pystynyt siihen teatteriin jota olen nuoruuteni katsellut, koska siellä jos missä näin ja koin sitä todellista kylmyyttä ja rakkaudettomuutta. Enkä kokenut, että se olisi ollut minulle.)
Mutta myönnetään, että monesti se on silti käynyt mielessä, että onko se syy todella omassa vaelluksessani, etten ole siunattu.
Tavallaan olen hieman kahtia, toinen puoli sanoo että kelpaan. toinen puoli sanoo etten. Ja kun elämän tilanne on aina ollut tämä niin. Olen hieman tuuliajolla.
Meille opetetaan, että ihminen on jumalankuva, jolloin helposti se, miten muut ihmiset meitä kohtelee, muodostaa myös kuvaa Jumalasta. Mut onneksi löytyy se itselle armelias puolikin, joka sanoo, että kelpaat. Minusta se on enemmän se rakastavan Jumalan kuva kuin se, joka sanoo, ettei kelpaa, koska toinen pitää elämää, iloa ja onnea yllä, toinen imee sitä kaikkea pois.
Vierailijako? -pohti hyvin:
"Tavallaan olen hieman kahtia, toinen puoli sanoo että kelpaan. toinen puoli sanoo etten. Ja kun elämän tilanne on aina ollut tämä niin. Olen hieman tuuliajolla."
En ole teologi, mutta leikin sellaista vähän aikaa perjantain ratoksi.
Tunnistan tuon ylläolevan myös "tuuliajon" myös itsessäni, ja tämä samainen kahtiajako on löydettävissä myös Raamatusta.
Raamatussa on sekä laki (Jumalan pyhä tahto) että evankeliumi (Jeesuksen sovitustyö, syntien anteeksianto, armo). Laki sanoo "tee näin, niin saat elää". Laki sanoo myös, että jokainen, joka ei tee kaikkea mitä laki käskee, on kirottu. Rankkaa tekstiä ehkä, mutta kaikki löydettävissä Raamatusta (esim. Gal 3:10). Laki myöskin tuomitsee meidät jokaisessa kohdin lainrikkojiksi eli syyllisiksi, ei-kelpaaviksi jos me _yhdessä_ kohtaa rikomme lakia (Jaakob 2:10). Kohtuutonta?! Tätä ei ihmisjärki käsitä eikä meidän oikeustajumme välttämättä hyväksy alkuunkaan. Lain kautta kukaan ei tule vanhurskaaksi eli kelpaavaksi Jumalan edessä vaan lain kautta ymmärrämme, että olemme lain rikkojia (esim. Room 3:20, Room 7:7). Laki on kuitenkin Jumalan sanaa, ja Paavalin mukaan se on hyvä ja pyhä.
Onneksi tämä ei kuitenkaan ole kaikki mitä Raamatussa on. Siellä on myös löydettävissä evankeliumi Jeesuksesta - armo, joka sanoo "Se on täytetty!". Mikä on täytetty?! Koko Jumalan laki Jeesuksessa meidän edestämme ja puolestamme (Mat 5:17, Gal 3:13). Meidän rikkomustemme tähden kohtasi rangaistus Jeesusta Hänen uhrikuolemassaan (Jes 53:4-11). Jumalan armosta saamme kuitenkin kaikki syntimme ja rikkomuksemme anteeksi, ja olemme sen tähden vanhurskaita eli kelpaavia Jumalalle (Room 3:23-24).
Tästä huolimatta me olemme itsessämme loppuun saakka syntisiä ja monin tavoin rikkinäisiä ihmisiä. Olemme kuitenkin armahdettuja syntisiä Jumalan edessä, kun uskomme Jeesukseen, Hänen sovitustyöhönsä. Näiden kahden (laki ja armo) välinen jännitys säilynee meissä jossain määrin loppuun saakka, koska ajatuksemme, järkemme ja tunteemmekin saattavat sanoa aivan jotain muuta kuin mitä Raamattu sanoo. Usko evankeliumin armoon on ihmeistä suurin - se on kuin kuollut herätettäisiin eloon.
Enpä tiedä oliko näistä ajatuksista mitään apua, kovin vaikea niitä on tyydyttävästi sanoiksi pukea - jos näistä nyt mitään itsekään ymmärtää edes. Olikohan Luther, joka sanoi jotenkin niin, että todellinen teologi on se, joka osaa erottaa lain ja evankeliumin omassa arjessaan. Eipä taida tämä elämä riittää sen hallitsemiseen, mutta opetella voi joka päivä.
Lisää aiheesta mm. kirkkomme sivuilla:
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/yo/t5.html
Jobin kirjaa tällä hetkellä lukiessani ajatukset kärsimyksestä ovat olleet mielessäni. Job oli todella epätoivoinen kärsimyksensä keskellä ja valmis heittämään jopa henkensäkin. Mutta aina kun on elämää on toivoa. Job sai huomata Jumalan uskollisuuden ja että kaikki kääntyi jälleen hyväksi, jopa vielä paremmaksi kuin ennen.
Aina kun on elämää on toivoa. Meille on annettu elävä Tulevaisuus ja Toivo, Jeesus Kristus. Me emme näe, mitä tulevaisuutemme pitää sisällään, kuten ei nähnyt Jobkaan. Mutta jos kärsimyksemme keskellä jaksamme pitää katseemme toivossa, voimme pimeydenkin keskellä luottaa siihen, että tulevaisuus on parempi. Elämä ei ole ohi, on toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Kiitos viimeisin vierailija hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!
Kommentoi