Ladataan...

Tässä vastauksia kysymysletkaan, joka on aiemmin kiertänyt bloggaajalta toiselle siellä sun täällä. Eli kaikki mitä et halunnut tietää minusta. Tällainen paljastelupostaus pitäisi varmaan tehdä aina ihan aluksi, mutta mä teen sen vasta nyt, kun en muutakaan keksi. Anteeksi.

Vastaukseen kuka minä oon, on aika monta vastausta: tytär, isosisko, soon-to-be-puutarhuri, tyttöystävä, mitä näitä nyt on. Oon elänyt 24 vuotta, mutta ihan saman verran järkeä mulla on päässä kuin kymmenen vuotta sitten.

Mun eka rakkaus oli Niko. Oltiin samassa iltapäiväkerhossa ja mä olin ihan in lööv. Pääsin pussaamaankin sitä, ja se työnsi mua potkukelkalla kerran talvella, vaikka oli kamalan liukasta. Uhrautuvaa rakkautta. Mutta pian mun paras kaveri laittoi kapuloita rattaisiin, ja ihastui kans mun Nikoon. Tarina päättyi niin, että loppujen lopuksi kukaan ei enää tykännyt kenestäkään.

Mun vanhemmista en aio sanoa kuin että äiti on okei ja isä taas ei.

oon syönyt tänään ruisleipää hirveellä määrällä juustoa. On harhaan johtavaa sanoa, että söin leipää, jonka päällä oli juustoa; pikemminkin leipää oli vähän jossain juuston alla. Nakersin myös porkkanoita ja ananasta, ja join varmaan pannullisen kahvia.

Rakkaus on sitä, että haluaa toiselle kaikkea hyvää. Puhdas rakkaus on huolehtimista, suojelemista ja vapaaksi päästämistä saman aikaisesti.

Tämä päivä on ollut jumalattoman laiska. Ainoa, mitä voin kehua tehneeni, on terapiassa käynti kiduttavan aikaisin siihen nähden, että vielä on loma (10.15). Muuten oon vaan lukenut, hyviä kirjoja tietenkin, syönyt ja juonut ja toivonut lottovoittoa vähän myöhässä.

Mulla on parhaita ystäviä kaksi. Nipri ja Lissu. Niprin oon tuntenut 11-vuotiaasta, Lissun 18-vuotiaasta. Molemmilla on valtava sydän ja tarpeeksi isot korvat minun juttujen kuuntelemiseen (ajatelkaa, mikä rangaistus). Meitä kolmea pidettiin lukiossa aina ihan outoina, ja mehän nautittiin siitä. We Fokin Freaks.   

Hetki, joka nousee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan isoista asioista, on mun pikkuveljen syntymäpäivä. Olin toivonut veljeä jo ihan pienestä asti, joten osasin arvostaa sitä onnenpäivää, kun mun - kymmenvuotiaan - sylissä pötkötti pieni poikavauva, jolla oli maailman pienimmät sormet ja söpöin nenä.

Uskomisesta. Mut kasvatettiin niinkuin lähes kaikki lapset lukemaan iltarukous. Ja Herra Jumalaahan siinä rukoiltiin. Mummun ja papan kanssa käytiin kirkossa, ja äiti vei jossain vaiheessa pyhäkouluunkin. Vieläkin mä rukoilen, mutta kohde on muuttanut muotoaan, ja käsien ristiin laittaminen vähentynyt. Luotan kuitenkin siihen, että tuolla jossain on jotain, mikä jotenkin toivoo mulle hyvää ja pitää huolta. Enää en anna sille tyypille nimiä, se on vain jotain, mikä on tai ei, mutta mihin haluan luottaa.

Päivän asu, salli mun nauraa. Vedin aamulla kiireessä päälle jotain rytkyjä, en edes muista, ja kun tulin kotiin, haahuilin loppupäivän topissa ja pikkuhousuissa. Vaatteet ei oo mun juttu (kotona).

Mulla on vuotta nuorempi sisko, ja kymmenen vuotta nuorempi veli, joita rakastan ihan suunnattomasti. Siskon kanssa ollaan ylimpiä ystäviä, jotka joskus riitelee samalla lailla kuin aina lapsenakin, paitsi etten mä enää pure. Veli on meidän pikkunen, aarrepoika, joka on maailman fiksuin 14-vuotias, ja hienotunteisin ihminen, kenet tunnen.

Mun käsilaukussa ei ole tällä hetkellä yhtään mitään. Tyhjennän sen aina, koska seuraavana päivänä saattaa tehdä mieli kantaa ihan jotain toista säkkiä olalla. Yleisimmin mut näkee kauppakassin kanssa tai kokonaan ilman laukkua; veska rajoittaa mun hyppelyä.

Tällä viikolla juhlitaan Sulon 26-vuotispäivää. Itse asiassa huomenna. Mulla on sille      9 pakettia, paras tykätä edes yhdestä. Mutta älköön kukaan kuvitelko, että niistä jokainen on hirveän ihmeellinen lahja; määrä korvaa laadun. Varsinaiset kinkerit on lauantaina, enkä mä vielä sitten muuta tästä viikosta tiedäkään.

Mun unelma on oma puutarha, perhe ja kirjan kirjottaminen. Välitavoiteunelmia on puutarhuriksi valmistuminen, yliopistoon pääseminen, julkaistun kolumnin kirjottaminen ja aikuiseksi kasvaminen (ei tylsällä vaan vastuullisella tavalla).

Mun mieluisin synttäripäivä ei ollut mun oma synttäripäivä, vaan mun siskon, jolloin saatiin molemmat ihan ensimmäiset Barbiet. Kovana kakkosena 18-vuotispäivä, jolloin mut vietiin terästettyä kaakaota sisältävän termarin kanssa pulkkamäkeen, ja sitten vedettiin samaisessa ahkiossa kuuden kilometrin matka kaverin luokse pailuihin.

En oo varma, mitä kadun kaikkein eniten, mutta paljon hölmöilyjä oon tehnyt. Suurin osa niistä oli vaarallisia mulle, ja loput loukkasi pahasti toisia ihmisiä. Mutta mulle on annettu anteeksi, ja mä aion antaa anteeksi myös itelleni. Syyllisyys rajoittaa.

Tässä kuussa on ollut paljon hyvää. Kesä tuo onnellisen olon ihan itsessään. Mulla on kaikki asiat hyvin, enkä kaipaa just nyt mitään muuta. Mennyt meni ja tuleva tulee, enkä mä mahda kummallekaan mitään. Enää tai vielä.

Mua järkyttää se, kun näen ihmisiä, joilla on paha olla. Tietysti Afrikan lapset saa surulliseksi, mutta myös sellaiset tutut, jotka polttaa ittensä loppuun, eikä ymmärrä silti hidastaa. Ja ne lapset, jotka luulee, että aikuiseksi pitää kasvaa 13-vuotiaana. Ne ihmiset, jotka ei nää minkäänlaista tulevaisuutta, eikä huoli apua. Ja uutiset tietysti; siksi en katso niitä ikinä.

Tää on vähän arka paikka, mutta kerronpa nyt kuitenkin, mitä mä pelkään eniten. Yksin jäämistä. Että musta vaan lakataan välittämästä. Se ei oo todennäköistä, enkä edes usko siihen, mutta jostain se kauhu aina hiipii.

Mun suosikkipaikka on mummulan takapihalla, aurinkotuolissa, kun mummu tuo pöytään mehua ja pullaa, ja juttelee mulle. Ihan mistä tahansa. Mutta tällasta ei enää tuu olemaan muuten ku muistoissa. Mummu katsoo mua taivaasta. On ikävä.

Pyrin tulemaan onnelliseksi ihan omin avuin, oman pään sisällä. Siihen kuuluu ittensä ja muiden täysi hyväksyminen, kaiken inhottavan anteeksiantaminen, elämän ilon säilyttäminen (kunnon naurut vähintään kerran päivässä), ylpeyden tunteminen omista saavutuksista ja rauhoittuminen.

Tähän on hyvä lopettaa. Ja peukut sille, joka jaksoi lukea loppuun asti: Olet mun idoli!