Ladataan...
Oisko tulta?

 

Tiedeykkösen ohjelmassa toimittaja Leena Mattila haastattelee psykiatri, kirjailija Claes Anderssonia. Andersson puhuu siitä, miten toisen ihmisen voi tehdä hulluksi. Hän pohjaa huomionsa Gregory Batesonin kaksoissidonnaisuusteoriaan. Kaksoissitova viestintä tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen sanoo jotain, mutta viestittää päinvastaista jollakin toisella tai joillakin toisilla kommunikointitavoilla. Tilanteessa viestin vastaanottajalle syntyy voimakkaita, keskenään ristiriidassa olevia tunteita. Esimerkiksi vaimo voi kertoa rakastavansa miestään, mutta samalla osoittaa tälle eleillään vastenmielisyyttä. Erityisen vahingollista ja yleistä tällainen viestintä on Anderssonin mukaan ihmissuhteissa, jotka ovat kaikkein merkittävimpiä. Ristiriitaisia viestejä vastaanottavalle ihmiselle muodostuu kaksoissitovan viestinnän seurauksensa vaikea sisäinen ambivalenssi. Pitkään jatkuvana ja voimakkaana tuo ristiriita voi tehdä ihmisen hulluksi. 

 

Narsistin puoliso, alkoholistin sisarus, kiusaavan pomon alainen, epäterveen uskonnollisen yhteisön jäsen: he kaikki voivat kärsiä kaksoissitovan viestinnän vuoksi. Muun muassa muiden syyllistäminen ja oman syyllisyyden kieltäminen, piiloaggressiivisuus, marttyyrin roolin ottaminen ja pakonomainen positiivisuus aiheuttavat kanssaihmisissä sisäisiä ristiriitoja. Tällaiseen tilanteeseen ajautuvalla aikuisella on (ainakin periaatteessa) mahdollisuus lähteä vaikeasta suhteesta. Täysivaltaisen ihmisen joutuminen uhrin asemaan on myös hänestä itsestään kiinni. Usein tilanteeseen tarvitaan kuitenkin jokin ulkopuolinen tekijä, joka antaa uhrille voiman jättää tuo positio. Lapsi sen sijaan on aikuista haavoittuvaisempi. 

 

Kirjoitin jokin aika sitten päivityksen: Jokainen kehu on vaatimus. Päivityksestä sukeutui hyvä keskustelu. Ystäväni linkkasi siihen Jari Sinkkosen tekstin, jossa psykiatri toteaa sanallisten kehujen olevan lapselle vahingollisia, jos kehonkieli kertoo muuta. Ilmeet, äänenpaino ja kosketus ovat vähintään yhtä merkittäviä viestin välittäjiä kuin sanat. Lapsi tarvitsee vanhempiensa haltioituneita katseita. Sinkkonen myös huomauttaa: Turha kehuminen voi – päinvastoin kuin on tarkoitus – vaurioittaa lapsen itsetuntoa. Vanhemmat eivät silloin kehu lapsen tekemistä vaan siitä luomaansa kuvaa. He sijoittavat lapseen odotuksiaan ja mielikuviaan, idealisoivat häntä ohi sen, mitä hän oikeasti on ja osaa. Tunnistan molemmat Sinkkosen väitteet. Todellisuuteen perustumattomat ja tyhjät kehut tekevät minussa asuvan lapsen hätääntyneeksi. Lapsen kokemus on niin voimakas, että aikuinen minänikään ei kykene ottamaan edes kehuja vastaan ahdistumatta. Jokainen kehu tuntuu yhä vaatimukselta. 

 

Andersson puhuu ohjelmassa myös luovasta työstä ja taiteesta. Kaksoissitova viestintä, rivien välissä olevat merkitykset, katseen viestit ja ääneenlausumattomat salaisuudet ovat kaikki hyvän draaman aineksia, kirjailija toteaa. Taide tarvitsee hulluutta. Se on asia, joka meitä kiehtoo. Kuitenkaan ei ole itsetarkoituksellista tehdä kenenkään toisen tai omasta elämästään vaikeaa, jotta saisi kasaan draaman ainekset. Elämä on niin hurja ja epäreilu juttu, että se lyö varmasti jokaisen ihmisen rähmälleen moneen kertaan, vaikka yrittäisimme aina toimia rehellisesti ja hyvin. Ihminen epäonnistuu ja taide löytää polttoaineensa. 


Haastattelun lopuksi Andersson sanoo: Kirjoittaminen on tapa saada näkyviin se, mistä on kysymys. En tiedä, mitä mieltä olen asioista ennen kuin olen kirjoittanut sen. Kirjoitin muutama viikko sitten saman ajatuksen eri sanoin: Kirjoittaminen selventää kaaoksessa olevaa mieltäni. Se luo hetkellistä järjestystä ja saa minut ymmärtämään itseäni. Taide on minulle keino kertoa itseni yhä uudelleen. Se on voima, jolla olen muuttanut ja muutan omaa tarinaani. Ehkä kehutkin lakkaavat tuntumasta vaatimuksilta, kun olen kirjoittanut, piirtänyt tai tanssinut ulos niiden aiheuttaman ahdistuksen. Ehkä rakkaus alkaa tarkoittaa kontrollin sijaan vapautta, kun olen kuunnellut riittävän paljon siitä kertovaa musiikkia ja nähnyt tarpeeksi monia teatteriesityksiä. Ehkä elän vielä onnellista elämää. Ehkä en tule hulluksi.


https://www.youtube.com/watch?v=V1bFr2SWP1I

- Mirka Maaria

Kuva täältä. 

Share

Ladataan...
Oisko tulta?

(Kuva Sara Järvinen)
 

Pride:n kunniaksi muutama oma kaappini. Uskon vahvasti siihen, että mitä vähemmän esitämme mitään, sitä vapaimpia meistä tulee. Totuus tekee vapaaksi, tiedättehän. Jumalahan jo tietääkin kaikki nää jutut. Ja tykkää minusta. Ja sinusta kanssa, kaikkine kaappeinesi.

Perheeni on jokin muu kuin ydinperhe –kaappi

Joku kirkollinen hahmo kysyi taannoin onko minulla perhettä. Aloin änkyttää. Että, no, tavallaan, että on mulla kaksi lasta. Lopulta otti ihan hulluna päästä, että aloin jotenkin epäröidä vastauksessa, koska olen itsekseni lasteni kanssa. Totta helvetissä minulla on perhe! Sovellettakoon myös kaikkiin muihin mahdollisiin ei-ydinperhe –komboihin.

Abortti – kaappi

Hemmetti sentään. Miten paljon häpeää, surua ja tuskaa tähän liittyy. Ja sitten se ajatus, että joku vielä tuomitsee päätökseni. Ja että vielä Jumalakin. Aletaan viimeistään nyt puhua tästä normaalisti jooko.

Mielenterveys –kaappi

Hullu mä en ole, mutta saatan vähän ollakin. Tässä kirjoituksessa sanoin jo kaiken tästä, joten lukekaa sieltä. Mutta muutetaan asennetta tähän.

Seksi –kaappi

Kristityt ja nähin kuuluvat kirkon työntekijät harrastavat seksiä ja nauttivat siitä. Myös avioliiton ulkopuolella. Myös sinkut. Me runkataan, katsomme osamme pornosta, meillä on monenlaisia fantasioita, monenlaisia suhteita. Jos tämä nyt vielä yllätti jotain, niin siitä kannattaa vähän soimata itseään.

Uskovainen –kaappi

Tää on tosi paha. Mutta mitä jos voisikin sanoa ihmisille, että niin, minusta toi kristinusko ja Jumala on aika jees. Rukoilenkin. Ja mitä jos ne ei katsoisikaan kieroon.

 

Ja sitten vielä yksi bonus-kaappi, toiveeni ja vinkkini tähän ryhmään kuuluville:

Olen johtotehtävässä kirkossa tai kirkon työntekijä ja homo –kaappi

Jokaisella pitää olla tietysti vapaus valita kertooko tai ei. Mutta erityisesti johtotehtävissä ja kaapissa elävät, annatte mallin, että asiassa on hävettävää ja salattavaa. Tässä teille rohkaisua ja esimerkkiä:

Minna J.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oisko tulta?

Olen seissyt kymmenien ja taas kymmenien arkkujen päässä. Katsonut itkeviä kasvoja, vakavia naamoja, lohdutonta huutoakin kuunnellut. Sanonut jäähyväissanoja. Saattanut taivaan tielle ihmisiä vauvasta vanhukseen. Ihmiset ovat kuolleet sairauteen, masennukseen, vanhuuteen, toisten pahuuteen, odottamattomaan onnettomuuteen tai sitten on syy jäänyt selvittämättä.

Taivas on kohtaaminen pöydässä nro 6. Näin olemme ystäväni kanssa tuumailleet. Tulet ovesta sisälle ja näet kaikki ystävät ja rakkaat suuren pöydän ympärillä. Kaikki ovat sinua odottaneet. Ystäväni kanssa sovittiin, että se joka menee ensin pöytään numero 6, tilaa lasillisen kylmää valkoviiniä odottamaan toisen saapumista. Tässä kohtaa ei tarvitse miettiä, että ehtiikö taivaassa viini lämmetä.

En jaksaisi seisoa arkkujen takana, jos en uskoisi pöytään numero 6. Jossakin on oltava pöytä, jossa on ruokaa kaikille. Pöytä jossa kukaan ei juo liikaa. Pöytä jossa kukaan ei syö yksin. Pöytä jonka alla on kupit koirille ja kissoille. Pöytä johon meitä on odotettu.  Pöytä jossa odotuksen ikävä päättyy.

Vanha juutalainen opetus menee jotenkin näin. Mitä eroa on taivaalla ja helvetillä? Helvetissä ihmiset istuvat pöydän ääressä, joka notkuu ruokaa, mutta kaikilla on niin pitkät lusikan varret, että lusikkaa on mahdotonta laittaa omaan suuhun. Myös taivaassa ihmiset istuvat pöydän ympärillä, joka notkuu ruokaa. Myös siellä lusikan varret ovat niin pitkiä, että lusikkaa on mahdotonta laittaa omaan suuhun, mutta taivaassa ihmiset syöttävät toisiaan.

Vielä ei mennä pöytään nro 6. Syöttäkää toisianne.

Nanna H.

Share

Pages