Suru ottaa aikansa

Ladataan...
Oisko tulta?

Jokin aika sitten näin koskettavaa unta. Isoisäni kuoli muutama vuosi sitten, hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Turvallinen ihminen ja ystävä. Pienenä sanoin häntä parhaaksi kaverikseni. Muistelimme lapsuuttani ja kaveruuttamme viimeisinä aikoina yhdessä paljon. Lopulta kun hän ei enää pystynyt keskustelemaan, katsoimme silmiin vain ja hymyilimme toisillemme.

Unessa isoisäni olikin elossa ja kertoi minulle, että hän ei ollutkaan oikeasti ollut kuollut. Olin onnellinen ja samalla ajattelin että joutuisin käymään luopumisen tuskan kohta uudelleen. Mutta ilo oli suuri. Sanoin hänelle: “Nyt kun tulit takaisin, pystyn taas näkemään ja tuntemaan iloa niistä asioista, jotka muistuttavat sinusta.”

Suru tuntuu kestävän kauan. Sureminen on onneksi asia, jolle ei ole aikataulua, johon mennessä pitäisi olla valmista. Mutta tilaa ja aikaa se tarvitsee, tilaisuuksia purkautua. Kun toinen isoisäni, vaarini, kuoli, kirjoitin tämän runon.
 

Surun syvään veteen menen
siellä sydämeni on
läpi kyyneleiden vaivun
surun syvään pimentoon.

Käyvät nyyhkytyksen aallot
pääni yli kuohuen
surun alta, katso, hohtaa
valo, kulta muistojen.

Surun kanssa pohjaa kuljen
se on musta vaatteeni
se on lämmin, pehmeäkin
se on sinun muistosi.

-Katja-Maaria

 

 

Share

Kommentoi

Ladataan...