Kirkon viestinnässä olen kiinnittänyt huomiota sanomaan, jota usein toistetaan: "Sinä riität." Tunnistan ihan jo lähipiiristäni monta tuon sanoman tarpeessa olevaa: ylisuorittajat, saavutuksillaan omanarvontuntoa rakentavat, jatkuvassa kiireessä uupuvat, perfektionistit, ysin tyypit jotka ruoskivat itseään, kun ei tule kymppiä, itseltään paljon vaativat persoonat jne.

Heille tahdon sanoa: "Sinun ei tarvitse kantaa kaikkia maailman murheita harteillasi. Sinun ei tarvitse olla täydelinen, kukaan ei ole. Saa epäonnistua. On ihan ok jättää treenit väliin ja mussuttaa sohvalla karkkia. Seiska on hyvä numero, joskus saa tulla hylättykin arvosana. Epäonnistumiset eivät määritä kokonaisuutta, sinä et ole tekojesi summa. Sinä riität ihmisenä."

Mutta sitten on niitä, joille haluaisin sanoa: "Sinä pystyt parempaan! Näytä itsellesi ja muille, mihin pystyt! Et ju******* luovuta! Perse ylös sohvasta! Seiska ei riitä! Sinua ei ole luotu tähän maailmaan säälittelemään kurjaa kohtaloasi! Sinua ei ole luotu kahuistelemaan vierestä, kuinka kauhea tämä maailma on, vaan tekemään sille jotain! Sinä voit vaikuttaa! Enemmän! Nopeammin! Nyt!"

Ihmiset, joille haluaisin edellisiä lauseita karjua, ovat itsetunnoltaan ja/tai -luottamukseltaan heikkoja, tyytyneitä, alistettuja, liian kilttejä, jotain muuta, mitä? Kaikilla heillä on varmasti syynsä olla sitä, mitä ovat. Ehkä heitä on mitätöity jo lapsesta asti. Ehkä heitä on lannistettu uhkauksin, väkivalloin, kiusattu. Ehkä kaikki on tehty heidän puolestaan? Heille on toistettu tarpeeksi monta kertaa, että he eivät onnistu, niin että he ovat itsekin alkaneet uskoa siihen. Heidät on kasvatettu miellyttämään muita, mutta ei löytämään sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Mutta mitä sitten, kun se syy on käsitelty? On todettu, ettei ole oma vika, että itsetunto on heikko – sitten kun vastassa ei ole enää kuin ääni päässä, joka sanoo: "Sinä et pysty"? Tuudittautuuko sitten riittämiseen vai meneekö omalle epämukavuusalueelle, jossa pitäisi uskoa itseensä?

Tämä en-pysty/osaa/jaksa-asenne on parhaiten hypännyt esiin amerikkalaisessa The Biggest Loser -ohjelmassa, jossa sairaalloisen ylipainoiset ihmiset pudottavat painoaan. Juju painon pudottamiseen ei heidän kohdallaan ole liikkua ja syödä oikein vaan muuttaa käsitys itsestään. Alussa heistä moni kirjaimellisesti luuhistuu maahan ja sanoo sen valheellisen hokeman "I can't!". Treineri vieressä huutaa, että nyt ei saa luovuttaa tai voi istua lopun elämänsä nojatuolissa ja kuolla siihen samaan asentoon. Kilpailijoiden hyvinvointi alkaa siitä, kun he alkavat uskoa itseensä, käsittävät, että he eivät ole niitä, jotka eivät pysty.

Suomessakin näkyy tyytymistä, hukkaan heitettyä potentiaalia, paikalleen jämähtämistä, ainaista valitusta siitä, miten asiat ovat, vaikka monessa tapauksessa ainoa, mikä estää muutosta, on valittaja itse. Sellaiselle, jonka suurin vihollinen on itse, "sinä riität" on pahinta, mitä voi sanoa.

Kristinuskon sanomalla ihmisarvosta kaikella edellisellä ei ole mitään tekemistä. Jumalan edessä samalla viivalla seisoo uratykki, ylipainoinen, hyväntekijä, rikollinen, maailmanpelastaja ja inhoamaansa työhön tyytynyt valittaja. Jumalan edessä jokaisella on potentiaalia vaikka mihin ja oikeus armeliaisuuteen itseään kohtaan. Miten niitä suhteuttaa sopivassa määrin – se on usein vain itsestä kiinni, ja monet ovat jommassa kummassa ääripäässä.

Kaikilla tässä maailmassa ei ole vapautta tai mahdollisuutta valita, toteuttaa itseään, elää täyteen potentiaaliinsa. Niillä, joilla on, onko heillä jopa velvollisuus käyttää se mahdollisuus?

Hemuli

Enää ei ole huolena ja ilona pihaa, mutta parveke on.

Keväällä tulee pakonomainen tunne työntää kätensä multaan. Haluan nähdä ja tuntea kasvun. Eipä olisi viime kesänä arvannut, että tänä kevänää se tarkoittaa multaa parvekelaatikossa. Että mäen takana olikin kaikkea tätä: uusi työ, uusi koti, uusi maisema ja oma partsi.

Nyt tarvitsen apuanne.

Parveke on kohtuullisen kokoinen. Sinne pääse kahdesta huoneesta. Lasit on. Ja kylmä lattia. Ilme on kolkko. Sitten on karjalansiniset tai kreikansiniset pihakalusteet, joista jostain syystä tykkään. Mutta nyt haluaisin sinne oman pienen puutarhan, sellaisen jota jaksaa hoitaa. Yrttejä. Jotain sellaista tuoksuvaa ja hyvää, mitä voin käydä nyppimässä salaattiin. Haluaisin siitä paikan, minne aamulla voisi hipsiä juomaan kahvia. Paikan, jossa voisin haistella kesää, Helsinkiä ja elämää.

Joitakin visioita on räsymatoista ja sen sellaisesta. Mutta koska ei ole taikasauvaa, tarvitsen lisää hyviä ideoita. 

Mari Inka

Unelmakuva: Balcony Garden Inspirations

Klo 22.56 ryhdyn mankeloimaan. Samalla juon teetä ja ajattelen. Tällä kertaa tätä blogia. Tämä on väärä aika. Tiedän, mutta muutakaan aikaa ei ole ennen huomista iltaa.

Yleensä teen montaa asiaa yhtä aikaa. Olen jatkanut tapaa, vaikka lukuisia kömmähdyksiä on tapahtunut juurikin liian monesta yhtäaikaisesta tekemisestä johtuen. En pysty enää jakamaan tarkkaavaisuuttani yhtä hyvin kuin vielä joskus ennen. Ennen lapsia –ennen lyhyitä yöunia. Joskus nuorena.  Tällä viikolla jätin käden hissin väliin ajatellessani samaan aikaan ihan muita asioita. Noloa. Ja sattuu.  

Kun elämässä on paljon meneillään yhtä aikaa,  jostain on luovuttava. Yleensä olen hienosti lintsannut siivouksesta ja tietoisesti valinnut ennemmin ajan lasten kanssa. Nyt en osaa sanoa, onko se ollut viisasta. Lapset eivät opi kunnolla siivoamaan ja  puhdas koti olisi kivempi. No, jotain aikaratkaisuja on kokoajan tehtävä. Ja teen niin tai näin, luultavasti saan viimeistään lasten murrosiässä perustella valintojani viiltävän tarkkojen analyysisilmien edessä .

Nyt mankeloin ihan vain siksi, että appiukko on tulossa viikonlopuksi.  Ajattelen, että hänestä on mukavaa saada puhtaat, pehmeät lakanat. Eikä lakanakasaa voi jättää enää lojumaan. Sen ohi  kun ei enää pääse kulkemaan. Joku osa minusta haluaa hetken esittää aavistuksen siistimpää miniää. Tiedän, ettei huijaus onnistu, appi on tuntenut tapani kuitenkin jo sen verran pitkään. Mutta hetken on kiva uskotella itselleen muutosta.   

Olisi hienoa olla superihminen. Siis sellainen tehokas ja hyvä organisoimaan ja priorisoimaan, sellainen, jonka koti ei olisi sotkuinen ja jonka asiat pään sisälläkin olisivat järjestyksessä. Ja tavoitteet selkeät. Sellainen, joka ei joutuisi hallitsemattomiin tilanteisiin ja jonka käsi ei jäisi hissin oven väliin.

Millaistakohan se olisi?  Lapsiperheen arjenpyöritysvinkkelistä katsottuna minun on vaikea samaistua vaikkapa hänen osaan, jolla ei ole mitään tekemistä ja jonka minuutit ja tunnit  ja päivät valuvat eteenpäin HI-TAAS-TI jotakin odottaen.

Välillä joudun tekemään töitä jaksaakseni itseäni. Yleensä päädyn kuitenkin nauramaan itselleni. Elämälleni.  Hissiepisodin jälkeen mietin, miten olen voinut edes saada mitään töitä tai miten olen pystynyt valmistumaan yliopistosta. Jos en osaa sulkea edes hissin ovea, niin miten ihmeessä hallitsen mitään vaativampaa. Ihmettelen myös, miten näin säheltävällä ihmisellä  voi olla normaalijärkiset ja kivat lapset. Ja mies, joka on aidosti ihana ja kannustava.  Ja sitten moni osaava ja organisoinut on jäänyt tahtomattaan ilman kumppania tai lapsia tai työtä. Ja minulla on ne kaikki.  Se on suurta armoa.

Ihmettelen myös, mitä ihmettä Jumala ajatteli, kun pappiskutsumus alkoi vaivata minua aikoinaan niin, että oli pakko vastata kutsuun myöntävästi. Kai Hänellä oli tiedossa, että joudun kuitenkin noloihin tilanteisiin. Joku toisenlainen olisi varmasi ollut enemmän eduksi Hänen sanomalleen. Sanotaan, että monenlaisia tarvitaan. Onkohan se todella niin?

Minna T.

Kuva 1: Ilkka Tuominen

Kuva 2: sivustolta followers of HIm

Olen vihdoin löytänyt elämänfilosofiani tiivistyksen. Se lukee englanninkielen kielioppikirjan As a Rule (WSOY 1996) sivulla 20.

”Eräät verbit eivät niiden merkityksestä johtuen voi olla kestomuodossa. Tällaisia verbejä ovat:
-    Tahtoa ja tunnetta ilmaisevat:
esim. want, love, feel, hate
-    tietämistä, osaamista ja arvelua ilmaisevat:
know, understand, believe, forget
-    have (merkityksessä omistaa)”

Amen.

Minna J.
---------
Ja vielä - ISO kiitos kaikille käyttäjäkyselyyn osallistumisesta! Arvonnan tulokset julkistetaan pian ja palaamme myös tuloksiin.
Huomenna (jos Jumala suo)  julkaisemme meistä uudet sivupalkkikuvat ja kuvaukset, stay tuned.
 

Lähden töihin. Viereisen rapun edessä on mies, jonka tehtävä on hoitaa kaupat meidän kadullamme. Sinisen hupun sisältä kurkistavat pälyilevät silmät. Silmänaluset ovat valvomisesta mustat. Palopostin päällä on kahvimuki. Mies katselee oikealle ja vasemmalle, taas oikealle ja vasemmalle. Minusta ei ole asiakkaaksi. Ei katsota silmiin. Päivä on harmaa. Aamulla satoi. Ilmassa tuoksuu vähän kevät ja kevään tieltä väistyvä lumikinos. Illalla on saunavuoro. Kulman takana on hampaaton mies, joka kaivaa metron ovilla roskiksia. Hänellä on ruskea pipo ja uurteiset kasvot. Hän hymyilee minulle niin kuin hänen kätensä olisi aarrearkussa. Ovien sisäpuolella istuu nainen, jolla on muovipusseissa koko elämä. Hän puhuu yksikseen. Minä sujahdan maa alle.

Ovet linja-autolaitureille avautuvat ja ihmisiä purkautuu bussien ovista uuteen päivään. Ostan kaupasta banaanin. Jonotan punnitsemaan hedelmän. Edellä olevat miehet laittavat takinliepeet suojanaan puntarille kultaisen kaulakorun ja kultaisen rannerenkaan. Päivän työn paino. Poliisi puhuttaa nuoria kauppakeskuksen ala-aulassa. Väistän aasilaista naista, joka työntää ostoskärryissään wc-paperirullia. Ulkona torilla on seitsemän kerjäläistä. Työpaikan ovien vieressä olevalla kerjäläisellä on pahvimukissaan kiiltokuva-Jeesus. Katselen kenkieni kärkiin ja hyräilen mielessäni Front side ollieta. Työpaikan aulassa on nainen joka sanoo, ettei usko Jumalaan, mutta uskoo enkeleihin. Mitä se sellainen on?

Nanna H.

"Maa oli autio ja tyhjä."

"–Tulkoon valo! Ja valo tuli. Hän näki, että valo oli hyvä."

"Hän erotti vedet toisistaan ja nimitti kuivan kamaran maaksi.
Hän näki, että niin oli hyvä."

Helppohan Jumalan oli tyytyä hyvään,
sillä kukaan ei tyhjässä maailmassa ollut vaatimassa häneltä parempaa.

***

Matteuksen aiemmat sarjakuvat

www.matteuspentti.com © Matteus Pentti 2013
www.facebook.com/penanpoika