Tämmönen mainos löytyi nimeltä mainitsemattomasta koruliikkeestä, johon eksyin tänään kylillä. Onhan se kiva, että on halpaa, mutta en oo varma, kuinka paljon hymyilyttäisi tyttöä (tai poikaa), joka on odottanut vuosia kosintaa, saa lopulta sormuksen huomatakseen seuraavana päivänä kaupungilla pörrätessään, että rakkaudenosoitushely on ostettu alelaarista samalla hinnalla, jolla pariskuntana syödään kerran Raxissa...Vaikka en mä ymmärrä niitäkään mimmejä, jotka vaatii, että metallirinkulan tulee maksaa enemmän kuin kosijan puolen vuoden palkka on. Kunhan tässä vingun lämpimikseni, älkää välittäkö.

Tän jutun kategoriaksi sopi vain 'Ajattelin tänään', koska todistettavasti oon ajatellut tänään. Ainakin yhden ajatuksen, vaikkei se ehkä ollutkaan kovin iso.

Tänään on näppis savunnut, pää on tarvinnut selvitystä. Aamulla itkin ja näpytin, illalla samassa hommassa hymyilytti jo. En tiedä, mikä kirjottamisen osuus oli päivän parantumisessa, mutta ainakin tää 12 tunnissa tapahtunut täydellinen muutos on nyt arkistoitu.

Moni tuntuu aloittavan bloggauksen selvittääkseen ajatuksiaan. Mä en uskalla niin avoimesti lyödä kaikkia kortteja pöytään, joten suurin osa mun tuottamasta tekstistä löytyy vaan omalta läppäriltä. Jotkut asiat on sen verran hävettäviä tai (muka-) vaikeita, etten kehtaa tai voi tai vaan halua jakaa niitä laajemmin.

Kirjottelu on järjettömän terapeuttista. Löydän sanoja vaikeille ja mietityttäville asioille tuhat kertaa helpommin kuin vaikkapa psykoterapiassa, jossa käyn räpättämässä ääneen kahdesti viikossa. Kun "puhuu vain ittelleen, voi olla niin rehellinen, että heikompia voisi hirvittää. On syynsä siihen, ettei kaikki mun sormista lähtevä tule koskaan näkemään päivänvaloa.

Tällä hetkellä mietin vakavasti, että jäisin ihan vaan tämän "oman terapiani" varaan, koska sen terapeuttitädin kanssa ei jotenkin suju ollenkaan. On tavallista, että lähden vastaanotolta jumalattoman kiukkuisena, ja tänään ärsyynnyin jo niin, että auoin päätäni vähän liikaakin. Syy oli pääpiirteissään se, että Rouva Terapeutti ei tunnu ymmärtävän mun elämään kuuluvan muutakin kuin meidän kaksi viikottaista tapaamista. Ja eihän terapiasta kuuluisi lähteä ovet paukkuen? Varsinkaan kun ei mulla varsinaisesti ole ollut tapana harrastaa järkyttävää draamaa näissä tämmöisissä hoitosuhteissa. Se ihminen ei vaan tunnu olevan oikea henkilö jeesaamaan mua. Semmosta.

Kun kirjotan ittelleni, itteni kanssa, homma sujuu yleensä tutulla kaavalla. Aluksi on joku ongelma, iso tai pieni, mitätön tai valtavalta tuntuva. Ja ongelmasta riippuen alan joko suurennella sitä niin, että alkaa naurattaa, tai vastaavasti pienennellä niin, ettei asia enää yhtäkkiä tunnukaan niin vaaralliselta. Jostain minä oon lukenut, että tällainen asian suurentelu/pienentely toimii yleensä asiassa kuin asiassa, ja lopulta luultavasti vaan huvittaa koko draama.

Pyrin myös toiseen hyväksi havaittuun juttuun kirjoitellessa näistä oman elämän kiemuroista: yritän olla oman itteni paras ystävä, jota tsemppaan ja muistutan asioista, jotka on kunnossa. Tämäkin yleensä toimii. Alussa on nyyhkyttävä mytty, lopussa yllättävästi voimakkaampi, pystyvä tyttö.

Jos kukaan muu ei ole kehumassa, halimassa tai tsemppaamassa, kun sitä tarvitaan, se pitää tehdä itse..tuo halaus on henkinen hali, hyväksynnän ja rakkauden osoittaminen itseä kohtaan vaikkapa joillain kivoilla, rohkaisevilla sanoilla. Sanon vaikkapa: "En oo huono, oon väsyny ja poikki, ja siitä huolimatta ihana ja tärkeä".

Itteään voi auttaa aika hyvin, kun vaan ottaa homman tosissaan. Itelleen pitää olla kiltti. Joskus tosin mun terapeuttiset kirjoittelusessiot alkaa kuvauksilla siitä, miten epäonnistunut oon, mutta lähes joka kerta löytyy vasta-argumentteja, ja ihan omasta päästä..se on kuulkaapas hieno asia.

Suosittelen. Kirjoitusterapiaan ei tartte hakea Kelalta tukea eikä maksaa omavastuuosuuksia, ja kun on tekemisissä ihan vaan minän kanssa, on helpompaa olla täysin rehellinen. Ja kun vielä oppii, miten voi itse auttaa itseään, on tuloksena paremman itsetuntemuksen kautta iso määrä jes-mä-pystyn-elämyksiä.

Toimii mulla. Koeta, mitä luultavimmin toimii sullakin.

Perjantaista asti oon kipitellyt keppien kanssa menemään. Ihan hanurista. Mutta ei paikat parane, jos ei niitten anna levätä. Tässä tapauksessa paikat on vasemman jalan varpaat, joissa on ilmeisesti jonkin sortin hermohäikkä, en tiiä eikä tiiä lääkärikään.

Liikkuminen on siis ollut aika kakkamaista viimeiset päivät. Muttamutta, tänäänpä menin uimaan. Ihanaa liikkua koko kropalla, eikä jalkaan satu kuin ihan välillä vaan. Aika autuasta. Uin itteni aika väsyksiin ja sitten fiilistelin saunassa. Ei paha.

Mutta kyllä oli vähän iljettävääkin.. Kaikilla on oikeus käydä uimahallissa, mutta olisi ihan kohtuullista peseytyä ennen yleiseen altaaseen tuloa...Mun kanssa samalla radalla polski nuorehko mies, joka mun oman veikkaukseni mukaan ei ollut nähnyt saippuaa ainakaan kuukauteen. Sanon, että kyllä ällötti. Mieli teki poistua hyvin nopeasti, mutta jos minä maksan kolme euroa käynniltä niin kyllä minä myös uin ainakin vartin per euro.. ei köyhällä oo varaa osoittaa mieltä. Pidätin siis vaan hengitystä aina, kun haiskahtelija ui ohi. 

Ja ehdotus: Uimalakit pakollisiksi uimahalleissa kaikille, joilla hiukset on. Ei tunnu mukavalta, kun sormien välit on täynnä toisten päistä irronneita karvoja. Se on yäk.

Ja ihan niinkuin itte käyttäisin uimalakkia. Haha. Mutta kyllä minäki, jos muutki! Ihan oikeesti!

Tänä viikonloppuna on itketty useampaan otteeseen; liikutuksesta, ahdistuksesta, onnesta, pettymyksestä, kiitollisuudesta, ikävästä, ilosta. Jos kyyneleitä ois ollu kymmenen, yli viisi olisi itketty kuitenkin positiivisista syistä, niin että ei hätää: masistelu ei uhkaa nyt. Mulla on hyvä olla, jes.

Itkeminen ei oo huono juttu. Luulen, että kun kyyneleitä valuu, valuu ihmisestä pois myös negatiivisia tunteita. Ja jos kyseessä on "onnenkyyneleet, tunteesta valuu pois se osa, joka on liian iso. Koska mun mielestä hyvää voi olla joskus vähän liikaa, sillai pakahduttavasti, ja silloin kannattaa vähän kyynelehtiä kans.. Helpottaa kummasti..

Oon vähän herkkis ja lälly, mutta annan itteni olla. Saahan sitä, jos siltä tuntuu, eikö.

Harrastin hiukan lähimatkailua. Tässä muutamia huomioita Turun kainalokaupungista:

- Raisiolaisessa vessassa käynti maksaa enemmän kuin puolet take-away-kahvin hinnasta

- Se kahvi on ihan hyvää

- Raisiolainen ei hymyile

-...vaan näyttää parhaansa mukaan onnettomalta

-Raision keskusta näyttää niin futuristiselta, että siellä odottaa jatkuvasti näkevänsä vähintään muutaman ufon leijailemassa, hidastetöyssyjä ilkkuen

- Raisiolainen alkoholisti tuoksahtaa aivan yhtä hyvältä kuin turkulaiset kollegansa

Se siitä reissusta.

Minä oon nyt noin 25 vuotta ja yhden vuorokauden vanha nuori. Synttäreitä juhlin lähes yhtä kosteissa merkeissä kuin 7 vuotta sitten, tuoreena 18-vuotiaana. Ja muutenkin oon ihan sama tyttö. Ehkä aavistuksen harkitsevampi, tai lähinnä aavistuksen vähemmän harkitsematon. Asun samankokoisessa kämpässä, autoa ei ole eikä lapsia eikä asuntolainaa eikä edes kissaa. Edelleen riittää elämäntehtäväksi omasta itsestä huolehtiminen. En oo yhtään varmempi sen suhteen, mitä musta tulee isona, enkä ehkä edes halua tulla isommaksi. Ainakaan fyysisesti hah hah haa. En suunnittele sen enempää elämää kuin silloinkaan, ja ehkä se pitää mut henkisesti 18-vuotiaana ikuisesti, ja haittaako tuo; mulla on ihan hyvä olla. 18, 20, 23 tai 25 vuotta, ihminen tässä on se sama. 18 till i die (jos haluat, kuuntele Bryan Adamsin sen niminen kappale, mä en osaa sitä linkittää sen taitavammin kuin olisin 7 vuotta sitten osannut). Hyvää illan ja elämän jatkoa.