Miksi bloggaan?

Oisko tulta?

 

Olen elänyt ilman ääntä ja löytänyt sen. 

 

Olen elänyt ilman ääriviivoja ja opetellut piirtämään ne. 

 

Olen elänyt ilman riittävää huomiota ja alkanut vaatia sitä.

 

Perimmiltään kai ajattelen, että asioita voi muuttaa, sanoilla voi parantaa ihmistä ja maailmaa. Kuka tahansa minut tunteva tietää taipumukseni pessimismiin ja melankoliaan. Kuitenkin kirjoitan yhä uudestaan rakkaudesta, Jumalasta, vapaudesta, toivosta. Siitä päättelen, että joku minussa uskoo rakkauteen, Jumalaan, vapauteen ja toivoon. 

Olen saanut teksteistäni monenlaista palautetta. Yleisimmin te lukijat kiitätte. Joko siitä, että olen sanoittanut teidänkin kokemuksiaan tai siitä, että olen sanoillani näyttänyt jotain sellaista, mitä ette ole aiemmin nähneet. Molemmat kiitokset tuntuvat minussa lämpönä. Olette ihania. 

Mutta kirjoittaisin, vaikka en saisikaan siitä kiitosta, sillä kirjoittaminen selventää kaaoksessa olevaa mieltäni. Se luo hetkellistä järjestystä ja saa minut ymmärtämään itseäni. Kirjoitettuani seksistä uskalsin suudella. Kirjoitettuani yksinäisyydestä uskalsin ihastua. Kirjoitettuani kyvyttömyydestä työhön hain työpaikkaa ja sain sen. Ja tietysti, olen kirjoittanut useaan otteeseen uskomisen mahdottomuudesta ja sen jälkeen kiinnittynyt entistä lujemmin Jumalaan. 

Minun täytyy elää itseäni ulos, jotta tunnen olevani elossa. Minun on oltava paljas, jotta voin kokea yhteyden. Bloggaan, koska sillä voin tavoittaa toisen ihmisen.   
 


- Mirka Maaria

Share

Kommentoi