Onks susta noloa olla pappi?

Kuva Sari Gustafsson / Lehtikuva.

Kysymyksen esitti minulle puuntakaa ristiäiskahveilla 11-vuotias sälli. – Ei. Kuinka niin? – Mä en vois olla pappi, se ois niin noloa puhua kaikille ihmisille.

Kerron pojalle, että olen  nuorempana ollut ujo ja pelännyt pitää esimerkiksi esitelmiä, mutta olen voittanut esiintymispelkoni ja nykyään minusta esillä oleminen ja ihmisille puhuminen on mukavaa. Enää ei nolota.  Eikä  varsinkaan elämän noloista kysymyksistä puhuminen nolota.  

En kerro sitä pojalle, mutta pojan kysymys muistuttaa minua siitä, että julkisesti elämän ja kuoleman kysymyksistä puhuminen on minulle nykyisin jopa helpompaa kuin yksityiset keskustelut vain jonkun yhden ihmisen kanssa.  Ainakin joidenkin ihmisten kanssa elämän syvien kysymysten esiinotto  tuntuu olevan aivan mahdotonta.  Pakonomainen pinnallisuus väsyttääkin minua valtavasti.

Siksi minusta on vapauttavaa saada olla pappi ja terapeutti.  Molemmissa ammateissa on lupa puhua noloiksi leimatuista asioista. Ihan julkisesti. Rakkaudesta, syyllisyydestä, häpeästä,  anteeksiannosta, sisäisestä levottomuudesta, kärsimyksestä ja kuolemasta. Isästä ja äidistä. Kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Täyttymättömistä toiveista. Ja taas rakkaudesta. Hyväksynnästä ja uudesta alusta. Jumalasta ja ihmisenä olemisesta.

Noloista asioista puhuminen julkisesti on vapauttavaa.  Puheen taakse voi myös omassa penkkipaikassaan piiloutua. Pinnalliseltakin vaikuttava voi julkista puhetta kuunnellessaan saada kosketuksen Jumalaan tai omaan sisimpäänsä ja tirauttaa vaikka pienen kyyneleen toisten huomaamatta. Se ei ole niin noloa monenkaan mielestä kuin hakeutua vaikkapa sielunhoitoon tai terapiaan. Kyyneleen voi sitäpaitsi kysyessä selittää vaikka hikipisaraksi.

 Joskus on käynyt toki myös niin, että kuulijoista aistii, etteivät he jaksa kuunnella eikä mikään viesti mene läpi. Ihan sama vaikka lukisi ääneen puhelinluetteloa.  Niinäkin päivinä täytyy pappina luottaa siihen, että jonain toisena päivänä joku kuulijoista sittenkin muistaa jotain siitä tilaisuudesta ja ottaa esimerkiksi kriisissä yhteyttä.  On sittenkin valmis kohtaamaan omasta mielestään nolot asiansa jonkun toisen kanssa.

Noloja asioita ei kannata kantaa yksin mielensä sopukoissa nielaistuina. Kyllä suurin osa sen teoriassa jo nykymaailmassa tietää. Siltikin näkyväksi tuleminen kaikkine nolouksineen on todella haastavaa ja vie usein aikaa. Nielaistujen asioiden täytyy alkaa kuvottamaan tarpeeksi,  ettei enää jaksa nielaista. 

Siksi särkyminen voi olla alku näkyväksi tulemiselle. Kun on tarpeeksi monta kertaa särkynyt tavalla tai toisella, siitä puhuminenkaan ei ole enää noloa. Ja Jumala tulee lähelle särkynyttä ja murtunutta. Ihan oikeasti.