Suljetun osaston suljetut ovet

Ladataan...
Oisko tulta?

Saatoin tiistaina läheisen ihmiseni Lauran* psykiatriselle osastolle. Voisin oikeastaan sanoa, että saattelin tiistain Lauraa suljetulle osastolle, sillä aloitimme hoidon hakemisen aamulla ja vihdoin myöhään iltapäivällä jätin Lauran sairaalaan. Menimme aamulla kaupungin mielenterveystoimistosta saamieni ohjeiden mukaan yhteispäivystykseen. Ilmoittauduimme vastaanottoon ja selitin tilanteen ensimmäisen kerran. Päivystyksessä oli hiljaista, joten pääsimme nopeasti hoidontarpeen arviointiin sairaanhoitajan luo. Selitin tilanteen toisen kerran, jonka jälkeen istuimme aulaan jonottamaan. Päivystävä lääkäri kutsui tunnin odotuksen jälkeen sisään. Laura yritti selittää itse tilanteen ja sai kohtauksen, koska juuri sellaisissa sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, joissa hän kokee olonsa uhatuksi, hän niitä saa. Minä selitin tilanteen kolmannen kerran ja lääkäri tilasi paikalle mielenterveystyön akuuttiryhmän. Ryhmä tuli sieltä samasta mielenterveystoimistosta, jonne olin aamulla soittanut ja kysynyt, voisinko tuoda Lauran sinne, koska Laura oli jo heidän kirjoillaan potilaana. Odotimme ryhmää useamman tunnin, molemmat väsyneinä tunteista, yrittämisestä, odottamisesta, epätietoisuudesta. 

 

Myöhään iltapäivällä saapui akuuttiryhmä, jolle selitin tilanteen. Neljäs kerta. Tulimme tulokseen, että osasto olisi oikea paikka. Akuuttiryhmä kirjoitti lähetteen, luojan kiitos, sillä ilman lähetettä on turha kolkutella osastonportteja. Mietin jo siinä, mutta en jaksanut kysyä, miksi ihmeessä en voinut tuoda Lauraa silloin aamulla suoraan heidän luokseen, vaan meidän piti mennä läpi yhteispäivystyksen mankelin. Saavuttuamme osastolle selitimme asian jälleen. Se oli viides ja vihdoinkin sellainen kerta, jolla oli merkitystä jatkoa ajatellen, sillä sairaanhoitaja oli ensimmäinen ihminen sen päivän aikana kohdatuista, joka tulisi hoitamaan Lauraa tulevina viikkoina. Hoitaja itsekin totesi pahoittelevasti naurahtaen, että selittäminen ei edes jää tähän, vaan kohta tulee osaston lääkäri, jolle täytyy kertoa kaikki se, minkä kerroimme juuri hänelle. 

 

Laura jäi osastolle, minä lähdin kotiin ja mietin uupuneena, pelätäänkö ihmisiä tulevan virtanaan ovista ja ikkunoista sisään, jos hoitoonpääsy olisi yhtään helpompaa. Jos Laura olisi ollut yksin, hän olisi kävellyt jo kauan ennen ensimmäistä lääkärin vastaanottoa ulos tupakalle ja samantien pois paikalta. Vaikka koko hoitohenkilökunta oli ammattitaitoista ja ystävällistä, rakenteesta tuleva viesti kuului: "Luovuta jo". Elämään väsyneen ihmisen täytyy vaatia itselleen hoitoa ja vakuuttaa yhä uudestaan tappavansa joko itsensä tai jonkun muun, jotta pääsee osastolle sisään. Se on liikaa vaadittu. Se on ihan liikaa vaadittu. Lopulta Laura pääsi hoitoon luultavasti siksi, että hän oli ollut hoidossa aiemminkin; siksi, että minä olin ollut tilanteessa aiemminkin ja tiesin, millä sanoilla osaston ovet aukeavat; ja siksi, että osastolla sattui nyt olemaan muutama paikka vapaana. 

 

Kävin eilen kylässä Lauran luona. Ajoin kilometritolkulla kaupungin ulkopuolella ja ajattelin siinä matkaa tehdessäni, että piiloon on haluttu hullut viedä ja vaikeaksi on tahdottu vierailut tehdä. Osasto oli suljetun oven takana yhtä unelias kuin kaksi päivää aiemminkin. Televisiohuoneessa nuokkui potilaita, hoitajat olivat ikkunoiden takana toimistossa istumassa tietokoneilla tai puhumassa osastonhoitajan painonpudotuksen onnistumisesta. Lauran omahoitajat olivat kelpo ammattilaisia, mutta heidän kanssaan puhumiseen oli Lauran varattava erikseen aika. Eivät he olleet siinä vierellä, läsnä. Arkkitehtuuri, toimintakulttuuri, kaikki rakenteet oli tehty sellaisiksi, että potilas tiesi paikkansa alempana oliona, hoidon (tai hoitamattomuuden) kohteena. Myöskään minulle tai muille läheisille ei ollut enää sijaa, kun osasto oli nielaissut potilaan. 

 

Tuonkin kaltaisella psykiatrisella osastolla on jokin tehtävä. Siellä ihminen saa hetken levähtää, mahdollisesti lääkityksen kuntoon ja avun ainakin näennäisesti ihan siihen lähelle. Myös lähipiiri voi huokaista, lakata vahtimasta puhelinta ja laskea taakan hetkeksi harteilta. Mutta, psykiatrisen osaston tehtävä ja paikka voisi olla paljon suurempi, sen merkitys ihmisten elämälle käänteentekevä. On olemassa malli, joka on sekä parempi että halvempi. Hesari kirjoitti asiasta muutama vuosi sitten.

 

Mallia kutsutaan Keroputaan malliksi paikan mukaan tai avoimen dialogin hoitomalliksi sen mukaan, miten hoito on järjestetty. Mallin taustalla on humanistinen ihmiskäsitys ja ajatus siitä, että mielen ongelmat ovat ennen kaikkea sosiaalisia ongelmia. Niinpä niitä hoidetaan eri tavalla kuin malleissa, jossa ongelmat nähdään ensisijaisesti ihmismielen sisäisinä. Keroputaan mallissa hoitoa saa heti. Potilas ei tarvitse lähetettä, eikä hänen totisesti tarvitse perustella viiteen kertaan hoidon tarvetta. Hänen ei tarvitse etsiä oikeaa aikaa, jolloin, ja paikkaa, josta hoitoa saa, vaan on olemassa yksi puhelinnumero, jossa vastataan aina. Hoitomallissa huomioidaan sekä läheiset että muut paranemiselle merkittävät henkilöt. He osallistuvat hoitoon, joten kaikki tietävät missä ollaan nyt ja miten mennään tästä eteenpäin. Mallissa tärkeintä on puhuminen, keskustelu. Sen sijaan että yritettäisiin poistaa lääkkeillä oireet, paneudutaan syihin. 

 

Miksi tällainen, toimivaksi todettu ja yhteiskunnalle edullisemmaksi tuleva malli ei ole lyönyt itseään läpi kaikkialla? Keroputaalla arvellaan, että koska se vaatii hoitohenkilökuntaa tulemaan ulos konttoristaan ja kohtaamaan potilaan tasavertaisena. Kyse on vallasta, miten sitä käytetään ja kenellä se on. Ymmärrän, että yksittäisen ihmisen on vaikea muuttaa toimintakulttuuris. On helpompi kirjoittaa raportteja kuin asettua potilaan viereen ja olla läsnä. 

 

Tarkoitukseni ei ole moittia psykiatristen osastojen henkilökuntaa. Arvostan ihmisiä, jotka hakeutuvat mielenterveysalalle. Koska arvostan heitä, haluan, että he saavat tehdä työtä niin, että se tuo avun potilaille ja merkityksellisyyden tunteen heille itselleen. Sillä avuksi toisilleen ihmiset tahtovat ennen kaikkea olla. Tahtovathan?

 

- Mirka Maaria

 

*Lauran nimi on muutettu ja blogiteksti on julkaistu hänen luvallaan. 

Share

Kommentit

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Tärkeä teksti. Kiitos tästä.

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos. (Ja kiitos blogistasi. t.Vakilukija)

S.g
Sara G

Luin tätä tekstiä ja olin heti tulossa kommentoimaan, että näin ei aina ole. Mutta olitkin jo tietoinen siitä. 

Olen ollut työharjoittelussa keroputaalla, kun opiskelin sairaanhoitajaksi. Tuolloin en vielä käsittänyt avoimen dialogin hoitomallin arvokkuutta ja ainutlaatuisuutta. Vasta myöhemmin muualla työskennelleenä ja kuultuani  toisten hoitajien kokemuksia psykiatrisista osastoista, olin kauhuissani.

Keroputaalla todellakin ollaan läsnä. Juodaan aamukahvit yhdessä, käydään lenkillä, jutellaan. Jutellaan perheen ja läheisten kanssa. Jutellaan yhdessä lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Järjestetään toimintaa, eikä anneta kenenkään sulkeutua, mutta annetaan aikaa sitä tarvitsevalle. Kotiutumisen jälkeen hoitajat tekevät myös kotikäyntejä, saattavat soittaa myös perään: Miten menee?

Todella, todella uskomatonta, että tätä mallia hehkutetaan ympäri maailmaa ja sairaalassa käy tutustumassa hoitajia ja lääkäreitä monista eri maista ja suomen kaupungeista, mutta muutosta ei tapahdu. 

Hatun nosto kaikille mielenterveysalalla työskenteleville, koska se ei todellakaan ole helppoa työtä. Ja toivon, että ystäväsi saa asianmukaista apua ja hoitoa. 

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos kun tulit kommentoimaan. Huippua kuulla kokemuksia sisäpuolelta, sillä mun tieto avoimen dialogin hoitomallista perustuu tiedotusvälineisiin ja alan julkaisuihin. Ja enemmän kuin huippua kuulla, että myös sulla on kokemus sen toimimisesta! 

Minustakin on käsittämätöntä, että hoitomalli ei ole käytössä kaikkialla. Ihan samoin kun en ymmärrä, että miksi Imatran malli lastensuojelussa ei ole normi. 

saimah
Mintulle mies 2014

Olipa pysäyttävä teksti. Tuli inhottava turhautunut tunne, kun luki miten monesti saitte asianne esittää. Tässä maassa on aivan käsittämättömän vaikeaa saada psykiatrista hoitoa, nimittäin omassa lähipiirissä ollut myös ihmisiä samassa tilanteessa.

Tuo mainitsemasi malli kuulostaa todella hyvältä. Käytit tekstissä hyvää ilmaisua "hoitopaikka nielaisee". Omaisille ei jää sijaa. Ja he kuitenkin ovat tämän sairastineem hmisen hoitajia kun hoito laitoksessa loppuu. Kuten teidänkin tapauksessa ei Laura varmastikaan olisi jaksanut selvitä kaikista byrokratian rattaista- eihän tollasta jaksais ittekään. Sanoit toisen hyvän huomion:tiesit taikasanat, joilla osaston ovet aukeaa.

Psyykkistä hoitoa tarvitseva ei todellakaan pystyisi järjestämään itseään osastolle kuvailemallasi tavalla. Pitää tietää oileat sanat, ihmiset ja paikat. Eikä sairaana sellaisia asioita jaksa ja pysty. Onneksi olit mukana ja onneksi jaoit tämän kirjoituksen. Aiheesta saisi olla paljon enemmän puhetta!

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos kommentista. Ilmeisesti tämä(kin) asia on sellainen, jossa ne, joilla on tietoa ja kokemusta eivät ole niillä paikoille, joissa asioista päätetään. Aiheesta saisi totisesti puhua paljon enemmän! 

Tarja (Ei varmistettu)

Kiitos tämän jakamisesta. Vierailijana ja omaisena olen osastolla käynyt, mutta sanoituksesi antoi minulle taas lisää ymmärtämystä psykatrian osaston arjesta. Hoidossa oleva ei aina osaa/pysty/kykene/jaksa tuntemuksiaan nimenomaan hoidosta kertoa niin, että hän oikeasti tulisi kuulluksi myöskään läheistensä taholta. Samaa "ajanvaraus"rumbaa hoitajille ja samojen asioiden toistuvaa jankkausta eri ammattilaisille olen kyllä ihmetellyt. Pitäisihin heidän edes perusasiat osata lukea ihmisten papereista, mutta kun ei. Potilaan turhautumisen kyllä ymmärtää.

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Hyvä, jos kirjoituksesta oli apua! Se on usein sellaista epätietoisuuden meressä ajelehtimista. Tuntuu, että kellään ei ole kokonaiskuvaa asiasta. Kaikkein vähiten potilaalla tai lähiomaisilla. 

stella maria

Kiitos taas!

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos!

Matti (Ei varmistettu)

Hei,
vein 20- vuotiasta poikaani yli kymmenettä kertaa päivystävään ranteet auki!

Haavat sidottiin ja laitettiin kotiin, koska isä oli saattajana! Se oli jälleen siinä, vaikka poika olisi halunnut sairaalaan.

Hei haloo. No sitten lopuksi jälleen yhden itsemurhayrityksen (tällä kertaa korkealta sillalta veteen) jälkeen vein poikani psykiatrille, joka häntä hoiti. Soitin ennen menoa, että nyt jos koskaan yritykset ovat totta eikä leikkiä, No, vein pojan sitten tälle psykiatrille, joka antoi 100 kpl Tolvon- unilääkettä, joita toki me vanhemmat kontrolloimme. Poika puijasi meitä ja oli ottanut noin 95 tablettia jättäen rasian kotiin ja otti ne likööriin liuotettuna ja se olis itten siinä :-( Kuulin vaimoltani, että poika oli sanonut psykiatrin sanoneen "Jos aiotitsemurhaa, kuten näyttää, niin tee se sitten kunnolla! Ja antoi siis sen reseptin. Psykiatri käytti ns. shokkihoitoa ja se todellakin tehosi, ainakin meihin eloon jääneisiin..

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Syvä osaanotto suruunne. Toivottavasti te olette saaneet puhua tapahtuneesta ammattiauttajien kanssa, vaikka poikanne ei apua saanutkaan. Olen hyvin pahoillani. Lapsen menetys ja vielä tuolla tavalla, on varmaan pahimpia asioita, mitä ihmiselle voi tapahtua. 

Tärkeän asian puolesta! (Ei varmistettu)

Kiitos jälleen Sinulle tärkeästä postausaiheesta!
Kiitos myös, että huolehdit läheisesi hoitoonpääsystä! Hatunnosto. <3

Juuri niinhän se enimmäkseen taitaa tässä maassa mennä, että hoitoonpääsy ei todellakaan ole helppoa! Siinä vaiheessa, kun ihminen kokee tarvitsevansa psykiatrista hoitoa, hän on jo hyvin lopussa psyykensä ja fysiikkansakin kanssa. Luovuttaminen ja sitä kautta joskus peruuttamattomat ratkaisut. ovat hyvin lähellä, kun tulee tunne siitä, ettei kukaan välitä.
Hei haloo, terveydenhuolto tässä maassa! Jos joku ihminen tulee epätoivoisena hakemaan apua, avatkaa ovet ja tarjotkaa apua HETI! Terveydenhuollon resursseista ei saa säästää!!!

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Terveydenhuollon resurreista ei saa säästää, mutta ei niitä tarvitse välttämättä edes lisätä, jotta hoitoa saisi kaikki. Hoito täytyisi vain järjestestää eri tavalla. Enemmän tehoja ennaltaehkäisevään työhön ja henkilökunnan työssäjaksamiseen, mentorointiin ja työnohjaukseen. 

Selmum
Selmum

Hurja tarina, ja todella tärkeää, että kirjoitit sen. Vääjäämättä syntyy vaikutelma, ettei potilaita edes haluta hoitoon. Surullista. 

Mirka Maaria
Oisko tulta?

En tiedä, onko minun maailmankuvani jotenkin vinksahtanut :) , koska minulle tämä ei tunnu enää edes hurjalta, vain surulliselta ja turhauttavalta. Tällaista tämä nyt on. Täytyy yrittää vaikuttaa asioihin, vaikkei edes usko sitä mahdolliseksi. 

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Poistin blogista kuvat osaston pyynnöstä. Olisin tarvinnut luvan kuvaamiseen. En huomannut ajatella asiaa, sillä en ajatellut kuvien olevan tunnistettavissa. Pyydän anteeksi ja pahoittelen toimintaani. 

Tekstiä en aio poistaa, sillä en näe siihen olevan syytä. Toivon jatkossa palautteen tulevan suoraan minulle (blogin sähköpostin tai osaston tiedossa olevan puhelinnumeron kautta) sen sijaan, että läheistäni asialla vaivataan.

kao kao
Kao Kao

Mun kohdalla äiti olisi tullut tänne heti. Osastolta sanoivat, että älä tule, tytön pitää itse nostaa itsensä. Olin vuosikausia äidille salaa loukkaantunut, ettei edes tuollainen asia saanut häntä tulemaan tänne. Vasta kun sain eräs vaikea hetki kakistettua loukkaantumiseni syyn ulos, niin sain tietää että äitiä oli estetty tulemasta. 

Siis mitä hittoa? Kaikki vastuu kasattiin kämppikseni niskaan, joka oli kyllä ihana tukeva ja läsnä, mutta olisi varmasti ottanut apua taakkansa (minun) kantamiseen :(

Tuollainen vaihtoehtoinen hoito kuulostaa ihanalta. 

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Voi, onpa ikävä kuulla. Vaikea nähdä tuollaisen toiminnan pointtia. Ei kukaan ihminen pärjää yksin, ei sen silleen kuulu mennäkään.

Mä oon miettinyt, että pitäiskö muuttaa Tornioon, jotta pääsisi tuon hoidon piiriin, jos tulee tarvis. :) Kaikkea parasta sulle!

Jane C.

Suljetun osaston hoitaja täällä hei. Työni ei ole helppoa, ja palkkaus, resurssit ja arvostus on aivan minimaalista.

Osastollamme on virallisesti kolmetoista potilaspaikkaa, mutta ei ole harvinaista, että potilaita on lähemmäs kaksikymmentä - reippaasti ylipaikoilla. Me emme voi osastolta käsin vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti terveyskeskus toimii tai käännyttääkö kokonaan takaisin - meille pääsee aina.

Aamuvuorossa hoitajia on viisi, iltavuorossa kolme ja yövuorossa kaksi. Aika on joskus todella kortilla: päivän mittaan ei vain keskustella, ulkoilla ja käydä kaupassa useiden eri potilaiden kanssa, vaan myös kirjataan (kirjaamiseen käytetystä ajasta napistaan säännöllisesti, mutta se on erittäin tärkeää seuraavan vuoron työntekijöille ja koko talon henkilökunnalle), käydään lääkärin kierrolla, lääkärin tapaamisissa, pari- ja perhetapaamisissa (pari- ja perhetapaamisia järjestetään jos potilas siihen suostuu ja läheiset otetaan potilaan ehdoilla mukaan hoitoon), järjestetään aikoja poliklinikoille, tutkimuksiin, terapeuteille, jaetaan lääkkeet, otetaan sisään lisää potilaita, uloskirjataan, esitetään hoitoonmääräämispäätöksiä, sovitaan jälkipolikliinisia käyntejä, käydään kuntosalilla... Meillä yhdellekään hoitajalle ei tarvitse varata erillistä jutteluaikaa. Kun istumme kansliassa, teemme töitä.

Suljetun osaston uneliaalle hiljaisuudelle on syynsä. Psykoosi- ja maniapotilaiden touhuaminen voi lähteä täysin lapasesta, jos virikkeitä on liikaa. Meidän osastomme on nimenomaan suljettu osasto - ovet ovat lukossa suihkun ovia myöten. Ulkoilla saa lupien kanssa (käytännössä kaikki saavat ulkoilla), lomilla käydään sovitusti. Osastolle tuotavat tavarat tarkastetaan ja tarpeen tullen otetaan talletukseen. Potilaat saavat päättää itse ottavatko vierailijoita vastaan vai eivät. Kännykät, läppärit ja tabletit saavat olla itsellä. Eristyksiä ja rajoituksia tulee säännöllisesti, mutta ei mielivaltaisesti. 

Avo-osastolla homma toimii hiukan eri tavalla, mutta suljetulla osastolla olevat potilaat ovat toisinaan niin huonossa hapessa, että aina ei pelkkä läsnäolo ja puhe riitä.

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Hei Jane C ja kiitos kun kommentoit! Kuten sanoin arvostan työtäsi suuresti! Koko blogikirjoituksen idea oli kritisoida systeemiä, ei hoitajien tai lääkärien työpanosta. Uskon, että suurin osa työntekijöistä tekee työn niin hyvin kuin vain voi - niin kuin kaikissa työpaikoissa. Ymmärrän myös, että pelkkä läsnäolo ei auta, mutta ilman sitä hoito ei auta mitään. Tämä oman ja monen läheisen ihmisen kokemuksen kautta nähtynä. Toivoisin, että koko psykiatrisessa hoidossa nähtäisiin varhaisen työn merkitys, että hoitoon pääsisi helposti ja sitä saisi kerralla tarpeeksi kokonaisvaltaisesti. Sillä säästettäisiin sekä henkiä että rahaa. Jaksamista työhösi!

Villis / Villasukka kirjahyllyssä (Ei varmistettu) http://villasukkakirjahyllysa.blogspot.fi

Voimia sekä "Lauralle" että sinulle, ihanaa että hänellä on sinunkaltaisesi ystävä tukena!

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos! En ajattele tehneeni mitään erityistä. Ja tiedän, että hän tekisi yhtä paljon hyväkseni. 

Amma
Why you little!!

Kiitos. Asia on itselle (onneksi) vieras, mutta koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo.

Avasi kuitenkin silmiä taas tämän asian suhteen.

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos kommentista. Just sitä toivoo, että osaisi antaa äänen niille, joilla sitä ei ole ja tuoda sen viestin ihmisille, jotka eivät sitä ennestään tiedä. 

eeka (Ei varmistettu)

Mä oon ollu avohoidossa Kemissä ja tuo Keroputaan toimintamalli näky siinäki hyvin. Hoitoon pääsi helposti, vaikka kesä oli tulossa. Mielenterveysaseman parin viikon kesäsulun ajaksi mulle hommattiin aikoja polilta, yksin ei jätetty edes siksi ajaksi. Kämppiksiä pyydettiin mukaan yhteen tapaamiseen ja perhettäki olis otettu jos ne ois asunu lähempänä. Kaiken kaikkiaan siis huipputoimintaa.

Pakko myös mainita osastokokemuksia. Mä olin muutaman yön suljetulla (en keroputaalla) ja se oli jännä kokemus. Toisaalta heräsin joka aamu hädissään että missä oon ja miks ihmeessä oon täällä, mutta toisaalta ne päivät siellä oli ainuita päiviä ku oon pystyny olemaan vaatimatta iteltä liikoja. Se unelias tunnelma siellä autto levähtämään ja antamaan itelle hetken mahdollisuuden vaan olla. Mulla ei tullu tunne, että osasto olis nielaissu mut, kun vieraat sai tulla ja mennä vapaasti.

Se muutaman päivän lepohetki osastolla autto mut jaksamaan ponnistaa taas jaloilleni. Vaikka nyt pärjään jo oikein hyvin, mietin välillä kaiholla osastopäiviä ja sitä tunnetta, ettei mun tarvinnu jaksaa. Siellä sain olla edes hetken vapaa kaikista tän elämän paineista.

Oho, tulipa tekstiä. :)

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Kiitos tekstistäsi, jakamisesta! Uneliaisuus ei ollut kielteinen adjektiivi. Yritin vain kuvata osastoa sellaisille, jotka eivät ole siellä vierailleet. Se on levon kannalta varmasti hyvä, että saa vain olla huoleti ja jos ei jaksa puhua, hiljaa. Itselläkin on usein ollut olo osastolla vieraillessa, että voisin kaatua johonkin sängyistä ja olla hetken aikaa muiden huolehdittavana. 

Kommentoi

Ladataan...