laatikon ulkopuolella

Ladataan...
Oisko tulta?

 

 

 

 

Samalla tapaa kuin tykkään vierailla vieraissa maissa ja nähdä ja haistaa uutta, haluan joskus aina lukea jotain itselleni kovin vierasta. Kirjallisuutta rakastan ylipäätään siksi, että se laajentaa tajuntaa. Silti sitä pysyttelee mielellään jokseenkin tutuilla poluilla kirjojen suhteen, mutta välillä käsiin osuu romaani, jota ei ikinä itse valitsi laatikkoonsa.

Pääsiäisenä luin kirjan Choosing to See. Siinä äiti, jenkkilässä kristillinen kuuluisuus, kertoo perheensä tarinan. Aloitus lähtee siitä, kuinka perheen 17-vuotias poika peruuttaa pihatiellä 5-vuotiaan pikkusiskon päälle. Tyttö kuolee. 

No, kuka tahansa liikuttuisi vastaavasta tragediasta. Rouva osaa myös kirjoittaa sujuvasti ja sydämeenkäyvästi. Minun comfort- zoneni ulkopuolella ollaan kahdesta syystä: en useinkaan lue nyyhkytositarinoita ja vielä harvemmin luen näin vahvasti herätyskristilliseen suuntauksesta nousevia kirjoja.

Kirjasta on helppo erotella ne jutut, jotka minua tökkii: vahva uskonratkaisun korostaminen, uskovien yhteisön eksklusiivisuus (me ja muut) ja kaikkiin elämänalueisiin ulottuva hengellistäminen. Mutta tulin taas muistutetuksi, että tosiaan - noinkin voi elää. Tarinassa on paljon sydämellistä ja hyvää. Kun kuka tahansa kertoo rehellisesti elämästään, se kiinnostaa. Mutta silti ihmettelin montaa asiaa.

Keskustelu eri tavalla uskovien kanssa tai ylipäätään eri tavoin ajattelevien kanssa ei useinkaan ole kovin helppoa. Vieras mies kirjoitti aiheesta (tai vähän vierestä) täällä. Itse olen huomannut, että kun on tarpeeksi eri mieltä, niin sitten on helpompaa keskustella, jutut ei tule niin lähelle. Mitä pienempään ja itselle läheisempään yksityiskohtaan mennään, sitä hankalampi on olla samalla sivulla. Jos Mary Beth Chapman tulisi minun laatikkooni, me voisimme jakaa menetyksestä ja Jumalan huolenpidosta monta ajatusta. Jos alkaisimme puhua siitä mikä meitä erottaa, laatikko kävisi taatusti ahtaaksi.

Teettekö matkoja kirjallisen laatikkone ulkopuolelle? Kokemuksia?
Entä miten selviätte keskusteluista toisin "uskovien" kanssa?
 
 
 
 
 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Yritän yleensä suhtautua uteliaan kiinnostuneesti toisen erilaiseen näkemykseen. Ja onnistukin siinä uteliaisuudessa ja kysymksissä aika hyvin, koska minua kiinnostaa mitä ihmiset ajattelevat. Joskus minulle on vain käynyt sitten niin, etten saa tuotua omaa näkemystäni ollenkaan keskustelussa esille vaikka toisen näkeys olisi ollut kovastikin erialinen.  Ja mä olen sentään pappi. Kyllä papin mun mielestä pitäisi osata ja uskaltaa olla jotain mieltä ja sanoa se. Mulle on helpompää jäädä kyselijän rooliin.

 

Hiljattain kirkkokahveille Porvooseen eksyi nainen, joka väitti, että jälleensyntyminen kuuluu kristinuskoon, mutta se on Raamatusta poistettu. Hän itse uskoi vahvasti jälleensyntymiseen. Kyselin hänen uskostaan kaikenlaista, mutta en saanut lopulta muuta oikein sanottua, kuin että ei tuo käsitys kyllä kristinuskoon kuulu tai ole kuulunut, eikä kuulu juutalaisuuteen tai islamiinkaan ja Aabrahamin jälkeläisillä on kuitenkin yhteiset juuret.

Mutta olisiko jotenkin pitänyt puhua siitä, että hän on käsittänyt väärin (näinhän hän siis kristinuskon mukaan on)?

Oman kannan esittäminen rakentavasti ja niin, että kuitenkin oma viesti menisi perille - se on tosi vaikeaa.

Elämää nähnyt (Ei varmistettu)

Kyllä minun mielestäni asioista saa myös olla reippaasti eri mieltä vaikka ihmisen laumasieluisuus tai mikä lie siihen vaikuttaa, että on jotenkin helpompaa jos kaikki ovat samaa mieltä asioista. Kieltämättä sitä tulee itsekin usein oltua hiljaa sen sijaan, että alkaa ns. puolustamaan Raamatun näkemyksiä jostain tietystä asiasta, riippuu paljon seurasta. Mutta jos Raamattu on hyvin selkeä jossain asiassa, niin miksi se pitäisi muuttaa ns. ihmismielen mukaiseksi?

Olen joskus käynyt hyvinkin tiukkoja keskusteluja jostain Raamatun asiasta läheistenkin ihmisten kanssa, mutta nykyään olen ajatellut välttää niitä, koska ns. vääntäminen ei välttämättä johda mihinkään eikä rakenna ketään, ja voi olla hyvin kuluttavaa henkisesti. Tosin kyllähän Paavalikin käsittääkseni vetosi myös ihmisten terveeseen talonpoikaisjärkeen, että kai tässäkin asiassa joku balanssi on.

Mutta miten tuoda esiin se oma kanta rakentavasti ja että viestikin menisi perille - siinäpä haastetta kerrakseen. Se taitaa olla melkoinen taitolaji, koska liian helposti sitä joko tuo ne omat "absoluuttiset totuutensa" toiselle ota tai jätä -tyyliin tai sitten ei edes sano omaa mielipidettään, kun tietää (tai ainakin luulee tietävänsä), että toisen ajatusmaailma on niin kaukana omasta eikä jaksa alkaa vääntää asioista.

Tykkään Raamatun rehellisyydestä ja suoruudesta. Sielä ei kierrellä eikä kaarrella, ei mietitä etukäteen että mitenkähän tämänkin asian nyt esittäisi eikä laskelmoida, että kun teen näin niin nuo porukat suhtautuvat siihen niin ja noin. Raamattu kyllä myös 'riisuu' meikäläistä omista harhaluuloistani ja näyttää minulle toteen sen, minkälaista tekoa minä olen.

Olenkin ajatellut, että eihän minun tarvitse ns. puolustaa Raamattua vaan jos se on hyvin selkeä jossain asiassa, niin sehän on Jumalan ilmoitusta ko. asiasta eikä meikäläisen. Toki minä voin tulkita Raamattua väärinkin, se on hyvä pitää mielessä. Mutta kaikkihan me olemme erehtyväisiä monessakin asiassa, joten tässähän ollaan oppimassa asioita. Jeesus kutsui seuraajiaan opetuslapsiksi - ei mestareiksi (Jeesus itseasiassa kielsi sen), jotka hallitsevat koko Raamatun kannesta kanteen ja joilla on aina vastaus kaikkiin kysymyksiin.

Musta on hankalaa arvioida, milloin on hyvä kuunnella toisen näkemyksiä,  milloin "korjata" ammattinsa puolesta toisen tietoja. Jos joku tuntee olevansa kristitty, mutta uskoo jälleensyntymiseen, niin se voi olla hänelle tärkeämpää saada yhdistää nämä asiat, kuin kuulla, että "opillisesti se ei ihan näin mene, ja että onko se kristinuskoa enää sitten".

Vaatii kai parempaa ihmisen tuntemista ja luottamusta, että voi mennä "korjailemaan" toisen uskoon liittyvää tietoa tai ajttelua ilman, että mahdollisesti rikkoo enemmän kuin rakentaa. Onko papin ensisijainen tehtävä olla oikeassa ja korjata väärinkäsitykset kristinuskosta vai kuunnella ihmistä, että miksi hänelle on tärkeää ajatella tai uskoa jotain, mikä ei ehkä ole yhtään kristinuskon mukaista?

Kyllä, teen satunnaisesti kirjamatkoja lukumukavuusalueen ulkopuolelle. Esimerkiksi dekkareita, runoja tai novelleja tulee luettua harvoin, joten olen ottanut/aion ottaa niitä lukemistooni. Koskaan ei tiedä minkälaisia helmiä sieltä löytyy -samasta syystä en pysty jättämään kirjoja kesken ;)

Tavallaanhan Raamatunlukuprojektinikin on siirtymistä jos nyt ei laatikon ulkopuolelle niin ainakin sen laidoille, sillä ns. riviluterilaisena lukuperusteeni ovat enemmänkin yleissivistykseen liittyviä kuin esim. vastausten hakemista elämääni.

En ole kokenut keskusteluja (toisin) uskovien kanssa mitenkään vaikeiksi. Ehkä siinä vaiheessa tulee tukala olo jos joku yrittää väkisin syöttää omaa uskoaan minulle, mitä ei  kylläkään ole kaveripiirissä sattunut. Suvaitsevaisuudella pärjää pitkälle :)

 

 

Mä niin tunnistan ton, että toisia kyllä voi kuunnella, mutta itse olen paljon arempi sanomaan mitään. Ja sitten jos toinen on ns. päättänyt, että Raamatusta on poistettu jälleensyntymisoppi, niin lähtökohdat on sellaiset ettei siinä taida mitkään vakuuttelut auttaa. Mutta varmasti olisin päätynyt sanomaan jokseenkin samalla tavoin tälle ihmiselle...

Elämää nähnyt kirjoittaa hyvin tuosta ristiriidasta, jonka moni uskonasioista kiistellyt varmasti tunnistaa: oikeassa olemisen ns. helppous, joka ei sitten kuitenkaan johda mihinkään. Itse joudun monesti miettimään niin, että ihmiset vain yksinkertaisesti tulkitsevat Raamattua eri tavoin, mutta meillä on kuitenkin yhteinen usko. En voi sanoa, etteikö Jumala voisi puhua sellaiselle ihmiselle, joka on minun mielestäni tulkinut väärin montakin asiaa Raamatusta. Ja toisaalta taas minullakin on oikeus sanoa siitä, mitä itse olen löytänyt Raamatusta jne.

Hemuli kyselee vaikeita -  mä ajattelen kanssa että on pakko olla sellaista yhtetyttä ja luottamusta ja jonkin sortin tahtoa kuunnella puolin ja toisin ennen kuin on juurikaan mitään mieltä alkaa väittelemään ja korjailemaan toisen ns. opillisia virheitä tai vastaavia. Eihän siitä mitään hyötyä voi olla. Mutta tässä on varmaan kin melkoinen sukupolven muutos meneillään kun ymmärtääkseni aiemmin papit ovat selkeämmin kertoneet miten asiat on eikä siinä sitten dialogille jää paljonkaan tilaa. Minä melkein väittäisin että kysymyksessä on myös jotain sukupuolittunutta, mutta ei ehkä mennä nyt sille tielle? ;)

Villasukka - musta sä osut ytimeen siinä, että kun tulee se fiilis, että mun ois pakko ostaa ton toiset jutut omikseni, niin alkaa ahdistaa. Ja ehkä se voi tulla aika helposti se tunne vaikkei toinen edes tarkoittaisi niin.

Minusta on ihanaa, että kirjallisia retkiä voi tehdä monenlaisiin "tuntemattomiin". Kaikestahan ei silti tarvi tykätä, mutta tietääpähän taas paremmin myös mistä ei tykkää.

 

Seini (Ei varmistettu)

"Musta on hankalaa arvioida, milloin on hyvä kuunnella toisen näkemyksiä, milloin "korjata" ammattinsa puolesta toisen tietoja. Jos joku tuntee olevansa kristitty, mutta uskoo jälleensyntymiseen, niin se voi olla hänelle tärkeämpää saada yhdistää nämä asiat, kuin kuulla, että "opillisesti se ei ihan näin mene, ja että onko se kristinuskoa enää sitten".

Vaatii kai parempaa ihmisen tuntemista ja luottamusta, että voi mennä "korjailemaan" toisen uskoon liittyvää tietoa tai ajttelua ilman, että mahdollisesti rikkoo enemmän kuin rakentaa. Onko papin ensisijainen tehtävä olla oikeassa ja korjata väärinkäsitykset kristinuskosta vai kuunnella ihmistä, että miksi hänelle on tärkeää ajatella tai uskoa jotain, mikä ei ehkä ole yhtään kristinuskon mukaista?"

Eikös papin tulisi olla seurakunnan paimen? Paimen, joka ohjaa lampaitaan oikeaan suuntaan. Hellästi, mutta varmasti näyttää oikean tien, kun joku on menossa väärää tietä. Paimen, joka ei pelkää puuttua asiaan, jos yksi lammas on hukassa tieltä, koska hän välittää laumastaan.

Seini, se se vaikeaa on, olla hellä ja ohjaava. Saman Jumalan luo kulkee monta eri polkua, eikä sillä polulla välttämättä ole aina kristinopin mukaisia näkemyksiä pelkästään. Siinä kai papilla on tasapainottelemista ohjata kertomalla opista ja hellästi antaa ihmisen löytää oma reittinsä, oli se kuinka "harhaoppinen" hyvänsä. Jyrkkä oppikeskeisyys ja uskossa opista poikkeamisen sallimattomuus luo helposti vaan riittämättömyydentunteen ja vastareaktion: "en kelpaa tällasena, ehkä ei kannata edes yrittää, kun uskon niin väärin." Pappikin voi kai luottaa Pyhään Henkeen? :) Että se tekee työtä ihmisen uskossa ihan ilman, että papin täytyy mennä siihen kertomaan, miten asiat "oikeasti"'ovat. :) Jos ihmisellä on jo halu löytää ja tuntea Jumala, ni pappi voi olla aika huoletta mun mielestäni.

Mä itse en usko, että usko olisi kenelläkään samanlaista, tai että kaikkien uskossa opeilla olisi valtavaa sijaa, ja mulle se on ihan ok. Jonkun mielstä olen armottoman harhaisilla poluilla näkemykseni kanssa, mutta kyllä mä ihmisten mielipiteet kestän. Kukaan ei pääse mun päähäni ja sydämeeni tuntemaan, miten mä asiat koen, joten olen itseni parempi asiantuntija kuin kukaan muu ihminen. :)

Seini (Ei varmistettu)

Mun mielestä juuri kaikkein surullisinta on se, että monella ihmisellä on sydämessään palava halu löytää ja tuntea Jumala, mutta menevät etsinnöissään harhaan, koska heidän lähellään ei ole ihmisiä, jotka kertovat oikean suunnan. Sen sijaan tällainen ihminen voi lähteä seuraamaan niitä, jotka johtavatkin hänet harhaan - ei ilkeyttään, vaan koska hekin ovat väärällä tiellä, eksyksissä.

Mielestäni on meidän uskovien ihana etuoikeus saada osoittaa eksyneille oikea suunta! Vähän samoin kuin jos olisin löytänyt kaupan, josta saa ihan kaikkea, mitä ihminen ikinä voi tarvita ja vielä ihan ilmaiseksi, mutta en kertoisi osoitetta kenellekään muulle, vaan ajattelisin: "No, antaa niiden etsiskellä, ehkä ne joskus löytävät perille, jos vain oikein kovasti haluavat."

Seini (Ei varmistettu)

Siinä olet Hemuli kyllä aivan oikeassa, että monesti on todella vaikeaa olla samaan aikaan hellä ja ohjaava. Ja me saamme luottaa Pyhään Henkeen ja Hänen apuunsa.

Jeesus lähetti Pyhän Hengen meille voimaksi, jotta me voisimme tehdä sen, mihin Jeesus on meidät kaikki kutsunut. Yksin meillä ei ole voimaa, viisautta, eikä rakkautta ohjata ketään Jeesuksen luokse, mutta Pyhän Hengen voimalla me voimme sen tehdä. Hän antaa voiman ja rohkeuden ja oikeat sanat. Ja loppu onkin sitten Jumalan käsissä. Me emme voi pakottaa ketään Jumalan luokse, mutta meidän tehtävämme on tehdä se, mihin meidät on kutsuttu.

Matteus 28
19 "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
20 ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Ap. t. 1
8 "Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka."

Kommentoi

Ladataan...