Kun 15-vuotias kuolee

Ladataan...
Oisko tulta?

 

Kuolema, poismeno, nukkui pois, menehtyi – kuolemaan liittyy hyvin erilaisia termejä, eikä aina oikein edes tiedä, millä pitäisi puhua. Tällä viikolla Oisko tulta? –blogissa puhutaan kuolemasta. Tervetuloa mukaan jakamaan oma kokemuksesi tai näkemyksesi aiheesta.

Kun olin yhdeksännellä luokalla, luokkatoverini ja kaverini kuoli liikenneonnettomuudessa. Meidän luokka oli pitänyt yhtä kolmannesta luokasta lähtien – musiikkiluokkalaisten maineeseen suhtauduimme eilen Hemulin mainitsemalla ”If you can’t hide it, exaggarate it”-mentaliteetilla. Tiesimme, että yhdeksäs vuosi tulisi olemaan viimeinen yhteinen - Aleksin poismeno heti lukukauden alussa sitoi meidät entistäkin tiivimmin yhteen.

Se, että 15-vuotias terve, elämäniloinen ja yksi maailman suurisydämisistä ja tuntevimmista ihmisistä kuolee, on järjenvastaista.

Kun ajattelen Aleksia, ajattelen ala- ja yläasteen käytäviä, pieniä kohtaamisia. Musiikkiluokassa vietetyt lukemattomat tunnit ja Aleksi rummuissa.

”Don't speak 
I know just what you're saying 
So please stop explaining
Don't tell me cause it hurts”

Soittamassa huilua urkujen vieressä, joita isänsä soittaa.

”Lehdossa lintujen laulu nyt soi,

ja kukkaset nurmella vihannoi.”

 

Olen tavannut tämän luokan luokkakavereita mukavan epäsäännöllisen säännöllisesti. Tapasimme pienellä porukalla viimeksi viime jouluna, paikalle meistä pääsi noin kolmasosa. Jos viettää kasvuikäisen ihmisen kanssa seitsemän vuoden ajan joka arkipäivä yli viisi tuntia, sitä yleensä näkee toisesta jotain sellaista, mihin aika ei pysty. Aika on kuitenkin kuluttanut yksityiskohtia muistoissa, mikä tekee todella kipeää, mutta se ei toistaiseksi ole pystynyt muistoon hymyilevästä ja nauravasta Aleksista. Aurinko.

Olin seitsemän vuotta sitten automatkalla Minnesotasta Washingtonin osavaltioon. Montanan vaikuttavan valtavissa maisemissa pysähdyimme nukkumaan huoltoaseman pihalle. Hyvin poikkeuksellisista maisemista huolimatta näin tällaista unta: Istuin bussissa, ikkunapaikalla. Katselin heijastustani ikkunalasista ja huomasin että heijastuksen minulla oli päällään Aleksin sininen huppari. Katsellessani heijastuksen kasvot muuttuivat Aleksin kasvoiksi ja sitten hän seisoikin ulkona bussipysäkillä. Nousin kiireesti seisomaan ja ryntäsin bussin etuosaan mutta bussi oli lähtenyt jo liikkeelle eikä enään pysähtynyt. Aleksi jäi seisomaan pysäkille – vilkuttaen iloisesti.

Ensi syksynä tapahtumasta tulee 10 vuotta, mikä on yksi maailman kummallisimmista tosiasioista. Pohdin eräs päivä Aleksin paikkaa. Minusta edelleen tuntuu, että maailmassa on hänen kokoinen aukko. Epäsäännöllisen säännöllisesti mietin, millaisena hänen elämänsä olisi jatkunut, jos olisi jatkunut. Ajattelen hänen perhettään.

Kaikille nuorena menehtyneiden muistolle. Heidän läheisilleen lämmin ajatus.

- Juudit

Share

Kommentit

Sucette
ce petit cœur

Olipa koskettava teksti!

Vierailija (Ei varmistettu)

Samaistuin kirjoituksessi vahvasti, sillä minulta kuoli luokkakaveri abivuonna ärhäkkään ja nopeasti levinneeseen syöpään. Hautajaiset olivat pari kuukautta kirjoitusten jälkeen ja edelleen muistan vahvasti miten absurdi tilanne oli - olimme yhdessä, kaikki vuosikurssimme oppilaat ja opettajat, monivuotisen yhteisen taipaleen jälkeen viimeistä kertaa, kunnes jokainen lähtisi kulkemaan omaan elämänpolkuaan. Mutta emme juhlimassa aikuisen elämämme alkua, vaan hautaamassa ystäväämme. Edelleen ajattelen häntä, mietin millainen hänen elämästään olisi tullut, edelleen puhumme ystävien kesken hänestä.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kuulostipa tutuilta tunnelmilta. Mukava kuulla, että teilläkin on yhteys säilynyt.

Kommentoi

Ladataan...