Onko se sittenkin häpeä, jota tunnet?

Oisko tulta?

Päivittäin keskimäärin 500 ihmistä käy katsomassa työpaikkaani Kampin kappelia. Kappelin ovi on vaaleaan puuhun upotettu vaalea puuovi. Se on varmasti hankala huomata, kun tulee ensimmäistä kertaa uuteen paikkaan ja ei oikein tiedä miten tulisi toimia. Se saa päivittäin monet ihmiset menemään vahingossa vessan oville ensimmäisenä.

Suurin osa sisäänkäynnin sekoittaneista suhtautuu asiaan huumorilla. ”Miten minä nyt tällä lailla sekoilin, hupsista.” Mutta sitten on pieni joukko, joka hermostuu työntekijälle, joka koettaa opastaa turistia oikealla ovelle. ”Kyllä minä tiedän missä ovi on. Eikö täällä saa rauhassa katsella ympäriinsä?!” Saa katsella. Saat katsoa ensitöiksesi meidän pannuhuoneeseen ja vessaan.

Joillakin ihmisillä häpeä omasta kömmähdyksestä käy kestämättömäksi. Koska häpeä on häpeällistä myöntää, se pitää peittää kömmähdyksen paljastajan syyttelynä. Jotkut sanovat, että häpeä on jotakin mitä tunnemme jo vauvana. Jo pieni vauva saattaa kääntää itkien päänsä pois, kun on ensin ilostuen katsonut pinnasänkyyn kurkistavia kasvoja, mutta sitten nolostuen huomannut, että aikuinen ei ollutkaan äiti tai isä.

Minä muistan monenlaista häpeää elämäni varrelta. Häpeä siitä, että on osoittanut ihastuksensa ja ei ole saanut vastakaikua vaan naurua. Häpeä siitä, kun on aamuyöllä baarissa höpissyt joutavia. Aamulla heräät ja kuulet mielessäsi vain omat typerät lauseet ja ajattelet, että olinko se todella minä. Häpeä pieleen menneestä julkisesta esiintymisestä. Ja ne lukuisat kerrat, kun moikkaat tuttua kadulla ja se ei ollutkaan tuttu.

Harva muistaa kenelle koulun ruokasalissa alettiin taputtaa, kun hänen tarjottimensa tippui. Se joka on astioitansa maasta kerännyt, saattaa muistan häpeän tuosta hetkestä koko ikänsä. Häpeästä on vaikea päästä yli. Ja kun häpeä muistuttaa itsestään, minä huomaan yskähtäväni, tokaisevani jotakin yllättäen, puhkean pieneen laulun luritukseen tai mitä milloinkin, jotta saan muiston häpeästä katkeamaan päässäni.

Suurin osa meistä tunnistaa elämästään koko liudan hetkittäisiä häpeän tuntemuksia. Suurin osa meistä osaa ainakin jossain määrin nauraa omille pikku mokilleen. Mutta sitten on niitä, jotka kantavat häpeää yllänsä koko elämänsä. Häpeä on lähtenyt kasvamaan liian monesta surkeasta sattumasta jo lapsuudessa. Se voi ilmetä masennuksena, alistumisena, liiallisena kiltteytenä, yltiöpäisenä itsevarmuutena, erilaisina riippuvuuksina tai ties minä muuna kuin itse häpeänä.

Ei häpeä aina huono asia ole. Se estää meitä myös tekemästä typeryyksiä. Häpeä sulkee suumme välillä, kun olemme loukkaamassa toisia ja ylittämässä vääriä rajoja. Mutta elämää rajoittavaa häpeää voi olla vaikea parantaa, koska emme ole siihen suostuvaisia. Jotkut terapeutit sanovat, että häpeä yritetään niin kovasti peittää, että terapeutinkin on vaikea huomata häpeän olevan potilaan solmussa olevan elämän perimmäinen syy.

Paavo Kettunen on kirjoittanut häpeästä paljon liittyen uskonnolliseen viitekehykseen. Ihmiset tunnustavat joskus häpeäänsä papille. Ihminen ei tule autetuksi, jos pappi julistaa häpeään synninpäästön. Silloin häpeä tulee leimatuksi synniksi, vaikka häpeä on eri asia kuin syyllisyys. Kettunen erottelee nämä kaksi sanomalla, että syyllisyys liittyy väärin tekemiseen, häpeä väärin olemiseen. Kokemus siitä, että olemme vääränlaisia ihmisinä kokonaisuudessaan, on raskas kantaa.

Nanna H.

Kuva: Fotolia

Share

Kommentit

Epäterveet häpeän tunteet voi halvaannuttaa koko ihmisen. Alkaa pelätä kaikkea missä voisi menettää kasvonsa, eli kaikkea. Häpeä syö kaiken energian. Piilottaa oman itsen häpeän taakse. Huono ihminen epäonnistuu toistuvasti ja jatkuvasti. Häpeä saa valtaansa koko ihmisen. Se kasvaa sisällä lumipalloefektin lailla. Ja koska häpeää kaikkea itsessään, ei voi edes pyytää apua. Sekin on liian häpeällistä.

On surullista huomata epäterve häpeä itsessään. Varsinkin kun huomaa, ettei osaa luopua tästä tunteesta. Ymmärtää sen olevan väärin muttei osaa toimia toisin. Ennen jopa rankaisin itseäni fyysisesti näiden häpeähetkien vuoksi. Varsinkin silloin jos oli omasta mielestään nolannut sanoillaan tai teoillaan jonkun muunkin. Ja koska ei koskaan ollut riittävä missään suhteessa, näitä nolaamisia sattui varsin usein. Häpesi itseään, olemisiaan ja tekemisiään aamusta iltaan. Ei auttanut muiden sanoa että sattuuhan noita tai että olen vain kuvitellut kaiken. Häpeä oli ja pysyi.

Edelleen on vaikeaa ja välillä vaikeampaa päästä yli niistä tilanteista joissa on tehnyt tai sanonut jotain tyhmää ja typerää. Enää en enää satuta itseäni, muttei ole silti helppoa elää itsensä kanssa. Toivon että pikkuhiljaa tilanne vielä helpottaa eikä koko aikaa tarvitse olla varuillaan tai ainakaan miettiä ansaitsisiko jonkun rangaistuksen teoistaan ja sanoistaan.

Nanna H.
Oisko tulta?

Kiitos että kirjoitit tuon! Kerrot, että tilanteesi on pikkuisen parempi kuin ennen. Mikä sinua on auttanut käsittelemään asiaa?

Lapsuuden perheessä opetettiin ettei riittänyt omana itsenään, että aina oli huono. Tuli huutoa sanomisista ja tekemisistä tai jätettiin kokonaan huomioimatta myös hyvät teot. Oikean ja väärän, hyvän ja pahan ero jäi häilyväksi. 

Myöhemmin tutustuin ihanaan mieheen. Kuvittelin että nyt voin rauhassa opetella elämään oikein. Kuvittelin että opin rakastamaan. Päädyin kuitenkin vaimoksi, jolle niin fyysinen kuin henkinenkin väkivalta tuli tutuksi. Samalla vahvistui huonommuuden tunne ja häpeän määrä luonnollisesti kasvoi. Häpesi itseään, miestään, salaisuuttaan, valintojaan... Ja tämä kaikki pahensi tietenkin oloa entisestään.

En tiedä mistä tuli se voima joka sai lähtemään pois. Vuosia on mennyt toipuessa kaikista menneisyyden haavoista. Onneksi vierelle on osunut myös ystäviä ja muita ihmisiä jotka ovat jaksaneet uskoa ja kantaa eteenpäin, jotka eivät ole hylänneet.. Puhuminen, puhuminen ja puhuminen on ollut tärkeää. Ja juuri ne ihmiset jotka ovat kerta toisensa jälkeen kertoneet, että olen tärkeä ja että en ole voinut muiden ihmisten tekemisille mitään. Usko, toivo ja rakkaus, niillä on selvitty.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nannalla itsellään on kyky luoda uskoa ja toivoa sinne missä sitä ei ole valmiina kovinkaan paljoa.. Jo se että joku huomaa juuri minut on ollut tärkeää... Ja se ettei joku arvostele, arvota tai arvioi koko aikaa. Ihanan hienovaraista ihmisen kohtaamista <3
-Hanna

Nanna H.
Oisko tulta?

Kiitos Hanna!

Kommentoi