Nuoruuden valintoja?

Oisko tulta?


Jospa katsoisinkin lämmöllä aikaisempaa itseäni. En sillä kriittisyydellä, jolla usein nauretaan hiustyylille, farkkujen mallille, suunnitelmille tai maailmankuvalle. Lempeästi ajattelisin, että ne silloiset unelmat ovat johtaneet siihen, mitä minä olen nyt ja mitä teen nyt. Huolimatta siitä, että unelmat ovat moneen kertaan muuttuneet, suunnitelmat vaihtuneet, tunteet voimistuneet ja laimentuneet tai vaihtuneet toisiin.

Jos ajattelisin niin, että jo silloin alkanut rakkaus on kasvanut juuri sellaiseksi kuin on ollut tarkoituskin. Erilaiseksi kuin alkuperäinen. Haparoiva, ohut, etsivä, puhdas ja viaton, joksikin vahvaksi, kolhuja kestäväksi, epätäydellisyyttä sietäväksi, kaiken naiviuden karistaneeksi. Sellaiseksi, jota nyt valmiina etsisin. 

Lähes huomaamatta se on kasvanut kaikessa mukana. Huomaamatta tapahtui jotain, jonka näen nyt.

Osasinko tämän kaiken valita silloin? Olinko silloin jopa nykyisyyttä viisaampi? Osaisinko valita samoin nyt? Valitsisinko kolhuisen, riitojen runteleman, kuluneen, koetellun ja uskaltaisin luottaa niinkuin nyt? Ottaisinko hauraan ja viattoman unelman, jonka viimeistä lukua en tietäisi? Uskaltaisinko heittäytyä, koetella ja kokeilla?

Elämässäni olen tehnyt muutamia merkittäviä valintoja: 17 vuotta syntymästäni valitsin nykyisen elämänkumppanini, 17 vuotta tuon kohtaamisen jälkeen on totta, että maailmaan tulee kauttani uusi elämä. Ja tässä jossain välissä sanoin kyllä pappisvihkimykseen, uskalsin kuulla kutsumukseni. Kaikissa näissä hetkissä rukouksena on toiminut saman virren 508 sanat:
 

"Valkeus kirkas päällä synkän maan,
nyt johdata!
Tietä en itse tunne ollenkaan.
Nyt johdata!
Matkaani ohjaa! Kauas näe en,

vain askelen, vaan ottaa tahdon sen." 

Olenko sittenkään niin muuttunut?

Ulla O.

 

Share

Kommentoi