Ladataan...
Oisko tulta?

Hugo Simberg: Hartaus 1895

 

Se, että on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, kasvanut pienen uskonnollisen ryhmän sisällä ja on osa pientä kansaa saa aikaan illuusion, että koko maailma on pieni. Tulee ahdistava tunne, että voin nähdä kaikki mahdollisuuteni niin töiden, ihmissuhteiden kuin asuinpaikan suhteen tästä hetkestä elämäni loppuun saakka. Että voin itse hallita elämäni kulkua ja että kaikki valintani ovat omissa käsissäni. Että kaikki (virheet) on minun vastuullani. Se ei pidä paikkaansa. Eihän? Pitäähän?

 

Vuodatin tätä y-sukupolvelle tyypillistä tuskaa y-sukupolvelle tyypilliseen tapaan sosiaalisessa mediassa. Osa ystävistäni oli sitä mieltä, että yksilön kyky toimia yksilönä ja valitsemisen mahdollisuus ylipäänsä ovat harhaa. Ajatus sai minut vielä alkuperäistä ajatustanikin ahdistuneemmaksi. Mitä teen tilanteessa, jossa minun pitää päättää jotakin, jos en voi luottaa, että päätökset ovat omiani? Miksi ylipäänsä vaivaudun valitsemaan mitään, jos elämä kuitenkin heittelee minua ympäriinsä miten sattuu? Yhtäkkiä ahdistus, että minun täytyy valita, vaihtui ahdistukseen, etten voi tehdä niin. 

 

Joskus toivon (salaa) kiihkeästi, että joku tai jokin pelastaisi minut, jotta minun ei tarvitsisi olla oman itseni pelastaja ja elämäni sankari. Mies! Vauva! Kutsumus! Jumala! Mikä tahansa! Samalla tiedän, etten osaa, voi tai halua luopua vapaudestani päättää itse. Osa pakottavasta tarpeestani elää elämäni oikein ja hyvin - siten miten juuri minun kuuluu se elää - lienee edellisten sukupolvien perintöä. Sukuni naiset ovat aina nöyrtyneet ja tyytyneet osaansa, jossa joku ulkopuolinen taho on määritellyt heidän paikkansa ja elämänsä kulun. Tunnen velvollisuudekseni valita itse. Olen sen velkaa naisille, jotka eivät ole voineet niin tehdä ja naisille, jotka ovat taistelleet minulle siihen oikeuden. Samaan aikaan olen kauhuissani: ei minulla ole mallia kuin sellaisesta elämästä, jossa keskiössä ovat lapset, aviomies, koti ja yleensä myös maatila. Saanko valita elämän, jossa ensisijainen tehtäväni ei ole palvella muita? Mikä minun tehtäväni on?

 

Hetken aikaa päänsisäistä keskustelua käytyäni syyllistyn. Ongelmani ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Monella ihmisellä on asiat todella huonosti juuri nyt ja minä vain murehdin kuvitteellisia elämänkulkujani. Näkökulmani heilahtaa ja laajenee omasta itsestäni samantien koko maapalloon. Olen kuin rikkinäinen kamera, joka ei osaa tarkentaa mihinkään niin pitkäksi aikaa, että saisi kuvasta jotain selvää. Zoomaan vuorotellen sisään, itseeni ja juuri kun olen saamaisillani selvää lähikuvasta, zoomaan ulos ja kuva vaihtuu yleiskuvaan, johon en myöskään osaa tarkentaa. En siis tiedä mitään sen kummemmin omasta paikastani maailmassa kuin itse maailmastakaan. Tiedätkö sinä? 

 

Olen vastuussa elämästäni. Valintani eivät ole minun käsissäni. Hämmennyn, nämä kaksi lausetta eivät voi olla yhtä aikaa totta. Vai voivatko? 

 

- Mirka Maaria

Share

Ladataan...
Oisko tulta?



Jos uudelta ihmiseltä ei tässä maassa kysytä ensimmäisenä mitä teet työksesi, niin sitten kysytään parisuhdestatusta. Tänään kuulin keskustelun, jossa mietittiin parisuhdeasiantuntijoita. Joku keksi mainita tunnelmaa keventääkseen Hjallis Harkimon ja kaikki nauroivatkin hartaasti (minäkin).

Ja niin se on, minä tiedän (tai kuvittelen tietäväni) enemmän Harkimon moninaisesta rakkauselämästä kuin hänen urastaan. Ja se on totta myös erittäin monien muiden julkisuuden henkilöiden kohdalla. Jossain määrin tämä on totta myös tuttavien kanssa.

Vaikka ihminen olisi kuka ja saavuttanut, sanonut, ajatellut, kirjoittanut tärkeitä ja tehnyt monenlaista hyvää läheisilleen (you name it), viittaamme henkilöihin sanomalla esim. ”sehän erosi viime vuonna ja on nyt taas menossa naimisiin” tai ”se on kai jo kolmatta kertaa naimisissa” tai ”sillä ei oo kai koskaan ollut mitään pidempää parisuhdetta” tai ”sillä taitaa olla eri seuraa vähän joka kaupungissa”. Jokaisen noista suomennos on – se ei ole mennyt riittävän ajoissa naimisiin ja pysynyt naimisissa (vilkuilematta sivuilleen). Eli siinä täytyy olla jotain vikaa.

Tapasin tänään lyhyessä kokouksessa Irja Askolan. En tiedä ihailemani Irjan rakkauselämästä mitään. Eikä se oikeastaan kiinnosta minua. Ja silti mietin: tietääköhän Irja, että minä olen eronnut?

Ehkä tämä kaikki on vain minun päässäni? En nyt sano tehneeni mitään erityisen merkittävää elämässäni, mutta sen verran kuitenkin, ettei minua määrittele ainakaan pelkästään menneet ihmissuhteeni. Ei pitäisi antaa näin tapahtua muidenkaan kohdalla. Kristillistä taitaisi olla, jos ei määrittelisi ketään selän takana muuten, kuin mitä voisi sanoa myös kasvotusten.

Että Hjallis, jos joskus nähdään, en aio kommentoida nykyisiä tai menneitä suhteitasi tai edes pituuttasi. En ehkä edes kysy urastasi 17 yhtiössä, kilpapurjehtijana, urheilumanagerina tai tv-juontajana (googlasin äsken). Taidan kysyä missä menet tänään, minne olet suuntaamassa, miten näet maailman. Toivon, että kysyisit minulta samaa.

Minna J.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

 

 

Eilen illalla kotikadullamme oli poliisivartio. Presidentti oli vierailulla kadullamme sijaitsevassa synagogassa. Oli vainojen uhrien muistopäivä ja tuli kuluneeksi 70 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta. Eilen illalla kotikadullamme satoi märkää lunta. Minä menin Alepaan ja koiran kanssa ulos. Vanhan ketun tupakkapaikalla synagogan toisella puolella oli ihmisiä ja kosher-kaupan vieressä sijaitsevasta porttikongista joku sujahti vaivihkaa pornokauppaan. Siinä se synagoga on tämän tavallisen arjen keskellä. Juutalainen puolustusliitto, JDL, otti 60-luvulla sloganikseen sanat Never again. Että muistaisimme ja emme toistaisi virheitämme. Viime vuonna 7000 juutalaista muutti Rankasta Israeliin, koska eivät tunteneet oloaan siellä turvalliseksi. Suomessa juutalaisia on vain reilu tuhat. Suurin osa suomalaisista ei tunne henkilökohtaisesti yhtään juutalaista. Myös Ben Zyskowicz oli synagogassa eilen. Hänen isänsä selvisi hengissä keskitysleiriltä, mutta monet muut sukulaiset eivät. Isoäiti kuoli. Never again on lunastamaton lupaus. Paikallisbusseissa eri puolilla Suomea viereemme istuu vainojen koskettamia. Suomeen on tullut pakolaisia Jugoslaviasta, Kambodzhasta, Syyriasta, Ruandasta, Pakistanista ja monesta muusta maasta, jossa ihmisiä vainotaan. YK:n raportin mukaan maailmassa on liki 44 miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa vainon vuoksi. Täällä meidän tavallisen arkemme keskellä on monia, joiden tarina on toisenlainen. Tarina joka lupauksista huolimatta toistuu aina uudestaan. Nanna H.

Share

Pages