Terveisiä rippikoulusta!

 Minun kesäkuuni alkoi rippikoululeirillä. Poljimme ison porukkamme kanssa saaristoon vaivaiset viisikymmentäviisi kilometriä. Siis todella, viisikymmentäviisi kilometriä.

Olin ajatellut vähän treenata pyöräilyä, mutta se jäi vain ajatukseksi. Perille kuitenkin selviydyttiin. Joukon viimeisenä polkiessa hyräilin itsekseni: ”Polje pyörääsi, polje. Aina uuden mutkaan taa. Tie kulkee oikeaan suuntaan ja kipusi helpottaa”.

Ja mikäs täällä on ollessa. Ympärillä upea Jumalan luoma luonto, ja ihmisiä joiden kanssa sitä yhdessä ihmetellä ja ihastella.

Päivät kuluvat täällä oppien, oivaltaen ja ihmetellen. Raamistelemme joka päivä. Käsissään jokaisella nuorella on rukoushelmet. Niitä sitten pyörittelemme sormiemme lomassa aamu- ja iltahartauksissa. Vietämme nuorten itse valmistamia jumalanpalveluksia joka päivä.

Ja tietysti täällä myös uidaan, pelataan ja nauretaan. Naurupuolesta huolehtii isoset iltaohjelmissa.

Tämä on hieno matka. Tai paremminkin yksi matkan vaihe.

Mutta sehän on selvää, että Suomen kesässä ei joka päivä paista aurinko. Tänään meillä oli vierailupäivä. Vettä tuli taivaan täydeltä, siis ihan älyttömästi. Äidit, isät, mummit ja kummit, jotka matkasivat tunnin lautalla hienoissa saaristomaisemissa, olivat perille päästyään kuin uitettuja koiria.

Oi, oi ja voi voi. Mutta hyvin kaikki silti meni. Nyt viereilijat on saateltu kotimatkalle ja taivaanranta kirkastuu jälleen.