Ei sillä, että uskoisin tämän olevan kenellekään erityisen tärkeä tieto, mutta tämän leidin asu on tällä hetkellä lievästi erikoinen. Ainoat, mitä mulla on päällä on vyö ja mp3-soitin, kuulokkeineen tietysti. Kuuma on, mutta soitin ei pysy mukana ellei sitä kiinnitä johonkin. Tämän takia vyö on keksitty. Ja musiikkia täytyy tähän vuorokaudenaikaan kuunnella kuulokkeista, ettei tule sanomista..enää. En halua olla inhokkinaapuri..enää. Se, mitä kuitenkin haluan, on että musiikki soi ja voin liikuskella läänilläni vapaasti. Ratkaisu on illan asu.

Hiostavia tilanteita riittää, säätilan puolesta ja muutenkin. Olen kehittänyt kotinurkissa kaksi muut ylittävää pelkoa; kellarin ja pyörävaraston pelon. Kellari on lievemmin kammottava; sinne saa kunnon valon, mutta olo on silti pelokas; olenhan siellä täysin suojaton ja suljettuna turvallisesta ulkomaailmasta. Niin, kellari nyt on kellari, siellä voi tapahtua mitä tahansa. Viileä, kammottava pienoislabyrintti täynnä arvaamattomia koloja, joihin kellarimurhaaja voi helposti piiloutua väijymään.

Pyörävarasto on silti pahempi, koska sen ei olettaisi olevan alkuunkaan kammottava. Mutta kun se on. Arvaamattoman. Siellä valokatkaisija on niin kaukana ovesta, että joudun viettämään ainakin kaksi sekuntia julmassa pimeydessä, eikä ulko-ovi pysy auki. Se lämähtää kiinni itsekseen niin nopesti, että kuulostaa kuin vuorostaan pyörävarastomurhaaja vetäisi sen lukkoon koko voimallaan. Siinä sitä sitten ollaan. Silmätysten. Hyi. Täytyy hankkia otsalamppu. Tai tehdä niinkuin pienenä: silloisen kotitalon pelottavassa rappukäytävässä oli painajaismaista olla, ja äiti neuvoi aina sisään tullessa karjaisemaan niin, että kaikki uhkaavat...no jotkin pelästyisivätkin mua. Toimisikohan vielä? Luultavasti ainakin olisin taas se inhokkinaapuri.

Vai..tätä tuun miettineeksi muutenkin aika usein: pitäisikö vaan kasvaa aikuiseksi?

Eilen tein sen virheen, mitä en ole tehnyt moneen viikkoon; laitoin ruokaa. Ja niinkuin yleensä, oisi saanut jäädä tekemättä. Minun ruuanlaittoa kuvaa parhaiten sana kaaos, niin eilenkin. Perunat pyöri, vesi roiskui, kalkkuna kärysi ja rasva lainehti seinillä asti. Lopputulos oli niin ikään kammottava. Perunoita ei voinut syödä, kalkkuna nyt meni alas kun muisti juoda välillä vettä. Ei saa käsittää väärin, osaan tehdä kahta ruokaa: kanakastiketta ja jauhelihakastiketta, ja ne on aikuistenoikeasti hyviä ja suuremmin roiskumattomia. Riisin tai makaroonin keittäminen taas on huomioitava erikseen. Ei puhuta siitä. Ei puhuta vaikeista asioista. 

Tänäänkin kärysi liha, tällä kertaa oma. Sen siitä saa kun pitää hauskaa, älä koskaan pidä hauskaa! Höpöhöpö. Vaikka miten on nyt kipeä ja punanen ja kuumottava iho, en antais pois hetkeäkään tästä päivästä. Maastopyöräilyä, eväsretkeilyä sammakkolammella, vesipyssyilyä ja grillausta, vau. Sain myös uuden kaverin. Alvari kolme vee jutusteli minun kanssa kauan ja hartaasti siitä, mihin muurahaiset menee ja miksi, ja lopulta kutsui mut joskus luokseen leikkimään. Äitinsä saattaa tosin ihmetellä, jos ovella seisoo tämän ikäinen leikkikaveri kysymässä poikaa potkimaan palloa, mutta sehän on sen ajan murhe.

Paljon on siis positiivista. Opin, mitä ruokaa en ainakaan enää koskaan laita, hauskaa oli ja paljon, plus tämä ihonväri saattaa käydä "terveestä punakkuudesta" verrattuna normaaliin kalmankalpeuteen ja muuttua jopa jonkin sortin ruskean sävyksi kun aikaa kuluu.

Täsä mä ole. Hyi, tuli ulos turuksi. Mutta tässä sitä ollaan, en oo saanut moneen aikaan tehtyä postausta, koska kategoriavalinta on tökkinyt. Nyt se näyttää olevan elämänsä kunnossa, ja niin oon kuulkaa minäkin. Ihana, liian kuuma kesä, aivot sulaa, vapaus pääsykokeitten jälkeen ja rakastuminen. On muuten aika mukavainen tunne. Siitä on ollut vaikeeta puhua ääneen, mutta muutama päivä sitten uskalsin, ja Man! I feel good!

Sitten nämä lämpöset illat. Lapset on raahattu kotiin nukkumaan ja koriskenttä on autio. Sinne on kiva mennä istuskelemaan L.M. Montgomeryn hengentuotteen kanssa ja fiilistellä. Oi että silti, vihaan käännöksiä, joissa slangi on suomennettu kömpelösti. Tulee myötähäpeä, mutta onneksi Lucy Maudin henkilöistä harva puhuu kieltä väärin.

Oon hionnut kuluneina päivinä niin jumalattomasti, että muutun hiljalleen eläväksi ihmisrusinaksi, vaan eipä haittaa. Jano on ja vettä on: no problem. Aivot sulaa kuitenkin, kuten sanottua, ja siitä seuraa muun muassa että menee senat sakaisin ja kirjaimet vääriin järjestyksiin. Kirjoitin sanan kulta ja tajusin, että eri järjestyksessä kirjaimista muodostuu 'lutka'. Täytyy tarkkailla hyvin, missä järjestyksissä kirjaimet tulee ulos. En halua kutsua ketään lutkaksi ilman syytä, ainakaan keitään, ketkä on niitä kultia.

On ollu ikävä tätä pikku palstaa, josta on tullut Blogi. En oo paljoa ehtiny vielä tutkiskella Lilyä tässä uudessa muodossa, mutta kaikki hyvä aikanaan. Ehkä jonain päivänä kirjotan vielä jotaki lukemisen arvoista, tänään irtoaa vaan tämmöstä ihmettelyä Mutta: hyvä olla täällä taas. I'm back. Olen selkä.

Kahet pääsykokeet. Damn. Toisiin neljä päivää, toisiin seitsemän. Tein ratkaisevan päätöksen noin kymmenen minuuttia sitten: en edes kuvittele meneväni ensimmäisiin tosissani. Luovutin sen koettelemuksen suhteen; eihän sinne kannata mennä kuin korkeintaan fiilistelemään, jos pääsykoekirjat on luettu vain kertaalleen, eikä enää ehdi. Aika ei riitä. Pitää olla kuulemma armollinen itelleen, joku sanoi niin. Ja realistinen, siihenkin joku on kehottanut.

Nyt on realistista se, etten uskottele itselleni pärjääväni kuin huonosti ekoissa kokeissa. Ei ne kirjat mun päähän itsestään imeydy. Mutta ne toiset kokeet, niihin luen viimesen viikon täysillä, ja aion pärjätä ens maanantaina vähintään yhtä hyvin kuin Sveitsi MM:issä. En odota pääseväni messiin parhailla pisteillä, mutta toisiksi parhailla kuitenkin. Sen kokeen asiat nimittäin tuntuu olevan hanskassa aika tiukasti. Kyllä mä pärjään.

Näytän, että mun sveitsiläisgeenit ei ole mussa turhan takia. Ja toivon ankarasti, että mun neljäsosasveitsiläisyys pakkautuu ens maanantaina mun kirjoituskäteen. Ois sitte syksystä lähtien tekemistä.

Laulussa on puettu mun rahapula sanoiksi jo vuonna -76 . Se ovela pirulainen, Russ Ballard, on piilottanut mun hynäkaipauksen biisiinsä niin, etten meinannut ensin hoksatakaan. En, vaikka Rainbownkin version oon kuullut noin tuhat kertaa.

"Since you've been gone, since you've been gone, I'm outta my head, can't take it"

'You' on tässä tapauksessa raha. Rahasta on kyse. Meinaa pää seota entisestään kun fyffe loistaa poissaolollaan.

"So in the night I stand beneath the backstreet light"

Kohta sitä seistään pihalla ku ei oo rahaa millä mällätä. Päädyn kodittomaksi. Takapihoille.

"I can't take the afternoon, the night-time comes around too soon. You can't know what you mean to me"

Oli vuorokaudenaika mikä hyvänsä, olet mielessä. Käässhi.

"If you will come back, Baby you know, You'll never do wrong"

Kunhan tulet, muulla ei väliä. Tule tilille numeroina, käteen seteleinä tai kolikoina, vaikka pullonpalautuskuitteina. Kunhan tulet. Back to mama.

Viime sunnuntaina räjähti. Minun päässä. Ja siitä asti on sattunut enemmän tai vähemmän. Pelottanut. Haluaisin olla vahva, aina vaan. Mutta eihän se niin voi mennä; välillä riemuitaan, välillä ryömitään. Sukellellaan pimeään.

Yleensä kaikki vaikea unohtuu aika pian, yleensä ei enää tunnu pahalta kun sen yli on nukkunut. Mutta tääpä ei menekään pois niin kuin mä oon tottunut. Tätä on liikaa tällä kertaa.

Vaikeeta olla yksin. Pelko, jota on hankala selittää. Välillä yritän, mutta päädyn vaan huomaamaan, että sitä on lopulta sekavan päänsä kanssa aika yksin.

Ei saa käsittää väärin, on niitä, jotka on avuksi ja paljon. Ja kiitos niistä, jos jossain on joku tai jokin, joka on vastuussa näitten ihmisten ja iloisten asioitten osumisesta minun luokse. Jos sellainen joku tai jokin kuulee, niin voisitko samalla poistaa tän lähemmäs viikkoa jatkuneen tärinän ja hankalan. Väsyttää.

En jaksaisi varoa koko ajan. Etten näe, kuule, tunne tai muista mitään, mikä pahentaa..niin, mitä? Kun en edes tiiä. En tajua, mitä tää oon. On ulkoiltu, on naurettu, on kirjoiteltu, on puhuttu, on nukuttu, syötykin jotain. Mikä auttais?

Tylsää varoa. Jokaikinen väärä sana tai biisi sysää mut lyttyyn. Joka ainut pieni ikävä asia, joka tulee mieleen. Jos viiden metrin säteellä sytytetään tulitikku, mä räjähdän taas ja seurauksena on living torch. Olipa hieno vertauksellinen taidetuote. 

Kokemus sanoo että odottele vaan, kyllä se siitä, menee pois, häipyy. Odottele, odottele rauhassa vaan. Mutta en voi olla rauhassa. Mitäs sitten? Sama juttu. Odota, odota ja odota. Kaikki paha menee pois. Huomenna on taas uusi, toivottavasti entistä ehompi päivä, jona saatan normalisoitua.

Odotetaan.