Ole outo!
Tämä niiiin puhutteli mua! Usein tuntuu, että ympärillä leijuu samanlaisuuden vaade, kun valtavirrasta poikkeavista asioista – olkoon se pukeutuminen, ruokavalio, uskonto, imetystottumus, seksuaalinen suuntautuminen, tukan väri, ihammikävaa – tulee taivastelun aihe. "Kerjää huomiota", "varmaan joku lapsuudentrauma" ja aina luotettava lapsikortti: "Miten toi vaikuttaa lapsiinkin".
Miksi niin usein ensimmäinen reaktio on kauhistelu ja taivastelu – ja en ole tässä itse aina pekkaa pahempi – miksei avoin mielenkiinto: "Ai noinkin voi tehdä", "kiva, tollastakin on", "jännää", "kerro lisää"?
Kuinka moni mahtaa pukeutua samanlaisuuden viittaan (viitta tosin on aika erikoinen vaate – vai olenko pudonnut muodin huipulta, kertokaa muotibloggarit!) astuessaan ulos ylhäisestä yksinäisyydestään, vain siksi että ei jaksa sitä taivastelua ja paheksuntaa? Ja millaiset persoonallisuudet ja voimavarat sieltä aukenisivat, kun kaikki uskaltaisivat olla omia itsejään, juuri niin "outoja" kuin ovat? Outoja lainausmerkeissä, koska koko outous ja samanlaisuus ovat harhaa. Kukaan meistä ei ole ja kaikki ovat samanlaisia ja outoja.
Enemmistön hyväksynnän saa varmasti olemalla mahdollisimman näkymätön, mutta kuka rakastaa sinua, jos sinä on piilossa viitan alla? Jumala hyväksyy ja rakastaa, vaikkei olisi yhtään mitään tai mitä tahansa, mutta uskon, että hän toivoisi ihmisten olevan omia outoja itsejään, koska haluaisi nähdä ihmisen onnellisena, toisten ihmisten persoonallisena, erilaisena itsenään rakastamana.
Niin ja se lapsikortti. Millaisen mallin ne lapsetkin saisivat, jos ihmiset ympärillä olisivat rohkeasti juuri niin ihania, outoja itsejään kuin ovat ja hyväksyisivät muissa ihmisissä saman? Jösses, se kyllä olisi outoa.
P.S. Nyt jäin miettimään sitä viittaa! Mitähän työkaverit sanoisivat, jos tulisin viitta päällä töihin? "Kiva, tollastakin on!" ;)
Kommentit
Niin, voinko olla aidosti oma itseni jos minua ei kukaan rakasta juuri tällaisena? Eikö juuri kokemus siitä, että minua rakastetaan tasan tarkkaan tällaisena kuin olen, naamarit riisuttuina, vahvista minua olemaan oma itseni?
Uskaltaako ihminen olla oma itsensä rakkaudettomuuden keskellä? Eikö meihin kaikkiin ole juurtunut hyvin syvälle malli, jonka mukaan kaikki hyvä elämässä ansaitaan itse ja toisaalta kaikki pahakin on enemmän tai vähemmän omaa ansiota (paha saa palkkansa jne). Eikö tämä päde myös rakkauteen? Harvemmin täällä saa kokea niin lujaa rakkautta ihmisiltä, että tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tapahtui, niin rakkaus ei sammu.
Ja kuitenkaan minä en aikuisten oikeasti voi olla muuta kuin mitä olen - ennenpitkää kaikki kulissit ja naamarit sortuu. Miksi tehdä niin valtavasti töitä sen eteen mikä kuitenkin on väistämätöntä, totuuden kohtaaminen itsensä ja muiden suhteen?
Onneksi Jumalan edessä ei tarvitse esittää mitään vaan saa olla äärimmäisen rehellinen ja aito, joskin raadollinen ihminen. Häntä emme voi manipuloida millään fasadeilla eikä juonitteluilla. Hän tuntee meidät paremmin kuin me itse - ja siitä huolimatta rakastaa meitä lujasti. Sen hän näytti konkreettisesti Golgatalla. Vai menisikö joku muu minun edestäni aina kuolemaan saakka, ristille avuttomana roikkumaan kaikkien hylkäämänä? That'll be the day..
Mä luulen, että jos ei tule rakastetuksi omana itsenään, niin ei ole tavannut vielä niitä oikeita ihmisiä. Se on tosi kamalaa, että aina oma perhe ei rakasta ja/tai hyväksy sellaisena kuin on, tai se yhteisö, jossa on kasvanut. Siinä on sit tasapainoileminen, että kuinka paljon tai usein jaksaa pukea naamaria, että ei kuitenkaan tarttis kokonaan erkaantua niistä, joiden hyväksyntää kuitenkin tarvii. Jotkut jättää sellaisen lopullisesti taakseen, mut molemmat vaihtoehdot on surullisia - naamioitua ja hylätä kokonaan, mut niitä kai tehdään paljon. Eikä ne väärin ole, mä vaan toivon, että olis toisin, et jotenkin aina löytyis se hyväksyntä ja kyky rakastaa.
Kommentoi