Olen vastuussa elämästäni, johon en voi vaikuttaa

Ladataan...
Oisko tulta?

Hugo Simberg: Hartaus 1895

 

Se, että on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, kasvanut pienen uskonnollisen ryhmän sisällä ja on osa pientä kansaa saa aikaan illuusion, että koko maailma on pieni. Tulee ahdistava tunne, että voin nähdä kaikki mahdollisuuteni niin töiden, ihmissuhteiden kuin asuinpaikan suhteen tästä hetkestä elämäni loppuun saakka. Että voin itse hallita elämäni kulkua ja että kaikki valintani ovat omissa käsissäni. Että kaikki (virheet) on minun vastuullani. Se ei pidä paikkaansa. Eihän? Pitäähän?

 

Vuodatin tätä y-sukupolvelle tyypillistä tuskaa y-sukupolvelle tyypilliseen tapaan sosiaalisessa mediassa. Osa ystävistäni oli sitä mieltä, että yksilön kyky toimia yksilönä ja valitsemisen mahdollisuus ylipäänsä ovat harhaa. Ajatus sai minut vielä alkuperäistä ajatustanikin ahdistuneemmaksi. Mitä teen tilanteessa, jossa minun pitää päättää jotakin, jos en voi luottaa, että päätökset ovat omiani? Miksi ylipäänsä vaivaudun valitsemaan mitään, jos elämä kuitenkin heittelee minua ympäriinsä miten sattuu? Yhtäkkiä ahdistus, että minun täytyy valita, vaihtui ahdistukseen, etten voi tehdä niin. 

 

Joskus toivon (salaa) kiihkeästi, että joku tai jokin pelastaisi minut, jotta minun ei tarvitsisi olla oman itseni pelastaja ja elämäni sankari. Mies! Vauva! Kutsumus! Jumala! Mikä tahansa! Samalla tiedän, etten osaa, voi tai halua luopua vapaudestani päättää itse. Osa pakottavasta tarpeestani elää elämäni oikein ja hyvin - siten miten juuri minun kuuluu se elää - lienee edellisten sukupolvien perintöä. Sukuni naiset ovat aina nöyrtyneet ja tyytyneet osaansa, jossa joku ulkopuolinen taho on määritellyt heidän paikkansa ja elämänsä kulun. Tunnen velvollisuudekseni valita itse. Olen sen velkaa naisille, jotka eivät ole voineet niin tehdä ja naisille, jotka ovat taistelleet minulle siihen oikeuden. Samaan aikaan olen kauhuissani: ei minulla ole mallia kuin sellaisesta elämästä, jossa keskiössä ovat lapset, aviomies, koti ja yleensä myös maatila. Saanko valita elämän, jossa ensisijainen tehtäväni ei ole palvella muita? Mikä minun tehtäväni on?

 

Hetken aikaa päänsisäistä keskustelua käytyäni syyllistyn. Ongelmani ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Monella ihmisellä on asiat todella huonosti juuri nyt ja minä vain murehdin kuvitteellisia elämänkulkujani. Näkökulmani heilahtaa ja laajenee omasta itsestäni samantien koko maapalloon. Olen kuin rikkinäinen kamera, joka ei osaa tarkentaa mihinkään niin pitkäksi aikaa, että saisi kuvasta jotain selvää. Zoomaan vuorotellen sisään, itseeni ja juuri kun olen saamaisillani selvää lähikuvasta, zoomaan ulos ja kuva vaihtuu yleiskuvaan, johon en myöskään osaa tarkentaa. En siis tiedä mitään sen kummemmin omasta paikastani maailmassa kuin itse maailmastakaan. Tiedätkö sinä? 

 

Olen vastuussa elämästäni. Valintani eivät ole minun käsissäni. Hämmennyn, nämä kaksi lausetta eivät voi olla yhtä aikaa totta. Vai voivatko? 

 

- Mirka Maaria

Share

Kommentit

Huomenna on paremmin..

Olen himppasen alle kolmenkymmenen, en minkään erityisen uskonnollisen tai muunkaan ryhmän piirissä kasvanut ja aivan samoja kysymyksiä olen minäkin pyöritellyt. Etenkin sellainen parin-kolmen vuoden vaihe meni nuorempana, etten oikein muita kysymyksiä pyöritellytkään. Olin kateellinen niille, joiden ympäristö oli määritellyt roolin heille heiltä mitään kysymättä. Ja samaan aikaan sinun laillasi halusin pitää kiinni vapaudestani. 

Luulen, että näitä kysymyksiä on pohdittu maailman sivu (muistetaan nuori Werther!), mutta luulen, että herkät ihmiset kokevat nämä kysymykset voimakkaammin. Ja tuskinpa siinä mitään vikaa on, että kokevat (koemme). Saammepahan elämästä ainakin vahvemman kokemuksen (run for our money) ja tiedostamme jokaisen otetun askeleen :). En ole itse ollenkaan varma, että kameran saisi kuntoon, mutta luulen, että joskus sumuisia otoksia oppii arvostamaan sellaisenaan (onko se tarkkuus arvo?) ja epävarmuuden kanssa elämään. Elämä säilyy mielenkiintoisena, kun sekä ympäristö että itse säilyvät aina jonkinlaisina mysteereinä. Ja näin on varmasti kaikilla, toisten on ehkä vain helpompi elää sen kanssa tai löytävät muita syitä ahdistua.   

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos kommentista, Elmi! En luule, että uskonnolla on välttämättä mitään muuta tekemistä pohdintojen kanssa kuin että minä taustastani johtuen haen vastauksia sieltä suunnasta. Juurikin herkkyys tai pohtiva luonne on kaiken tän (tuskan) aiheuttaja. :)

Sepä se onkin välillä niin raivostuttavaa, että tietää näitä pyöritelleen ihmiset läpi vuosisatojen ja silti minunkin pitää! Kai se on merkittävää sitten minun elämän kannalta, että juuri minä mietin näitä ja yritän päästä jonkinlaiseen rauhaan suhteessa itseeni ja maailmaan. 

Tuo oli hyvä kysymys, että onko tarkkuus arvo ollenkaan. Ei tosiaankaan välttämättä! Pitäis vaan oppia jättämään silleen asioita ja sietämään sitä, ettei tiedä - jopa nauttimaan siitä. Ajoittain se onnistuukin, mutta joskus tulee tuskainen olo, että mikä mikä mikä on mun paikkani täällä. 

 

Huomenna on paremmin..

Joo, luulen kans, että itse nämä on itseään varten pohdittava - ei siinä muiden pohjatyö tai valmiit päätelmät auta tai päde.

Tuosta tarkkuudesta - luulen että se sumuisuus on elämän idea. Jos tuntisi tarkalleen itsensä, tuntisi piirulleen muut, ymmärtäisi tarkalleen ympäristönsä - mitä elämää se olisi. Eikö lopulta jatkuva yllätyksellisyys, mysteerisyys ja muutos, ole ne kiinnostavimmat piirteet elämässä. Luulen, että pitäisi jossain määrin vaan rohjeta lastuksi laineelle ja unohtaa (niin vaikeaa kun se onkin) se, ymmärtääkö tilannetta(an) täydellisesti.

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Lastuksi laineille ja luottaa, että virta vie hyvään. Luottamus on se, josta joudun muistuttamaan itseäni jatkuvasti ja koko ajan. Mikään ei ole niin helppoa kuin uskoa, että minun ei käy hyvin. 

Vierailija (Ei varmistettu)

"ei minulla ole mallia kuin sellaisesta elämästä, jossa keskiössä ovat lapset, aviomies, koti ja yleensä myös maatila. Saanko valita elämän, jossa ensisijainen tehtäväni ei ole palvella muita? Mikä minun tehtäväni on?"
Tätä kirjoittamaasi lausetta olen miettinyt paljon. Onko luvallista elää elämästä nauttien, ilman lapsia(tai en tiedä tarkoititko tekstilläsi tätä asiaa, mutta niin se minun ajatuksissa muotoutui). Tiedän ja olen nähnyt/kokenut että lapsista saa myös paljon iloa ja onnea elämään, mutta myös paljon työtä, huolia, väsymystä ja vastuuta. Mistä löytää itselleen se elämäntehtävä, jos ei lapsista, muunlaista mallia kun ei ole lähipiirissä. Onko liian mukavuudenhaluinen, jos valitsee elää elämän, niin ettei tuota itselleen kohtuutonta lisärasitusta, kun eikös elämäntarkoitus ole elää täällä maan päällä hammasta purren, miettien ja odottaen elämää taivaassa :)

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Vastaan kenelle tahansa muulle viipymättä, että saa. Saa valita elämän, joka on itselle hyvä, jos vaan osaa. :) Omalla kohdalla kuitenkin tunnen ainaista syyllisyyttä siitä, että enhän varmasti tuhlaa hetkeäkään elämästä, jonka olen saanut ja suoritanhan jonkin salaisen minulle annetun velvollisuuden täydellisesti. Näin kärjistetetysti sanottuna.

Mä haluaisin lapsia, mutta en tiedä, olisko lapsille hyväksi olla minun lapsiani ja ovatko lapsenkaipuun syyni oikeat, joten en ole päätynyt vielä mihinkään lopputulemaan. Tällä hetkellä enemmän mietityttää kutsumus. Mikä on työ, jossa voisin parhaiten käyttää lahjojani, josta nauttisin ja jossa tekisin mahdollisimman paljon hyvää? Opettaja, taiteilija, pappi, terapeutti...? Ei ole lähipiirissä mallia ihmisestä, joka tekis kutsumustyötään. Ei ole mallia opiskelemisesta tai uran luomisesta. Kaipaisin mentoria! 

Kommentoi

Ladataan...