Kun petyn Jumalaan

Oisko tulta?

Blogiimme oli tullut toive, että käsittelisimme uskoa ja epäilyä. Aloin pohtia pettymystä Jumalaan. 

Kuinka Jumalaan petytään?  Aika usein niin, että rukoillaan jotakin asiaa, se meneekin toisin ja tuottaa tuskaa ja surua. Tai omassa tai läheisen elämässä tapahtuu jatkuvasti ikäviä vastoinkäymisiä, vaikka ihminen olisi ollut hyvä toisille eikä olisi ansainnut sellaisia kohtaloita.

Mikä vikana, Jumala, kaikkivaltias? Oletko edes?

Itse tein joskus pienenä Jumalalle omenatestin. Halusin vakuuttua hänen olemassaolostaan. Pyysin, että ulko-oven eteen ilmestyisi punainen omena, kun kävisin nurkan takana. Ei toiminut.

Siitä alkoi pettymysten tie. Pään lyöminen seinään. Oli minullakin varmaan jonkinlainen suloinen lapsenusko.

Monelle kai käy niin, että jostakin yksittäisestä asiasta muodostuu koetinkivi ja toisaalta langanpää jonka kanssa ihminen alkaa kääntyä Jumalan puoleen. Näitä voivat olla sairauden kanssa kamppailu, lapsen saamisen toive, puolison löytämisen toive, sisäisen rauhan etsiminen esimerkiksi. Toiset pettyvät kun eivät saa haluamaansa kohtuullisessa ajassa ja hylkäävät uskon sillä kertaa. Jotkut päätyvät niin sanottuun Jaakobin painiin, jossa uskon ja epäuskon, luottamuksen, toivon ja pettymisen kanssa käydään kovaa vääntöä pitkäänkin.

Jälkimmäinen on tullut tutuksi myös minulle.

Väistämättä Jumalaan jossain vaiheessa pettyy. Hän ei ole toiveidemme mukainen, hän ei toimi niin kuin meidän mielestämme olisi hyvä. Minun “hyväni” ja Jumalan “hyvä” taitavat olla eri asioita.

Olen kokenut, että elämä etsivänä uskovana ei ole vastannut odotuksiin, vaan ennemminkin haastanut kyseenalaistamaan omia odotuksia ja arvoja. Lapsenusko on laulunkin mukaan suloinen, se voi olla kuorrutettu vaaleanpunaisilla pilvillä. Niin kuin monessa kaipauksen ja unelmien kohteessa, siinä on paljon haavekuvaa.

Kuplat puhkeavat. Pisarat osuvat maahan.Mutta ehkä se, mikä ei kestä ravistelua, saakin mennä. Haluan jäädä katsomaan sitä mikä kestää.

Psalmissa 23 sanotaan “Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Tuo pimeys voi olla syvää pettymystä, toivottomuutta, epäuskoakin. Sellaisena aikana voi kokea olevansa totaalisen yksin. Yksin Jumalan kanssa. Uskoon ei voikaan paeta todellisuutta ja itseään, vaikka haluaisi.

Mutta niin kauan kuin on armoa, on toivoa. Psalmi jatkuu: “Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröivät minut kaikkina elämäni päivinä.” Emme välty pettymyksiltä emmekä vastoinkäymisiltä. Mutta niitä ei tarvitse kantaa yksin.

Pimeänä ajanjaksona elämässä rukous on itselleni kirkastunut tärkeäksi asiaksi, yksin ja toisten kanssa. Se on pohjaton lähde, joka on kannattanut kaivaa esiin. Uskon, että kun vaikeana aikana jotuu kohtaamaan itsensä viiltävänkin rehellisesti, voi siitä aueta tie myös rehelliseen ja todellisempaan iloon. Ehkä myös koeteltuun ja levollisempaan uskoon. 

-Katja-Maaria

Kuva: Johanna Mantere

Share

Kommentit

Ketkutti-Metkutti (Ei varmistettu)

Hei ja kiitos kirjoituksesta. Kommentoin aiemmin toistakin postaustasi.

Olen samaa mieltä siitä, ettei uskoon voi (tai kannata) paeta itseään tai todellisuutta. Joku viisas sanoi joskus, että totuuden on kestettävä perusteellinen kyseenalaistaminen. Ajatus tuntui ainakin minusta ensin vähän pelottavalta. Toisaalta sekin on pelottavaa, jos ei uskalla epäillä tai kysellä. Joskus Raamatunkin arvovaltaa perustellaan sillä, että jos Raamattua ruvetaan kyseenalaistamaan, niin sitten menetetään kaikki. Näinhän siinä yleensä käy, mutta onko se sitten huono asia? Jos jokin asia kestää vain silloin kun sitä ei uskalleta kritisoida, niin ehkäpä kritiikkiin on aihetta.

matti perälä
Matti Perälä

Kiitos! Tarpeellinen ja hyvä blogiaihe.

Ensiksi kommentti kommentoijalle kohtaan, "jos Raamattua ruvetaan kyseenalaistamaan". Paljon käytetty vähintäänkin moniselitteinen ja hämärä mielikuva. Moniselitteinen siksi, että voidaan puhua historiallisen dokumentin vaiheista tai sitten tavasta, jolla Jumala eri vaiheissa lähestyy ihmistä/ tulee ihmiseksi. Hämärä mielikuva siksi, että se rakentuu pelolle, joka tuntuisi kieltävän ajattelun ja kritiikin. Raamatun ja uskon kohdalla kieltämiseen ei ole aihetta. Kyseenalaistaminen ei ole vaarallista vaan välttämätöntä.

Toiseksi lainaan tähän blogin loppusanojen oivan tienviitan eli kuvauksen kulkea "koeteltuun ja levollisempaan uskoon". Kyseenalaistaminen ei ole uskon lopputulos vaan matkan vaihe - yhä uudelleen. Blogi kuvailee hyvin uskon idean rukouksena ja luottamuksena.

katja-maaria
Oisko tulta?

Kiitos molemmille hyvistä kommenteista!Ketkutti-Metkuttin pohdinta laittoi ajatuksia taas liikkeelle.

Kirjoitit: "Totuuden on kestettävä perusteellinen kyseenalaistaminen." Olen täsmälleen samaa mieltä.  Ei kai totuus ole jotakin, mitä pitäisi varoen kannatella. Eikö totuudella pitäisi olla omaa kantovoimaa?

Otit esille myös Raamatun kantovoiman. Raamatun lukeminen  on omasta mielestäni siitä kiehtova asia, että siinä on mukana koko ihminen. Järkeä, sielua ja henkeä myöten. Se on toisaalta katsomista menneisyyteen ja toisaalta sen kysymistä, mitä tämä merkitsee minulle nyt ja tänään. Voin lukea alkulehtiä ja todeta että onpa maailmankuva muuttunut noista ajoista. Voin lukea ikivanhoja psalmeja ja ihmetellä, miten ne sanoittavatkaan ihmisen kokemuksia ja sydämen kieltä tuoreesti ja puhuttelevat yhä uusia sukupolvia. Tai voin ottaa tieteellisen otteen ja miettiä, mitä todisteita on olemassa siitä kuningas Daavidista, jonka sanotaan kirjoittaneen nämä psalmit.

Kuvasit puhetta Raamatun arvovallasta, jota ei saa missään tapauksessa kyseenalaistaa. Usein puhe "Raamatun arvovallasta" on oikeasti jonkun tietyn "raamatuntulkinnan arvovaltaa". Jollakin voi olla sellainen kertakaikkisen yksiselitteiseksi ja saumattomasti todisteltu raamatuntulkinta, joka ei salli yhdenkään kohdan kyseenalaistamista. Muuten koko systeemi kaatuu kuin korttitalo, jonka yhtä osaa vähän liikauttaa. En ole törmännyt tällaiseen kovin usein, mutta olen kyllä. Jos joku on sitä mieltä, että vain yksi raamatuntulkinta on arvovaltainen ja raamatullinen, tarkoittaa se yleensä sitä, että siitä poikkeavat leimataan epäraamatullisiksi. Moni pitää minuakin osittain epäraamatullisena koska olen joissain asioissa modernimpi, alkaen vaikka siitä että olen nainen ja pappi. Mutta loppupeleissä kaikki me olemme tulkitsijoita. Oma tulkinta on jossain kohti varmasti puutteellinen, aina. Onneksi.

Itse asiassa yksi alkuperäinen syy sille, miksi lähdin opiskelemaan teologiaa, oli se, että halusin tietää minkälaisiin tieteellisiin perusteisiin teologia ja vaikkapa raamatuntutkimus nojaavat.  Yliopistossa asioita ei lähestytty niin kuin nuortenilloissa. Meille sanottiin heti alussa, että tämä on tieteen, ei uskon aluetta.  Muistan kun jotkut opiskelijat heittelivät salaa opettajaa kuminpaloilla, kun tämä arvioi raamatuntekstin taustaa tieteellisestä näkökulmasta.

Minusta oli piristävää ravistella ja katsoa mitä tapahtuu. Pohdin sitä, että onko jokin asia, minkä kyseenalaistaminen tai epätodeksi osoittaminen saisi aikaan sen, niin kuin sanoit, että menetettäisiin kaikki.

Jossakin sitä käsiteltiin ja esitettiin, että mikäli löytyisi pitävä todiste, että Jeesuksen ylösnousemusta ei ole tapahtunut, olisi kristinuskolta silloin pohja pois. Tämä viimeinen "ääriviiva" oli tärkeä löytää.

Kun siirryin välillä tiedekunnasta taas "uskon alueelle", piti kysellä ja etsiä mikä on se yhteys ja linkki minun ja näiden asioiden välillä. Tuo pohdinta ei lopu ikinä.    

HeiniO (Ei varmistettu)

Tästä Jumalan epäilystä mieleeni tuli muistaakseni Matteuksen (sarja)kuva, jossa Jeesus puhui jotain, kuinka oli raahannut kiljuvaa ja pyristelevää ihmistä mukanaan. En ole varma miksi, mutta kai siinä on jotain perää. "Väistämättä Jumalaan jossain vaiheessa pettyy. Hän ei ole toiveidemme mukainen, hän ei toimi niin kuin meidän mielestämme olisi hyvä. Minun “hyväni” ja Jumalan “hyvä” taitavat olla eri asioita."
Itse en koe olevani uskovainen, mutta mieheni suku on lestadiolaisia. Meidän kotona uskonto oli enemmänkin tapa. Olen miettinyt, että tavallaan uskon Jumalaan, mutta toisaalta en. Ainakin yritän kunnioittaa uskovaisia. Miehen uskovaisten sukulaisten kanssa huomaan miettiväni hiukan enemmän, mitä ja miten puhun. Miehenikin on vieraantunut uskonnosta, mutta kävimme kesällä Suviseuroissa, nyt kun se kerran oli "lähellä" ja halusin nähdä, minkälaista siellä on. Kieltämättä olo oli hiukan ulkopuolinen, mutta onneksi tulemme appivanhempien kanssa hyvin toimeen. Seurattuani Päivämiestä uskoisin, että epäilys taitaa olla lähes jokaisella uskovaisella jatkuvasti läsnä.

Elämän rannoilla

Olen käsitellyt näitä aiheita sivuavia teemoja myös omassa blogissani, ehkä jotakuta kiinnostaa
http://www.lily.fi/blogit/hengitan

Kenelläkään "uskovaisella" ei liene varmuutta asioista, vain suuri toivo. Vähän niin kuin ihmissuhteissa, myös jumalasuhteessa koetellaan luottamuksen ja rakkauden laatua ja totuuspohjaa. Jos jumalasuhdetta ei ole, ei ole mitään koeteltavaakaan.

katja-maaria
Oisko tulta?

Tervehdys HeiniO ja Hallukin!

Se mitä HeiniO kirjoitit ulkopuolisuuden tunteesta uskovaisten seurassa on itsellekin joskus tuttua. Kirkko on laaja, ja koostuu pienemmistä paikkallisista yhteisöistä. Jokainen niistä on ilmapiiriltään omanlaisensa. Joissakin minun on helpompi hengittää ja vaikkapa kyseenalaistaa asioita.

Kirkossa istutaan penkeissä ja katsotaan samaan suuntaan alttarille, mutta keskenään voidaan olla monesta kysymyksestä eri mieltä. Mainitsit kunnioituksen. Sitä pitäisi löytyä erilaisia ja eri tavoin uskovia kohtaan aina ja enemmän. Muuten on turha yrittää rakentaa yhteyttä mihinkään suuntaan. Seurakunta on ollut itselle ihan hyvä paikka harjoitella tätä.  En haluaisi sulkeutua omaan aatteelliseen bunkkeriin samanmielisten kanssa. Siinä ei paljoa kasveta.

Hallu puhuit jumalasuhteesta. Jumala lupaa paljon ja hänestä luvataan paljon. Sanoisin,  että siitä vain koettelemaan ja kyselemään ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Kiitos myös linkistäsi! Täytyy tutustua paremmin.

Epäilyksistä kun on puhe niin tulee mieleen epäilevä Tuomas, se Jeesuksen seurassa kulkenut mies, joka rohkeasti kyseli ja epäili. Monelle juuri Tuomakseen on helppo samaistua. Siksi on Tuomas-messujakin, joissa moni kokee että on kotoisa olo.Suosittelen!

http://www.tuomasmessu.fi/

Ja hei, jos tekee mieli saada heitellä ajatuksia täällä somessa henkilökohtaisemmalla tasolla, kirkon chat päivystää seuraavasti:

Kirkko Suomessa Chatti on auki arkisin klo. 12-16 sekä klo. 18-20.   

Kommentoi