Ladataan...
Oisko tulta?

”Joka ikisen tekstin julkaisun jälkeen on aina semmonen olo niinku ois just stripannu internetin edessä. Siitä noin puoli tuntia ja tuntuu että ei sitä varmaan kukaan koskaan lukenutkaan.”

Näin kirjoitin facebookiini kun varmistui että blogimme Lilyssä loppuu. Olen saanut olla mukana huikean hienossa projektissa, kirjoittamassa elämästä ja uskosta, asioista niiden välissä. Miksi tuntuu että strippaan?

Uskonnosta voisi kirjoittaa loputtomasti, ja niin todennäköisesti tässä maailmassa tullaan tekemäänkin. Uskon (hah), että tulee aina olemaan ihmisiä, jotka ajattelevat uskonnosta seuraavan ainoastaan pahoja asioita, enkä itsekään toisinaan ole kaukan siitä. Uskon myös, että aina tulee olemaan ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kukin tavallaan heittäytyä selittämättömän edessä luottamukseen ja hiljaisuuteen, sellainen on minun käsitykseni uskonnosta.

Omasta uskosta kirjoittamista taas voisi suomalaisessa keskustelussa verrata vaikka puolueen jäsenyyden tai oman palkkansa julkistamiseen. Siinä asettaa itsensä seisomaan sellaisen tolpan päälle, joka harvoin on mitenkään tasapainoinen. Tekisi mieli ehkä peittää kasvonsa, mutta kun on kerran noussut niin sama laittaa rinta rottingille ja ottaa kivet vastaan. Yllättyä, kun vastaan tuleekin kivien seasta kauniita höyheniä ja viestejä: ”Kiitos kun nousit, olen tässä aivan vieressä sinun kanssasi.”

Sitä riisuu vaatteensa ja toteaa että tämä on rantakuntoni; tällaisen eteen olen tehnyt paljon töitä tai tällaiseksi olen sen päästänyt. Tällä rannalla on toisinaan tosi yksinäistä ja sitä epäilee asuvansa oikeasti autiolla saarella. Sitten löytää poukaman, jossa aurinko ja aallot tasoittavat mielen myrskyä ja minun on hyvä olla, rauhassa ja turvassa, tallessa. Näen muitakin, vilkutamme toisillemme.

Rannalla on aidattuja alueita, joistain kohdin niin tiiviitä että viesti ei kulje sen läpi vaikka kuinka vaihtaisi kieltä ja korottaisi ääntä. Toisissa aidoissa on isot reiät, niistä saa kulkea jos haluaa, keskustelua ne eivät hidasta ja toisinaan niiden olemassaoloa ei edes huomaa.

Rannalla olevia yhdistää meri. Toisaalta se elää ja on joka päivä erinäköinen, toisaalta siinä on joka päivä se valtava vesi, joka tekee merestä meren. Toisia ihmisiä miellyttää sen muuttuminen, toiset saavat rauhansa sen pysyvyydestä. Sen horisontti on parhaimmillaan niin kaunis, että sanat loppuvat kauan ennen kuvailun yrittämistä. Toisinaan se on piilossa, sumussa sitä ei välttämättä edes huomaa.

Minulle se meri edustaa kaikkea sitä maailmassa, mitä en osaa selittää. Se on kasvun ihme ja elämän lahja, se on värit ja äänet. Se on läheisyyden ihmeellinen voima ja kaipauksen kuluttavuus, toivon todellisuus ja epätoivon käsittämätön täydellisyys, uskon varmuus ja uskomattomuuden vapaus. Meren sisältä voi löytää sellaisia elämän muotoja, joiden olemassaolosta ei ollut aavistustakaan. Joskus myrsky puhaltaa ja toisten mielestä olisi viisainta jäädä rannalle suojaan, toiset ryntäävät aina uudelleen aaltoihin, meren kutsu on liian vahva.

Millainen on sinun rantasi, millainen sinun meresi? Mitä meri rantakaistaleellesi tuo? Saatko kulkea rannalla, haluatko pysyä yhdessä paikassa? Minne tuuli kuljettaa?

Lily on ollut yksi kaunis ja hyvä poukama, jossa sain pysähtyä uskomattoman kauniiden, rohkeiden, viisaiden ja rakkaiksi tulleiden blogikollegoitteni seurassa. Kiitos heille, kiitos teille, kiitos meille.

-Juudit

Ps. Kirjoittaminen tuntuu siis vuorotellen yleisön edessä strippaamiselta ja siltä metsässä kaatuvalta puulta, jota kukaan ei kuule. Kirjoittaminen on kuitenkin yksi henkireikäni, jatkan sitä täällä Lilyssä uudessa blogissani Ihmisen kokoinen.

Share

Ladataan...
Oisko tulta?


Juhannus meni omaa yksityistä ja kaikille tuttua tuskaa potiessa. En saanut edes kirjoitettua blogia. Luin uutisia ja analyyseja ja yritin ymmärtää. Yritin käsittää väkivaltaa: charlestonilaisterroristia, ääri-islamistitaistelijoita, Breivikia, Putinia ja Suomessa nousevaa äärioikeistoa. Heitä kaikkia yhdistää paitsi väkivallan ihannointi myös naisviha ja rasismi. Mutta heitä yhdistää jokin myös minuun. Jaettu nimittäjä on ihmisyys ja olen päätymässä siihen, että ihmisyyden ydintä on kaipaus yhteyteen. 

 

Terroristi yrittää väkivalloin luoda maailman, jossa ei ole tuskaa ja sijattomuuden tunnetta. Maailman, jossa oma identiteetti ei ole uhattuna. Kaikki äärilaidat jakavat fantasian selkeästä maailmasta sekä uskon, että väkivallalla voi päästä siihen selkeyden tilaan. Siinä selkeässä maailmassa ihmisen paikka on valmiiksi määritelty syntyperän ja jalkovälin perusteella. Siinä maailmassa ei tarvitse etsiä. Ihminen pääsee vapaaksi häneen olemuksellisesti kuuluvasta kaipauksesta ja ahdistuksesta. Kaiken käsittämättömyydestä. Yksinäisyydestä.


Siinä maailmassa ei tarvitse hyväksyä epävarmuutta, vaan saa päinvastoin varmuuden hyväksymisestä. Saa takaisin rikotun yhteyden. Ikuinen yhteys kuulostaa kristinuskon taivaalta. Kyse on paratiisista muillekin kuin jihadisteille, sen uudelleen löytämisestä ja sinne pääsemisestä. 

 

Kaipaus on minulle tuttu. Pelko on minulle tuttu. Tuttu on myös lamauttava epätoivo.  Minut ne saa hakeutumaan kohti luottamusta, rakastavaa toista, kauneutta, Jumalaa, feminististä maailmankuvaa ja väkivallatonta vastarintaa. Jotkut se sama kaipaus, sama pelko ja epätoivo vie päinvastaiseen suuntaan. Ymmärrän syyt, mutten käsitä niitä seuraavia valintoja, sillä rasistinen ja sekstinen maailma on mätä. Heidän ihannemaailmansa on mätä, koska se haisee toisen ihmisen kärsimykselle ja kuolemalle. Se maailma tulee myös aina pysymään utopiana, sillä ihmisen, tai Jumalan, hyväksyvää katsetta ei voi saada osakseen pakottamalla. Yhteys ei synny väkisinmakaamisella. Se syntyy rakkaudesta. 


- Mirka Maaria

Kuva täältä

Share

Ladataan...
Oisko tulta?

Huomaan kirjoittaneeni useamman bloggauksen liittyen nähdyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta kaipaukseen. Ja miten erilaista on oikea nähdyksi tuleminen pelkkään näkyvillä oloon verrattuna.

Viisi vuotta sitten kirjoitin runoja kirjaan “Unelmat kutsuvat kulkemaan”. Jokainen on jollain tavalla rikki, ja sellaisena ansaitsee tulla kohdatuksi, edes jonkun taholta.

Särkyneet hevoset
eivät voi laukata.
Ja katkennut köynnös
voi vain unelmoida
kiertyvänsä
marmoripylväikön
kauloihin.

Jos Narkissos
olisi nähnyt peilistä
olevansa sydämeltään rampa,
veden kuvajainen olisi ehkä
särkynyt kyyneliin
ja tarina olisi kääntynyt
ihmisenmuotoiseksi taruksi.

Särkyneitä hevosia
rakastavat pienet lapset,
hellät sydämet,
jotka hukkaavat aikaa
katsomalla silmiin
niin hitaasti.

Sitä aarretta
ei voi voittaa
juoksemalla nopeimmin.

Kaikki tähän mennessä julkaisemani runo-tai rukouskirjat löytyvät aikaisemmalla sukunimelläni Kaskinen, koska kirjoitin ne ennen kuin menin naimisiin. Esimerkkejä kirjoista on mm. täällä. Ensimmäinen kirjaprojetki oli kun kirjoitin 15-vuotiaana aforismikirjaa ystäväni Katri Korolaisen kanssa. Nyt kolmekymppisenä huomaan, että olen aika paljon avannut omaa kasvuani muille näkyväksi. Se on ollut minulle hurja kokemus. On hienoa, että on ollut Oisko tulta? ja Lily, paikka jossa voimme tulla esiin rehellisillä pohdinnoilla ja jakaa ajatuksia hyvässä hengessä. Olen saanut paljon rohkeutta, ja vielä saa tulla lisääkin.

Blogi on päättymässä ja tämä on tällä erää minun viimeinen postaukseni. Uusi lehti kääntyy. Jään syksyllä joksikin aikaa opintovapaalle seurakuntatyöstä opiskelemaan taidemaalausta. Toteutan suuren lapsuudenunelmani. Unelmani nimi on taidemaalari-pastori. Jossakin muodossa kirjoittaminenkin varmasti jatkuu.

Kiitos kaikille lukijoille omasta puolestani ja ihanaa kesää! Tämä pastori lähtee nyt riparille!

-Katja-Maaria

Share

Pages