Puhutaanpa hetki kiusatuksi tulemisesta

Verkkoa selatessani silmiini sattui Inhimillisiä uutisia -julkaisun artikkeli kiusatuksi tulemisesta. Touko Kauppisen kirjoittama Kiusaaminen jättää rajut jäljet -artikkeli osui johonkin niin syvälle minun ytimeeni, että olin alkaa itkeä työpisteellä keskellä kuhisevaa avokonttoria. 

Minä olen 30 ja poden paskuutta yli 15 vuotta sitten tapahtuneesta. Aina uuden ihmisen kohdatessani ajattelen sen automaattisesti vihaavan mua. Jos joku on mulle mukava, odotan sen kusettavan mua tai pettävän luottamukseni. Jos olen osana jotain keskustelua tai isompaa porukkaa, ajattelen muiden ryhmässä olevien puhuvan musta pahaa selän takana. Odotan aina jääväni ulkopuolelle edelleen.

Siksi mä olen sosiaalisesti vammainen ja ihmismulkku. Siksi mä toivon todella paljon, että tasa-arvoinen ja suvaitsevainen ajattelutapa saataisiin kasvatettua lapsiin jo ennen kouluikää. Että ei tulisi ihmismulkkuja, sosiaalisesti vammaisia kärvistelijöitä ja itseään ikuisesti vihaavia epämukavuusmöykkyjä. Ettei eriarvoistettaisi jo ekaluokalla, ettei kenenkään - tai hyvä luoja edes vähän harvemman ihmisen - pitäisi kokea, ettei kelpaa.

"Tuoreen brittiläisen tutkimuksen mukaan 13-vuotiaana toistuvasti kiusatuista 15 prosentilla todettiin täysi-ikäisenä ahdistuneisuushäiriö. Kiusaamisen tutkijat ovat olleet kiinnostuneita etenkin koulukiusaamisen seurauksista eikä syyttä. Kouluissa tapahtuva kiusaaminen on erittäin yleistä. Maailman terveysjärjestön eri maissa tekemän tutkimuksen mukaan joka kolmas koululainen joutuu kiusatuksi."

JOKA KOLMAS KOULULAINEN JUMALAUTA JOKA KOLMAS SIIS JOKA KOLMAS

Puhutaan nyt hetki siitä, mikä minä olen. Minä olen 30-vuotias, onnellisessa parisuhteessa oleva aikuinen ihminen, josta tuli hiljattain koiran omistaja, jolla on hyvä työ, hyvä asunto, monta hyvää, läheistä ystävää ja erittäin rakas harrastus. Minulla on asiat ns. vitun hyvin. 

Mutta minä pelkään ihmisiä, uusia tuttavuuksia ja teinityttöjä. Eräänä perjantaina Helsingin keskustan läpi pyöräillessäni olin saada paniikkikohtauksen törmättyäni huoritteleviin teinityttöihin. Pyöräkaistalla edessäni seilasi kolmen humaltuneen teinitytön rykelmä kaljat käsissään. Soitin kelloa, mistä häkeltyneenä neidot meinasivat jäädä alleni (vaikka vauhtia minulla ei ollut nimeksikään). Kohtaamisen kummastuttamina teinitytöt huorittelivat minua ja irvistelivät ivaillen.

Minä olen 30-vuotias. Humaltuneiden teinien typerä käytös palautti minut yli 15 vuoden takaisiin tunteisiin. 

"Olen aina pitänyt sua äärimmäisen itsevarmana ja ihaillut sua, koska oot mun mielestä vaan niin hauska ja hyvä tyyppi", sanoi eräs Facebook-kaverini.  Niin. Puhutaan nyt hetki sitten tästä "itsevarmuudesta" ja "hauskuudesta". Ne ovat naamareita. Ne ovat naamareita ja roolivaatteita, jotka oli pakko pukea ylleen pysyäkseen hengissä. Oli pakko ottaa rooli, että pystyi aamulla nousemaan sängystä ja kohtaamaan sen maailman, johon kukaan ei toivottanut tervetulleeksi. Oli pakko olla hauska, että kehtasi nolata itsensä ennen kuin muut keksivät tehdä sen. Oli pakko olla hauska, että pystyi nauramaan itselleen samalla, kun muutkin. 

Vietin helvetin pitkät viikot, vuodet ja kuukaudet peruskouluvuosinani tiedostaen sen, ettei minusta pidetä. Ettei minua haluta mukaan. Etten minä kelpaa. Kannan näitä ajatuksia takaraivossani edelleen, eikä päänsisäinen elämäni ole millään tavalla tasapainossa. 

Kun peruskoulu tuli päätökseen ja muutin toiselle paikkakunnalle mennäkseni lukioon, muistan seisseeni lukion portilla pitkään. Pelkäsin niin saatanan verethyytävästi sitä, etten minä taaskaan kelpaa  - että edessäni olisi taas kolme vuotta paskaa. Luokseni asteli ihminen, joka esitteli itsensä ja ryhtyi kaverikseni. Elämäni alkoi, kun menin lukioon. Siellä minä kelpasin, olin hyvä ja ystävä. Silloin alkoi paraneminen, joka jatkuu edelleen. Enkä usko koskaan kokonaan parantuvani. 

Minun ystävänäni ei ole helppoa olla. Minun aviopuolisonani ei ole helppoa olla. Olen epävarma ja ahdistuva. Mutta minä olen jumalauta yhtä kiitollinen kuin kodin saanut rescue-koira, sillä he ovat jaksaneet. Ja minäkin jaksan. Jaksan, vaikka noin 15 vuotta sitten halusinkin valita jaksamatta jättämisen. 

Yli 15 vuotta sitten koettu vuosien kiusaaminen vaikuttaa kaikkeen sosiaaliseen elämääni edelleen, vaikka en haluaisi. Välttelen tilanteita, suhtaudun ihmisiin pelolla, ahdistun typeristä pienistä eleistä, asioista ja ilmeistä ja tulkitsen merkityksiä asioista, joissa niitä ei ole. Minusta tuli masentunut, ahdistunut hullu, joka joinakin aamuina makaa sängyssä ja kerää helvetin pitkään rohkeutta kyetäkseen nousemaan ylös ja kohtaamaan maailman. 

"Sä olet rohkea, kun puhut tästä asiasta", sanoi toinen Facebook-kaverini. Kaikkien pitäisi olla. Kiusaamisesta pitää puhua, omia kokemuksia pitää jakaa, ettei yksikään tämän paskamyrskyn läpi samoilleista koe olevansa poikkeava. Koska edelleen yksi kolmesta koululaisesta joutuu kiusatuksi. Heillekin olisi helpompaa, jos joku jakaisi tuntonsa. 

(Kuvassa en ole saanut turpaani, olen vain ollut pelaamassa vähän roller derbyä.)

 

Share

Kommentit

Toimitus
Toimitus

Rohkea teksti, kiitos, että kirjoitit sen – ja toivon mukaan mahdollisimman moni sen lukee. Panemme sen vielä tänään jakoon Lilyn Facebookin puolelle.

Nica
Klassikko viikossa

Kiitos tästä. <3 

Mua järkytti kesällä kun katsoin dokumentin "Kyllä homotkin siivoaa", jossa kävi ilmi että omista teinivuosistani (oon nyt 30) ei oo asiat edenny nuorten maailmassa about yhtään. 

Asdfgh (Ei varmistettu)

Voin paljastaa, että 15 tai 30 vuoden päästä ihmiset, myös nuoret, on edelleen perseestä, ihan kuin nytkin. :DDDD

T. yks sosiaalisesti vammainen mt-ongelmainen

Vierailija (Ei varmistettu)

Täällä toinen sosiaalisesti vammainen! Minua vain ei ole kiusattu koulussa, vaan kotona. Kärsin koko 17 vuotta, jonka porukoilla asuin, henkisestä (joskus myös fyysisestä) väkivallasta. Tunnistin kuitenkin itseni tästä sinun tekstistäsi. Olen nyt jo aikuinen, mutta edelleen kammoan ihmisiä. En tahdo heitä lähelleni, sillä he kaikki vihaavat minua, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Panikoin ihmisten seurassa, en osaa olla kuten muut, "normaalit" ihmiset. En luota keneenkään ihmiseen täysin. On minulla läheisiä kavereita, joihin luotan kohtuullisen paljon, mutta täysin en luota heistä yhteenkään.
On hyvä, että koulukiusaamisesta ja muusta henkisestä väkivallasta puhutaan! Se nimittäin jättää uhriin ikuiset jäljet.

Taru Mari
Stuff About

Kiitos rohkeasta tekstistä. Olen monesti meinannut itsekin kirjoittaa omista kokemuksistani, mutten sitä ole kuitenkaan tehnyt. Ehkä jonain päivänä.

Stacy Siivonen (Ei varmistettu) http://www.rantapallo.fi/ankka

Sasse. Mä olen joskus syyttänyt itseäni siitä, että en yksinkertaisesesti lakannut käymästä koulua, kävellyt koulun portista ulos ja niin kuin ollut koskaan palaamatta. Minua uhkailtiin tietysti sillä, että elämä olisi ihan kauheaa ilman mitään opintoja, mutta totta puhuen ei niistä nyt kauheasti hyötyä ole ollut, masennuksen myötä ovat unohtuneet nekin saksan verbitaivutukset.

Rouseliini (Ei varmistettu)

Kerrankin joku kirjoitti mun ajatukset sanoiksi. Taistelen aina ajatuksen kanssa että uudet ihmiset ei tykkää musta. Siks mulla on vaan muutama ystävä. Allekirjoitan kaiken mitä kirjoitit.

Ryvetetty kyyhkynen (Ei varmistettu)

Kiitos kirjoituksestasi! Tämä maa kaipaa rohkeita ihmisiä, jotka kertovat tarinansa. Ehkä kun tarpeeksi moni kertoo, jotain tapahtuu...Ainakin toivon niin. Sinulle kaikkea hyvää elämääsi.

-m (Ei varmistettu)

Kylläpä niin moni asia tekstissäsi tuntui siltä kuin olisin sen itse kirjoittanut. Monesti luullaan, että näistä kokemuksista kasvetaan ajan myötä "ulos". Että kun joskus on ollut kiusattu, niin tietyssä iässä sen ei pitäisi enää vaivata saatika vaikuttaa elämiseen. Kylläpä vaan vaikuttaa edelleen näin kolmenkympin kynnyksellä. Harmittavaa myöntää, mutta totta se on. Olen ennakkoluuloinen ja varautunut uusien tuttavuuksien edessä.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Vittu miten hyvä, tärkeä ja rohkea teksti. KIITOS. 

KaJo83 (Ei varmistettu)

Puit sanoiksi ne ajatukset, mitä mulla on, ne tunteet mitä koen edelleen. Puhkesin kyyneliin. Kiitos rohkeasta kirjoituksesta!

Saila (Ei varmistettu) http://sailanikkuna.wordpress.fi

Itkin lukiessani kirjoitustasi - entisenä työntekijänä nuorten maailmassa, jouduin tämän asian eteen koko ajan. En seurannut vaan työskentelin aktiivisesti. Huolimatta Kiva koulu-järjestelmästä yms. koin, että työntekijät, jotka sydämellään pyrkivät tekemään kaikkensa, joutuvat itse väheksytyiksi ja yhteistyö on erittäin hankalaa erilaisten ammattikoulutuksen saaneiden kesken. Ammattillisuuteni takia en kuitenkaan suostunut antamaan periksi, sosiaalialan työ paksuntaa ammatillisen nahkan niin että hankaluuksista tulee esteitä, jotka täytyy voittaa. On siis olemassa työntekijöitä, jotka tekevät kaikkensa ja jotka jaksavat tehdä kaikkensa. Toivottavasti heitä löytyisi useasta paikasta jokaiselle, joka tarvitsee tukea kiusaamisen loppumiseen. Kiitos, että teet tärkeää työtä - kirjoitit ja jaat itsestäsi♥ Kaikkea hyvää Sinulle♥

ex-lätkäjäbä (Ei varmistettu)

Vau! Rohkea teksti ja kommenteista päätellen moni elänyt samassa tilanteessa! Sama tilanne mulla ja onkin ihailtavaa, että joku uskaltaa puhua aiheesta.

Mun tarina on myös hieman erilainen kuin sulla: kiusaamista koulun lisäksi jääkiekko joukkueessa ja häpeän määrä oli suuri niin maskuliinisessa lajissa. Koen kiusaamisen vaikuttavan samalla tavalla kuin suhun: kuvittelen aina muiden puhuvan musta pahaa ja kohdatessa metelöiviä teinijätkiä tunnen sykkeen nousevan kahteensataan ja fight-or-flight moden käynnistyvän. Itsekkäältä ja typerältähän se tuntuu, että muut muka vain ajatellevat minua ja maaillma pyörisi mun ympärillä, mutta näin se ajatusmaailma on muovautunut.

Tosi inspiroivaa tekstiä!

Hölöttävin Pöllö

36-vuotias ja edelleen tunnen suurta epämukavuutta teinien läheisyydessä. Miksikö, koska minusta tuntuu joka kerta, että ne nauraa mulle. 

Kiti
Katso tarkemmin

Samaistuin joka sanaan.

On huvittavaa olla kaikin puolin onnekas ja onnellinen 26-vuotias, mutta joka pelkää kuollakseen teinejä, miettii pitkään kehtaako pyytää ketään kylään tai minnekään (koska kukaan ei kuitenkaam pidä musta ja oon kuitenkin kaikille vain rasite) ja joka jännittää ihmisiä niin paljon ettei kykene työelämään.

Kiitos kun kirjoitit.

Ihmettelevä (Ei varmistettu)

Kiitos kun kirjoitit. En olekaan yksin kokemusteni kanssa, suurimman osan tuosta tekstistä olisin voinut kirjoittaa itse. Olen yli 30v ja tappelen joka päivä sen kanssa, että uskaltaisin olla minä muiden seurassa - mutta jos on koulussa ja kotona oppinut, ettei kelpaa itsenään, on vieläkin vaikeaa vain olla eikä esittää jotain hauskaa, sarkastista tyyppiä. En meinaa edes tajuta, millainen oikeasti olen. Oletan varmuuden vuoksi, ettei minusta pidetä, etten pety niin pahasti kun se tulee (mielestäni) ilmi. Kovetan kuoreni ja olen kuin en olisikaan ahdistunut muiden seurassa. Lasten ja teinien kohtaaminen on tuskaa - hehän vain nauravat mulle, tuhahtelevat, pyörittävät silmiään, pilkkaavat... Että olisinkin samanarvoinen kuin muut? Niin kotona kuin kodin ulkopuolella?

Monnatar (Ei varmistettu)

Nyt osu ja upposi. On vaikea olla oma itseni enkä tiedä kuka edea olen. Minua luullaan itsevarmaksi ja hauskaksi vaikka olen saatanan sekaisin sisältä kun tapaan ihmisiä. Tästä asiasta pitäisi puhua enemmän. Ihana tietää ettei ole ainut! Olisi mahtavaa kuulla onko ja miten ihmiset selvinnyt tälläisestä yli?

Jusu (Ei varmistettu) http://tuubitoleranssi.blogspot.fi

Samaistuin tähän tekstiin todella paljon. Hieno kirjoitus!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tärkeä teksti, en usko että kiusaamisesta voidaan koskaan kirjoittaa liikaa. Nimenomaan kiusaamisen jättämistä jäljistä, antavat ehkä perspektiivia niille, joiden mielestä lapset on lapsia eikä haukku haavaa tee jne.
Itseäni ei missään tapauksessa ole koskaan kiusattu, (mitä nyt pientä näkyvämpää ja piilotetumpaa vittuilua yläasteella, ja niitäkin lähinnä hyvältä "kaveriltani".)
Samaistuin kuitenkin teinityttöjen pelkoon, en tiedä mikä niissä on, ja olenko se minä joka olen yhä niin nuoren ja epävarman oloinen, että just nää 14-17 v. tytsyt intoutuvat aina joskus esim. laittamaan jalkaa hauskasti kampiksi metroissa + nauravat räkäsesti päälle, tai kommentoivat ulkonäköäni avoimesti "eiks toi ookin ihan sen sun serkun näkönen, sen nörtin".
Pelkään myös niitä opiskelutovereita, joiden sosiaalinen itsevarmuus tuo mieleen yläasteen nokkimisjärjestyksen, joka jossain määrin tuntuu pätevän edelleen.

Erinomainen ja tärkeä kirjoitus! Olin kiusattu päiväkodista yläasteen loppuun asti. Aika kamalaa, kuinka jopa päiväkoti-ikäiset lapset osaavat olla ilkeitä toisilleen. Tunnistan itseni tuosta teksistä niin hyvin, ja sait minut ymmärtämään, miksi olen niin epävarma ja epäluuloinen muita ihmisiä kohtaan. Pidän usein ihmiset pitkään etäällä, eikä minun kanssani varmaankaan ole helppo tutustua. Tästä kertoo hyvin nyt minulle äärimmäisen rakkaan ihmisen ensivaikutelma minusta: self centered bitch! Todellisuudessa olen kaukana siitä, mutta ehkä sellainen kylmä ulosanti on sitten minun suojautumiskeinoni.

annili

Samankaltainen kokemus! Tosin mua luonnehditaan "pelottavaksi" ja "kylmäksi", kenties juuri tuosta samankaltaisesta suhtautumisesta. Suojamekanismihan se juuri on. 

Nanna-85 (Ei varmistettu)

Voi tämä sinun teksti on kuin omasta elämästäni.
Eka luokasta lähtien syrjittiin ja kiusattiin, jätettiin pois porukoista. Muutaman ystävän luokaltani sain, mutta yläasteella hekun paljastuivat kaksinaamaisiksi paskoiksi; esittivät kaveria ja vapaa-ajalla kyläiltiin ym mutta koulussa oltiin sitten taas kuin ei olisi tunteneetkaan.
Tästä "kaveriporukasta" yksi nälvi ja haukkui mua niin että laihdutin itseni anorektikoksi (vaikka sill8in haukkumisten aikaan olin hoikemoi kuin hän).
Nyt naurattaa, hän seurustellut itseään 10-12 vuotta nuorempien pikkupoikien kanssa. Itsellä jo vuosia ollut ihana aviomies, lapsi, omakotitalo, vakityö ja kaikki hyvin, ihania uusia ystäviä rinnalla &lt;3
Mutta jälkensä on jättänyt nuo ajat, olen epäsosiaalinen ja arka uusissa tilanteussa, enkä osaa luottaa keneenkään... ja milloinkaan en ollut huonompi kuin nuo kiusaajat, päinvastoin.

Hämmennys (Ei varmistettu)

Onpas kummaa, tunnistin itseni ja olisin itse voinut kirjoittaa melkein koko tekstin, mutta en koe koskaan olleeni koulukiusattu. Toki minua ei otettu porukoihin mukaan, en ollut niitä suosittuja ja kaveerasin lähinnä niiden kanssa joita sitten ihan oikeastikin kiusattiin, mutta minua ei koskaan haukuttu, pahoinpidelty tai tavaroilleni tehty mitään. Ja ulkopuolelle jääminenkin oli lähinnä passiivista, minua ei pyydetty enkä itse tuputtautunut. Voi olla että tuputtautumalla olisin mukaan päässytkin, mutta silloin minua ehkä olisi vain siedetty, ei haluttu. Ulkopuolelle jättäminen oli siis enemmän passiivista kuin aktiivista naamaa päin kieltämistä. Olin vain hieman ulkopuolinen ja toki harmittelin etten ollut sisäpiireissä, koin myös ehkä olevani tylsä tai muuten "vääränlainen" siksi, mutta en kokenut sitä koskaan kiusaamisena. Kaikki eivät vain voi tai halua olla kaikkien kavereita eikä se sen kummempaa.

Mutta tekstissä tuli esiin se mitä olen nykyään. Todella epävarma, tulkitsen toisissa ihmisissä kaiken ja usein negatiivisena (enkä myönnä olevani välttämättä niin väärässä kuin oikeassakaan siinä), oletan etteivät ihmiset pidä minusta ja viihdyn vain seurassa jossa koen että minusta pidetään (usein siis melko uusien ihmisten parissa, jotka eivät vielä tunne sitä tylsää minua josta sitten eivät tykkääkään).

Pisti miettimään, että pitäisikö minunkin tulkita koulukokemukseni kiusaamisena, tai ehkä että ottaako joku muu kiusaamisena asioita herkemmin. Onko pelkkä ulkopuolelle jättäminen kiusaamista vai onko kaikkien pakko leikkiä kaikkien kanssa vaikka joku osapuoli ei tilanteessa viihtyisikään? Onko se sitten kiusaamista, kun opettaja pakottaa joka välitunnilla hyppimään narua sen oudon tyypin kanssa joka on hieman eri aaltopituudella muiden kanssa? Onko huono itsetunto seuraus vai syy kiusaamiseen? Voiko kaikesta syyttää kiusaamista, jos sitä on tapahtunut, vai voiko olla että kiusaamisesta itsessään on päässyt yli, mutta ne oman persoonan piirteet (jotka ehkä kiusaamiseenkin johtivat) ovat edelleen siellä, käsittelemättöminä häiritsemässä? En nyt väitä tai puolustele tällä mitään, vaan kirjoitus oikeasti pisti miettimään. Ja nimenomaan se, että kuvaus nykyminästä osui niin nappiin, että pitäisiköhän minunkin kokea kokemani sittenkin kiusaamisena. En usko..

acce (Ei varmistettu)

Myös minä tunnistan itseni tekstistä. Kaipaan ihmisten hyväksyntää, olen varautunut ja vaivaantunut ihmisten seurassa, joskus en osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla uusien ihmisten seurassa ilman syvää ahdistusta, tunnen häpeää kun teinit huutelevat jne. En kuitenkaan ole ollut varsinaisesti koulukiusattu, ennemmin päin vastoin.

Ala-asteelta muistan, kuinka minulla oli tapana käyttää valtaa itseäni nuorempaan kaveriini. Laitoin kavereitani arvojärjestykseen ja yritin saada tämän nuoremman kaverin tekemään minulle mukavia asioita (esim. kehumaan, antamaan karkkia), jotta hän nousisi korkeammalle arvoasteikollani. Yritin muillakin tavoilla manipuloida kavereitani, mm. naapurin lasten kanssa meistä oli viihdyttävää aiheuttaa draamaa toisten tyttöjen välille juoruilemalla heistä. Aiheutimme tahallaan riitoja esim. huijaamalla toisen puhumaan toisesta pahaa puhelimessa tyylillä "Eikö Tiinalla olekin rumat vaatteet?", "On, tosi rumat", "Haha, Tiina on tässä vieressä kuuntelemassa kun haukut sitä, kiinni jäit!". Tämä siis n. 10-vuotiaana. En todellakaan tunne ihmisen psykologiaa sen vertaa, että voisin antaa selitystä tällaiselle käytökselle. Ilmeisesti kyseessä oli jo silloin jonkun sosiaalisen hierarkian ja oman itsetunnon rakentaminen? En tiedä, mutta jälkikäteen tajusin, että jo pikkulasten sosiaalinen maailma voi olla todella raadollinen ja julma. Teineistä puhumattakaan.

Yläasteella oppilaiden kesken olikin jo selkeä hierarkia, jossa omasta mielestäni kuuluin keskikastiin. Minua siis morkkasivat ns. suositut koulun pissisprinsessat, mutta toisaalta itse vittuilin milloin mistäkin vielä itseänikin vähemmän suosituille tyypeille. Käytännössä paska siis valui huipulta pohjalle. Selän takana puhuminen, syrjiminen ja kaksinaamaisuus olivat osa omaa käyttäytymistäni silloin, aivan kuten jo silloin pikkulapsena naapurintyttöjen kanssa. Eli olin koulukiusaaja itsekin. Sen sijaan en koskaan ole sanonut joutuneeni koulukiusatuksi, vaikka varmaan se suosittujen tyttöjen käytös minua kohtaan sellaista olikin? Johtuen omasta ilkeästä käytöksestäni muita nuoria kohtaan luokittelen itseni ennemmin koulukiusaajaksi, enkä tästä syystä ole antanut itseni uhriutua.

Harrastusporukoissani puolestaan ketään ei ole (tietääkseni) koskaan syrjitty, vaan kaikki tulivat toimeen keskenään eikä pahaa toisista puhuttu. Minulla on myös rakastava perhe, jossa on aina oltu läheisiä. Olen ollut hyvä oppilas ja minua on palkittu siitä, sekä koulussa että kotona. Työtä en koulun eteen ole joutunut tekemään ennen kuin yliopistossa, olen siis ollut perusfiksu ja nopea oppimaan, en mikään lukutoukka. Kavereita on aina ollut, hyviä ystäviä pari. Määrittelen itseni täydeksi tavikseksi.

Minulla oli koko peruskouluajan myös koulun ulkopuolisia kavereita, jotka eivät esittäneet tai kusettaneet. Näiden ihmisten kanssa minulla ei ollut tarvetta pönkittää omaa asemaani, enkä purkanut mitään pahaa oloani muihin. Kadehdin kyllä suositumpia ystäviäni voimakkaasti, mutta en kaatanut tätä tunnetta heidän niskaansa. Hain vain sitten enemmän huomiota muilta ihmisiltä esim. laittamalla kuvia netin kuvagallerioihin, osallistumalla kotibileisiin ja sellaista.

On siis varmasti niin, että tällainen epävarmuus ja ihmisistä ahdistuminen, mielyttämisenhalu yms. voivat johtua myös jostain ihan muusta kuin varsinaisesta koulu- tai muusta kiusaamisesta. Itselläni on näin 27-vuotiaana aikuisenakin huono itseluottamus, enkä koe olevani missään erityisen hyvä. Tämä on aiheuttanut jopa kriisin, kun en tiedä mitä elämälläni teen. Kompensoin tätä riittämättömyyden tunnetta hakemalla hyväksyntää ihmisiltä ympärilläni, yritän siis miellyttää muita. Ajattelen, että jos muut pitävät minusta, niin minussa on pakosti edes JOTAIN hyvää.

Tällaista voimakasta tarvetta muiden hyväksyntään olen tuntenut pikkulapsesta asti. Enkä tosiaan tiedä, miksi. Mielestäni mikään kiusaamiskokemus ei tätä omalla kohdallani selitä, kun koen eläneeni todella hyvää elämää aina. Ennemmin tunnen olevani jotenkin sosiaalisesti sairas yksilö, kun olen lapsena ja teininä ollut manipuloiva, aikuisena puolestaan varautunut ja sosiaalisesti kömpelö. Ehkä minulla siis on vain persoonallisuudessa vikaa?

Kaikessa tässä pointtini oli siis, että nimimerkki Hämmennys, et ole ainut joka on hämmentynyt näiden sosiaalisten ja psykologisten kysymysten äärellä.

Bloggaajalle: Tämä teksti on ihanan rehellinen ja samaistuttava. Kiusaamisen osalta itse ajattelen lähes päivittäin sitä, kuinka kamala ihminen olen ollut muita kohtaan lapsena/varhaisteininä. En pysty millään tavalla hyväksymään omaa käytöstäni, vaikka sitä voisikin varmasti yrittää selittää jollain ihmisen psykologialla. Siitä minulla ei kuitenkaan ole tarpeeksi ymmärrystä, enkä edes kaipaa selityksiä, koska hyväksyttäviä ne eivät teoista kuitenkaan tee. Olen vain puhtaasti pahoillani siitä, mitä toiset (esimerkiksi sinä) ovat joutuneet kokemaan jo nuorena. Ja siitä, että olen itsekin aiheuttanut joillekin ihmisille varmasti pahaa oloa olemalla yksi niistä kiusaajista, jotka ovat vittuilleet ja syrjineet muiden mukana.

Sarpuli (Ei varmistettu)

Kiitos. Puit juuri minut sanoihisi. Kiitos. Niiden joka kolmannen koululaisen takia pelkään, joka päivä tulkitsen liikaa katseista ja eleistä. En tutustu uusiin ihmisiin todellakaan helposti, ja vielä vähemmän jos he ovat MUKAVIA. Niin olivat nekin "joka kolmas" jotka tuhosivat nuoruuteni. Koko seitsemän vuoden helvetti alkoi kolmannella luokalla uimahallissa liikuntatunnilla, kun huomattiin että "höhö tollapa kasvaa rinnat." Aika hyvä syy kiusata, niin ne kasvaa joskus sullekkin (ajattelen nykyään) Siitä lähtien 7 vuotta eteenpäin se oli jokapäiväistä. Ja jatkui hetken toisen asteen opinnoissakin, kun luokalle tuli nuorempia tyttöjä.. Nyt likemmäs 24 vuotiaana uskallan jo haistattaa paskat niille sanoille ja katseille, silti mietin niitä iltaisin sängyssä, ja ajattelen, miksi juuri minä.
Kiitos, kun puit minut sanoihisi.

Kookookoo (Ei varmistettu)

Kirjoitit, että "olin alkaa itkeä työpisteellä keskellä kuhisevaa avokonttoria" kun luit Touko Kauppisen kirjoitusta. Minulle kävi sama, mutta tämän sinun kirjoituksesi kanssa. Kuin omasta elämästäni, mutta sillä erotuksella, että minulla kääntyi jossain vaiheessa pelkääminen aggressioksi ja uhoksi. Eli tuossa teinityttö-skenaariossa olisin alkanut vittuilemaan ja haistattelemaan takaisin noille teinitytöille. Olen 40 v... Eihän tässä mitään järkeä ole. Joskus joku lapsuudenkaveri sanoi minulle että "vieläkö ne asiat sua kaihertaa, päästä jo irti", ikään kuin niistä kokemuksista vain voisi luopua. Koen myös hyvin usein yksinäisyyttä, mutta en usko että kukaan sitäkään tajuaa. Annan mielikuvan sosiaalisesta sukkuloitsista jolla on aina kiire ja menoja ja lukuisia ystäviä. Todellisuudessa niitä on vain kaksi aidosti läheistä. Aika karua miten ison muurin sitä voi itselleen rakentaakaan.

Latte (Ei varmistettu)

Hei kiitos, ahdistus hellitti aika huimasti tekstin loppuun päästessä. Huomenna uskallan kohdata maailman vähän rohkeammin.

Räsävilli (Ei varmistettu)

Mahtava kirjoitus!

Mulla alkoi oma kiusaamisesta toipuminen joskus lukion jälkeen, kun vietin välivuosia ennen 3. asteen opintoja. Noina vuosina opin etten ookkaa ihan paska ja ruma ja haiseva. Tuolloin kuitenkin ihmiskontaktin pelko pysyi ja en oikeastaan päästäny liian lähelle ku vaan valittuja tyyppejä, joista tiesin että ne ei heti ekana puukota selkään.

Nyttemmin ihmiskammoa on hoitanut pois roller derby (paras laji ikinä!) kun on pitäny tottua toiseen ihmiseen ihan siinä kyljessä ;) derby on myös parantanu kiusaamisesta johtunutta ihan huonoa kehonkuvaa. Tosin pelko, että joku vihaa välillä nousee esiin, joskus harkoissa saatan miettiä et mitähä nääki meinaa ku oon niin hitaasti oppinu. Onneksi meidän tiimi kehuu kovasti, ni nopsaan se pelko katoaa &lt;3

Siisii (Ei varmistettu)

Kunpa jokainen kiusaaja lukisi tämän kirjoituksesi ja tuntisi piston sydämessään. Minua ei kiusattu, mutta jätettiin usein porukan ulkopuolelle. Koin sen kiusaamisena, sillä olisin kelvannut porukkaan antamalla rahaa tms. Minä olin se, joka puolusti niitä kiusattuja, vaikka itsekin pelkäsin kiusaajia. Muutama näistä kiusatuista käy edelleen terapiassa ja jatkaa päivittäistä henkistä taistelua. Nuorena ajauduin hankalaan parisuhteeseen, joka söi itsetuntoni täysin. Päivittäin sain kuulla kuinka nolla olen ja se muistettiin kertoa myös kaikille muillekin. Suhteen päättymisen jälkeen olin helppo kohde työpaikkakiusaajalle, omalle esimiehelleni, joka otti etenkin minut silmätikukseen omien ongelmiensa takia. Kun hänellä oli huono päivä, se kostettiin muille. Lopulta sairastuin vatsahaavaan, jonka aiheutti luultavasti stressi. Silti vaikenin, päivästä toiseen, koska luulin syyn kiusaamiseen olevan minussa. Lopulta uuden työpaikan myötä pääsin ankeasta esimiehestä ja hänen pilaamasta työilmapiiristä eroon. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että tällä työpaikkakiusaajalla ei ole oma itsetunto ja henkinen vointi ihan kunnossa.

Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse olla yhtään sen enempää kuin olen. Olen lopettanut anteeksipyytelyn olemassaoloni takia. Olen oppinut näkemään ihmisten läpi, mitä he oikeasti olevat. Uskon elämän opettaneen minusta hyvän ihmistuntijan. Elän täällä itseäni varten ja jos olen jollekin ongelma, se on hänen murheensa. Varon kuitenkin aiheuttamasta muille mielipahaa, sillä tiedän mitkä seuraukset sillä voi olla. Oikeastaan minusta on tullut väistelyn maailmanmestari. Olen ulospäin sosiaalinen ja puhelias, mutta en välitä tutustua sen syvemmin ihmisiin ja viihdyn ennemmin yksin.

En tiedä olenko kasvattanut itselleni itsetunnon vai piikkikuoren, olen kuitenkin päässyt yli kaikesta ahdistuksesta ja mulle on kokolailla sama, mitä muut minusta ajattelevat. Minulla on ystäviä,koti, työ, perhe ja muutenkin kaikki hyvin. Niillä lapsuus- ja nuoruusajan muita kiusanneilla näkyy useilla olevan sossunluukku, alkoholismi ja yksinäisyys.

Pessimisti olen edelleen, siitä tosin osa on tahallista sarkasmia. Olen oppinut ajan kanssa pääsemään silti eroon siitä, että aina ensin ajattelen asioista negatiivisesti, myös positiivisuus on saanut jalansijaa.

Tsemppiä kaikille kiusatuille. Kiusaaminen on aina kiusaajan syy.

mystery
Vision One

Mua ei ole sinänsä sanoin tai teoin kovin vahvasti kiusattu, mutta lukiossa mut vaan jätettiin täysin ulkopuolelle. Ja ainakin joskus se tuntui pahemmalta kuin kiusaaminen, rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys ja niin edelleen. Yläasteella kuuluin vielä kaveriporukkaan, mutta lukioon mentäessä se hajosi ja yhtäkkiä en kuulunut keidenkään ryhmään. Olin vaan ilmaa kaikille ympärillä olijoille. Yksi kaveri mulla oli mutta hänelläkin meinasi mennä hermot miten roikuin aina hänessä. En vieläkään tajua miten kestin nuo vuodet !  Vaikka nykyään mulla on ihan täysin korvaamattomia ystäviä, jonkunlaiset jäljet tuo aika jätti ja oletan melkein aina uusissa porukoissa että tuskin sovin joukkoon, ja että jossain vaiheessa jään kuitenkin ulkopuolelle. Tai että ystävät hylkäävät ilman syytä.

 

Mulla tilanne oli muuten lapsuudessa täysin sama mutta kiusaaminen jatkui jopa armeijassa asti! Yläasteella se oli kaikkein pahinta ja esim kotitaloustunnille en mennyt enää ollenkaan ainakaan viimeiseen puoleen vuoteen (tais olla pitempikin aika), jostain syystä kotitalousopettaja ei kuitenkaan laittanut merkintöä mun poissaoloista ja antoi jopa numeron (olisko ollut 6), ehkä hän fiksuna ihmisenä näki mikä oli mun kannalta silloin parasta :)

Ajan nykyään taksia (olosuhteiden pakosta) ja viikonloppuna ne "samat" kiusaajat (ei kuitenkaan fyysisesti) istuvat mun kyydissä joten voitte uskoa ettei helppoa ole!!!

En IKINÄ käy missään paikoissa jossa jengi liikkuu ja olenkin parhaimmillani ihan vaan kotona. En siedä yhtään että olisin jossain keskipisteenä ja huomion kohteena!

Minussa on joku juttu joka laukaisee kaikissa ihmisissä kiusaamisreaktion ja ärsyyntymistä. Sekin taas ärsyttää minua kun en voi tehdä asialle yhtään mitään vaan pakko olla yksin! Siihenkään en ala että alkaisin esittämään jotain "hienoa" tai "vahvaa" tms että muut hyväksyisivät minut!

 

48 v taksiautoilija

 

 

Aina yksin (Ei varmistettu)

Mulla oli se fiilis jo ku ala-asteelta lähdettiin kohti yläastetta että Jes, alkaako vihdoin tulla kavereita ja homma mennä hyvin. No ei... eihän se tietenkään menny niin. Samat naamat sielä kun oli, koulukiusaaminen oli joka päiväistä. Osa omalta luokalta ja osa muilta luokilta, paljon uusia lempinimiäkin tuli kun en istunut samaan muottiin muiden kanssa. Ku se ihana hetki tuli että pääsi yläasteella pois, kun muut itki niin itse nauroin että Vihdoin!
Amiksessa meni enimmäkseen hyvin, pieni luokka ja hyvä henki. Nettikiusaajia senkin edestä ja kämppikseni sekosi yhtäkkiä ja alkoi nimittelemään myös....
Toisessa Amiksessa ihan hyvin myös, muutama kiusaaja sieläkin.

Vihdoin luulin että nyt porukka aikuistunutta, sillä menin suorittamaan amk opintoja. Suurella innolla ja helpotuksen tunteella sain olla koulussa melkein puoli vuotta kunnes "paska myrsky" alkoi jälleen. Yhtäkkiä yhden pikkujoulu reissun jälkeen minne en kerinnyt itse, en enää kelvannut kenellekään. Olin kuulemma haukkunut silloista paras ystävääni? Silti kukaan ei kerro vieläkään mitä olin sanonut? Koska harvoin mistää puhuinkaan kuin eläimistä kun suuni avasin. Kun tästä koulusta pääsen eroon, en halua enää ikinä opiskella tai muuten olla liian lähellä ketään.

Joo tulee kans tunne että jokuhan minussakin säteilee ympärille että porukalle tulee vahva fiilis että TUOTA pitää satuttaa jotenkin! Muistan yläasteellakin yhden sanoneen että "jonkun pitäis joskus läväyttää sinua kunnolla turpaan", oon siitä asti ihmetellyt että miksi???! Olin hyvinkin rauhallinen ja vaaraton oppilas joten MIKSI MINUA PITÄISI JONKUN LYÖDÄ?!?!

Olin kans iloinen kun pääsin koulumaailmasta pois, että pelkästään kiusaamiset koko kouluajan estää minua tehokkaasti edes miettimästä mitään opintoja enää! Nyt kun jälkeenpäin muistelee kouluaikaa niin sehän oli yhtä helvettiä -kuin vankila, pakko oli vaan väkisin raahata ittensä koulualueelle ja ottaa taas turpaan :(

En ikinä kertonut kenellekään (edes kotona) että olin koulukiusattu, nyt olen kyllä kertonut, jotenkin ajattelin olevani heikko ja luuseri jos muut saisivat tietää!

Mali (Ei varmistettu)

Oisin voinut ite kirjottaa tän..

rondawashere

"Kiusaamisesta pitää puhua, omia kokemuksia pitää jakaa, ettei yksikään tämän paskamyrskyn läpi samoilleista koe olevansa poikkeava."

Tää on niin hyvin kiteytetty! 

Laura Ka. (Ei varmistettu)

Hieno ja rohkea teksti, johon samaistun itsekin. En tosin entisenä koulukiusattuna, vaan ihan oman äidin aikaansaannoksena.

Kuulostaa siltä, että sulla on tai sulle on ainakin kehittynyt turvaton kiintymyssuhde. Tiedän, miten hirveää jatkuva epäluottamus muita kohtaan voi olla. Mutta jos yhtään auttaa, tässä hopeareunus: kaiken tämän voi kääntää voitokseen, sillä ihmisen mieli on loppujen lopuksi, kuten neurotiedekin sen todistaa, erittäin joustava. Turvallisten ja rakastavien ihmissuhteiden lisäksi hyvä terapeutti, meditaatio ja terapiamuodot kuten hypnoosi voivat olla suuri apu.

Jaksamisia ja kiitos vielä avaavasta kirjoituksesta!

Kommentoi