Tuomittuna
(vähän huonosti oli näitä kohuotsikoita Iltalehden sivuilla tänään)
Mikä siinä onkin, että skandaalit ovat niin kiinnostavia ja viehättäviä - kunhan ne eivät kosketa minua henkilökohtaisesti?
Tein listaa asioista, joita halveksin ja inhoan muissa. Listalta löytyi jokainen luonteenpiirteeni, joita kaikkien viimeisimmäksi haluaisin myöntää itselläni olevan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan jääkaappipsykologi ymmärtääkseen, että toisissa näkee helposti sen pahan, minkä itsessään kieltää tai häpeää. Sitten voi ihan vilpittömästi kuvitella olevansa kovinkin hurskas tuomitessaan muita.
"Me tuomitsemme toisia vain, koska vältämme itsemme tuntemista. Kun katsomme suoraan omaan riittämättömyyteemme, näemme nin törkyisen rämeikön, ettei mikään toisessa ihmisessä vedä sille vertoja. Tästä syystä teemme niin suuren numeron toisten virheistä."
Tällaistä kirjoitti Serafim Sarovilainen, 1800-luvulla Venäjällä elänyt mystikko. Eikä ollut edes tosi-tv:tä silloin.
Kommentit
Hyvä kirjoitus! Niinhän se tuppaa olemaan, että se piirre mikä toisessa ihmisessä eniten ärsyttää, saattaa löytyä juuri sieltä omasta sydämestä kun sitä vähän tarkemmin tutkitaan.
Tulee mieleen Jeesuksen sanat (Matt 7:1-5):
1 "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. 2 Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. 3 Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? 4 Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? 5 Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.
Miten se onkin paljon helpompaa huomata roska lähimmäisen silmässä, ja olla täysin sokea sille tosiasialle, että omassa silmässä on hirsi? Itsetutkistelu on paljon raskaampaa ja työläämpää (ehkä kivuliastakin) kuin nähdä vikoja ja puutteita toisessa. Liekö tiettyjen tosi-tv sarjojen suosio perustua ainakin osittain siihen, että saa kaikessa rauhassa ruotia muiden ihmisten edesottamuksia ja unohtaa tyystin se, mitä itse on?
Tosi hyvä kirjoitus! SuomiAreenan keskustelussa synnistä pastori ja kirjailija Jaakko Heinimäkikin totesi keskiviikkona, että "saarnapöntöstä ei nykyään syntiä ja syyllisyyttä saarnata, vaan moralisoinnin hoitavat iltapäivälehdet". Tällä hän ei varmaankaan tarkoita sitä, että kirkon pitäisi osoitella syntejä, vaan sitä, että ihmisillä on nykyään niin vankkoja moraalisia/moralistisia näkemyksiä asioista, että he hoitavat kyllä sen osoittelemisen aivan keskenään. Kirkko voi parhaimmillaan tarjota nykyään armoa, armoa vastapainona sille armottomuudelle, mitä ihmiset toisilleen tarjoavat syyttelemällä ja osoittelemalla toisen vikoja.
Jotta sitä aikaa odotellessa, kun syytetään kohtuudella itse itseä ja katsotaan lempeästi toinen toisiamme, kun elämässä kompuroimme kukin omista lähtökohdistamme. :)
Elämää nähnyt - totta, oikeastaan juuri tuossa kohdassa Jeesus puhuu smaasta asiasta, silloinkin ajassa ennen tosi-tv:tä, taitaa olla perustavanlaatuisesti meidän ihmisten ominaisuus tuo ;) minulla oli myös mielessä se kohta jossa sanotaan, ettei Jeesus ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä. onneksi.
Hemuli - toi on niin totta! ja sekin on totta ettei siinä itsekritiikissä tarvitse uimaan ruveta. Onneksi on armoa, onneksi.
Kyllä, Jeesus tuli nimenomaan kutsumaan syntisiä, ja taisipa aikansa 'teologit' kutsua Häntä pilkkanimellä "syntisten ystävä".
Mahtaako terveet (omasta mielestään hurskaat ja siis Jumalalle kelpaavat ihmiset) tarvita parantajaa eli Jeesusta yhtä kipeästi kuin (synti)sairaat ihmiset?! Mahtaako armosta ja syntien anteeksisaamisesta kovinkaan syvällisesti iloita ihminen, joka ei koe olevansa syntinen ja siis minkäänlaisen anteeksiannon tarpeessa? Aito ja terve synnintunto on mielestäni ihme, mutta vielä suurempi ihme on se, kun Jumala vanhurskauttaa (lukee vanhurskaaksi, Pyhälle Jumalalle kelpaavaksi) jumalattoman, syntisen ihmisen (Room 4:5).
Raamatun mukaan lain kautta tulee synnin tunto (ja ymmärrys?), kun näemme ettemme tee sitä mitä laki käskee ja vaatii. Armon evankeliumi puolestaan julistaa meille kaikki synnit anteeksi Kristuksen tähden, Hänen sovitusuhrinsa riitti ja riittää Jumalalle meidän edestämme.
Raamattukin puhuu tuomiosta. Tässä yksi kohta:
"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen."
(Joh 3:16-18)
Herää kysymys minkä tähden Raamattu antaa ymmärtää, että on merkityksellistä "uskoa Jumalan ainokaisen Pojan nimeen", jotta meitä ei tuomittaisi? Ja kun edellisessä jakeessa on ilmoitettu, että Jeesusta ei lähetetty tuomitsemaan maailmaa, vaan nimenomaan siksi, että maailma (ihmiset) Hänen kauttaan pelastuisi? Mene ja tiedä, mutta itse ainakin hukun synteihini tänäänkin ilman Jeesusta ja syntien kertakaikkista mutta myös jatkuvaa anteeksisaamista.
" Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? " Jeesus on myös sanonut, että tee toisille se, minkä toivoisit toisten tekevän sinulle. Jos minä teen tai toimin väärin, niin todellakin toivoisin jonkun minulle siitä huomauttavan, onko se sitten väärin, jos tämän nimessä ohjaan jotakin ihmistä, jos näen, että hän voisi tehdä asian paremminkin? Kukaan ei ole niin pyhä, ettäkö voisi tuomita toisen mutta eihän lähimmäisen rakkaudessa tuollainen huomauttaminen ole tuomitsemista vaan auttamista. Miten muiden mielestä?
Kommentoi