Ladataan...
Oma huone

Tätä kirjoitettaessa #metoo on pysytellyt jo useamman päivän käytetyimpien hashtagien joukossa. Twitter ja Facebook ovat täynnä ahdistelukertomuksia, lyhyitä toteamuksia, analyysejä, sekä sellaista kuraa, jota tällaiset kampanjat houkuttelevat puoleensa. Osa hashtagin alla jaetuista päivityksistä on kampanjan parodiointia, kritiikkiä tai kokemusten vähättelyä. Twitteristä löytyi useampikin tyyppi, jonka mielestä vaikutti olleen kovinkin briljantti ajatus sirotella kipeiden ja henkilökohtaisten tarinoiden sekaan ivallista läpän heittoa, tai joille ylipäänsä konsepti ahdistelun ja flirttailun välillä tuntui olevan epäselvä.

Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Toinen toistaan ahdistavampien ahdistelukokemuksien vyöryminen silmille on itsessään raskasta. Siksi muokattu saateteksti, jossa on kiinnitetty huomiota kokemusten jakamisen vapaaehtoisuuteen ja siihen, koetaanko se turvalliseksi, on ollut mielestäni tosi hyvä. Kenenkään ei tarvitse jakaa kokemuksiaan. Kukaan ahdistelua kokenut ei ole velkaa asian avaamista. Ja jos joku jakaa, älä kysy. Kuuntele, jos toinen haluaa kertoa.

Selatessani muiden päivityksiä aloin melkein katua, että jaoin itsekin sanat. Siis, että eihän minulle mitään noin rajua. Että liioittelenko nyt vaan. Sellaista vaan, tiedättehän te, arkista ahdistelua.

Näin siitä huolimatta, että tiedostan hyvinkin selvästi, ettei sellaista asiaa kuin arkinen ahdistelu pitäisi olla olemassakaan. Sanoiksi saatettuna koko käsite kuulostaa juuri niin absurdilta, kuin se on. Väitän, että olen vielä aika herkistynyt huomaamaan vähättelyä ja häpeää, joita olen viime vuosina pohdiskellut aika paljon. Ja siitä huolimatta omasta takaraivostani iski jonkinlainen epämääräinen tunne, ettei tällaisista pienistä kannata tai kuulu sanoa mitään. Häpeä.

Häpesin sitä, että kehtasin nimetä kokemukseni ahdisteluksi ja häirinnäksi. Häpesin, että joku voisi nähdä minut uhrina, jos päivitän aiheesta. Häpesin, etten ole osannut aina reagoida tai pistää vastaan.

Mitä se arkinen ahdistelu sitten on? Sellainen niin pieni, että melkein en kehdannut ääneen sanoakaan? No. Se on sitä, kun toinen ihminen on käynyt kourimassa perseestä – kotibileissä, kadulla, baarin narikkajonossa. Tai hiplannut reittä junassa, kun olen ollut teininä nuokkunut bileiden jälkeen. Tai kiskonut hameen ylös katsoakseen sen alle. Tai kysellyt hintaa ja suuttunut, kun olen ilmoittanut, etten ole töissä - miettisit sinäkin vähän miltä näytät, se mies huusi perään. Ajattelikohan sekin olevansa ihan tavallinen ja mukava tyyppi?

Tai se, kun yläasteella samassa koulussa työskentelevä aikuinen kirjoitti pikkutunneilla Irc-gallerian profiilikuvan alle kommentin "vitsit mitkä tissit". Olin kahdeksannella luokalla.

Tai se, kun koetin lopettaa jankkaavan iskuyrityksen baarin pihalla, ja sanoin, että mulla on tyttöystävä. Newsflash: se ei toimi samalla tavalla kuin poikaystävästä ilmoittaminen, sillä silloin ei loukata toisen miehen omaisuutta. Tyttöystävän mainitseminen ei suinkaan karistanut jankkaajaa, vaan kirvoitti ehdotuksen kolmen kimpasta.

Tai kaikki lukemattomat heitot, joissa joku on katsonut tarpeelliseksi kommentoida ulkonäköä kadulla, baarissa tai töissä. Toinen newsflash: se ei automaattisesti ole ilahduttava kohteliaisuus, eikä toinen osapuoli välttämättä kaipaa kommenttiasi. Aika usein näkemys toisen ihmisen ulkonäöstä tai pukeutumisesta kannattaa pitää omana tietonaan.

Tai se, kun olin 16-vuotiaana kieltäytynyt lähtemästä toisille treffeille lähemmäs kolmikymppisen miehen kanssa, ja seuraavan kerran törmätessä tämä yritti painostaa tekemään niin. Mainittakoon vielä, että kohtaaminen tapahtui festareilla, joissa olin tuhannen päissäni, ja suhteellisen altis painostamiselle.

Tai se, kun 27-vuotias halusi deittailla, repiä hiuksista ja pelata erilaisia valtaleikkejä kanssani 17-vuotiaana, eikä ilmeisesti vieläkään ajattele tapahtumaketjussa olleen mitään outoa, kun kyselee Facebookissa kuulumisia ihan normaalisti.

Tai sellaiset tapaukset, jotka ovat tapahtuneet asiakaspalvelutyössä. Toisin kuin fyysinen iholle käyminen, näitä kokemuksia en ehkä olisi uskaltanut nimetä ahdistelemiseksi niiden tapahtuessa. Yhtä tapausta mietin eilen paljon. Se on erityisen räikeä siksi, että tyyppi ei ollut ventovieras, eikä varmasti ajatellut ahdistelevansa. Oli kyseessä tyyppi, jonka kanssa - töissä, asiakaspalvelijana, kirjakaupassa - aloin jutella kirjoista. Tyyppi pyysi ulos kahville. Lähdin. Juotiin kahvit, annoin puhelinnumeroni. Käytiin kerran treffeillä. Sen jälkeen totesin, että tämä ei nyt ehkä ollutkaan niin hyvä idea, ja seuraavaan treffipyyntöön vastasin tekstiviestillä, että ehkä tämä on parempi jättää tähän. Tyyppi vastasi ymmärtäväisesti ja sanoi, että ehkä olen oikeassa, ja jätetään tähän. Tässä kohtaa tarinaa olisi voinut olla piste, mutta eipä ollutkaan. Jonkin ajan kuluttua nimittäin tyyppi ilmestyi taas samalla kirjakaupalle ja jäi sinne yli tunniksi odottamaan, että suljen kaupan.

Asiakaspalvelijalle on lähtökohtaisesti ihan helvetin hankala tilanne, jossa pitäisi sanoa asiakkaalle ei. Perustavoitteena kun on, no, palvella sitä asiakasta ja pitää se mahdollisimman hyvällä tuulella. On siis ylipäänsä hankalaa antaa pakit toiselle tilanteessa, jossa toinen on asiakaspalvelija ja toinen asiakas. Se osapuoli, joka on töissä, ei voi poistua tilanteesta. Asiakaspalvelija, joka on yksin töissä, ei myöskään voi valehdella siitä, koska työvuoro päättyy – etenkin, jos toinen jää paikalle vahtimaan. Vaatii aika isosti uskallusta pyytää toista poistumaan, ja sen onnistumisesta ei ole mitään takeita. Ja jos iskeminen on tavallaan epäsuoraa, eikä muodollisesti riko mitään rajoja? Voiko toista pyytää lähtemään kaupasta, jos se vain hengailee siellä ja jutustelee tuntikaupalla? (Jälkikäteen kerroin esimiehelle tapauksesta ja sain yksiselitteisesti ohjeet, että kyseisen tyypin tullessa takaisin olen ehdottomasti vapaa ilmoittamaan porttikiellosta).

Lisäksi, olinhan kuitenkin itse alun perin suostunut yksille treffeille, joten ehkä äärimmäisen vaivaannuttava tilanne oli sittenkin vain itse aiheutettu.

Kun vihdoin suljin kaupan, tyyppi pyysi ulos. Toistin, ettei se ole hyvä idea. Tyyppi kysyi muistaakseni, miksei. Sanoin, että koska mulla on poikaystävä. Tämä toimi paremmin kuin edellä mainittu esimerkki tyttöystävän mainitsemisesta, mikä kertoo kyllä paljon. Tässä kyseisessä tapauksessa tyyppi häipyi, eikä koskaan tullut takaisin.

Tapaus ei ollut erityisen raju, mutta kuvittaa hyvin ehkä sitä, kun flirttailemisen ja ahdistelemisen raja menee ihmisillä sekaisin. Toisen ihmisen työpaikalle jääminen yli tunniksi, kun toinen ei voi lähteä, on sitä jälkimmäistä. Ylipäänsä kannattaa harkita todella tarkkaan, onko yritykset flirttailla asiakaspalvelijalle oikeasti toivottuja ja onko toisella vapaus päättää, osallistuuko tilanteeseen vai ei. Jos toinen joutuu olemaan tilanteessa, vaikka vastoin tahtoaankin, niin kyllä, myös mukava ja ihan perus kiltti tyyppi sortuu silloin ahdistelemaan.

Aika monet kokemuksista jaoin pari vuotta sitten #lääppijä-kampanjassa. Valitettavasti niitä on aika helppo keksiä lisää; tämäkään lista ei ole tyhjentävä, likimainkaan.

Oletan, että kaikki ne oman elämänsä sankarit, jotka ovat nostaneet hameesta, kourineet perseestä tai käyneet iholle kysymättä, tietävät tehneensä jotakin väärin. Näiden parin kampanjapäivän aikana olen kuitenkin miettinyt sitä, kuinka moni ei tiedä. Kun käytännössä katsoen kaikki naiset kohtaavat häirintää ja ahdistelua, ei ole kyse vain epämääräisistä ahdistelevista hirviöistä siellä jossakin ahdistelijaringissä. Sitä tekevät ihmiset, jotka usein ajattelevat olevansa ihan hyviä jätkiä eikä mitään törkysovinisteja. En totea tätä missään nimessä vähätelläkseni tapahtunutta; tässä kirjoitellessa mietin, että nämäkö tosiaan ovat sitä arkista ahdistelua, jota en melkein pitänyt mainitsemisen arvoisena. Tapaukset ovat olleet ihan kamalia, eikä niitä tulisi kenenkään toisen kohdalla mieleen vähätellä. Omalla kohdalla asia on eri: ihminen voi mennä aika pitkälle ajatuksissaan vältellessään tilannetta, jossa joutuisi nimeämään kokemansa ahdisteluksi.

Seuraavaksi haluaisin nähdä arkisen ahdistelun toisen puolen. Joitakin tekstejä tästäkin on jo näkynyt, kuten Jonny Scaramangan I am the reason women are posting #metoo. Scaramanga käy avoimesti läpi kaikki tilanteet, joissa itse on ahdistellut ja häirinnyt. Lista on monella tavalla vastenmielistä luettavaa – enkä suosittelisi sitä kaikille – mutta se on tärkeä. Scaramanga nimittäin naulaa huomion siihen, mikä usein ahdistelussa unohtuu. Aika harva tietoisesti ajattelee olevansa ahdistelija ja vahingoittaa toisia ihmisiä tarkoituksella. Näitäkin tapauksia on, mutta ei tarpeeksi selittämään päivittäistä ja jatkuvaa häirintää ja ahdistelua.

Mietin niitä kommentteja, joissa kampanja on nähty miehiä kollektiivisesti syyllistäväksi. Se kertoo mielestäni kommentoijien käsityksistä aika karua kamaa: jos naisten kokemasta ahdistelusta puhuminenkin syyllistää miehiä, lienee syytä kääntää katse peiliin ja pohtia vakavasti tekemisiään ja käsityksiään siitä, mitä on olla mies. Tarkoittaako miehenä oleminen ahdistelua? Olenko minä, kaikin puolin mukava tyyppi, sortunut ahdisteluun tai häirintään? Voinko käsi sydämellä sanoa, etten ole ikinä ahdistellut, en edes kännissä ja läpällä?

Olisiko mahdollista, että joku kirjoittaa postaukseensa #metoo juuri minunkin takiani?

Jos edellä oleviin kysymyksiin kykenee rehellisesti vastaamaan, että ei, yksikään ihminen ei ole kokenut häirintää tai ahdistelua taholtani, se on hieno juttu. Jos sen sijaan kysymykset tai kertomukset herättävät tarpeen kyseenalaistaa uhrin kokemus, kertoa ahdistelun olevan usein ”uhrin korvien välissä” tai uhrien oma vika, lienee korkea aika tunnistaa tosiasiat. Kyllä, juuri sinä olet ahdistelija. Sinä olet se, joka satuttaa ja vahingoittaa. Sinä, mukava tyyppi, joka juutut iskemään asiakaspalvelijaa, käyt iholle lupia kyselemättä, kommentoit kadulla naisten ulkonäköä, jankutat vaikka toinen on jo kerran kieltäytynyt. Olisiko aika tehdä jotakin toisin?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Muutama viikko sitten kävelin yliopiston keskustakampuksen ohi. Ilmassa oli vähän jo kirpeyttä, syksytakin oli saanut kaivaa esiin. Muutamissa lehdissäkin on jo väriä. Lempivuodenaikani on käsillä. Ja silloin tajusin jotakin.

Tämä on ensimmäinen syksy seitsemään vuoteen, jolloin en palaa yliopistolle. Samalla se on ensimmäinen syksy KAHTEENKYMMENEEN vuoteen, jolloin en mene mihinkään "kouluun". Ei ole sitä kesälomalta palaamisen tunnelmaa, samaan aikaan jännittynyttä ja raukeaa, uusien vihkojen valitsemista, ensimmäistä koulupäivää. Väitän, että ensimmäisissä koulupäivissä on ollut jotakin samaa fiilistä, puhuttiinpa sitten siitä päivästä, kun uutukaisena ekaluokkalaisena käveli tärisevin jaloin kouluun, aloitti Kallion lukion krapulaisena hellepäivänä tai raahautui graduseminaariin mumisemaan, ettei se graduhommeli nyt tänäkään kesänä oikein ottanut virtaa. 

Olen viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästäni viettänyt jonkinlaisen opetukseen tähtäävään instituution parissa. Kiinnittyneisyyden taso on tosin vaihdellut; kun oman alan työt tulivat mukaan kuvioihin, yliopistoarki loppui yllättävänkin seinään. Silti taustalla häilyi gradu ja ne tutkinnon viimeiset rippeet, siellä täällä lauantaiaamun kirjatentti tai jokunen omatuntoa kolkutteleva rästiessee. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että välttämättä viimeiset pari vuotta olisi tehnyt niin tiiviisti kuin koko ajan tiennyt, että pitäisi tehdä. Tänä syksynä, kun lähden töistä, en pode huonoa omatuntoa siitä, että pitäisi aloittaa toinen työpäivä ensimmäisen perään, eivätkä lomapäivät tunnu ajan varastamiselta.

Onko se ihanaa?

On. Monessa asiassa se todella on. Eikä vähiten siksi, että jollakin tavalla gradun valmistuminen tuntuu validoivan sen, että tässä hautomassani ajatusrakennelmassa sittenkin oli ehkä jotakin ideaa, joku muukin näki siinä jotain järkeä. On ihanaa, että on saanut asioita valmiiksi, ja niille voi laittaa pisteen. 

Silti kampuksen ohi kävellessäni päällimmäinen tunne oli haikeus. Se, että tieto valmistumisesta viimein moukaroitui tajuntaan, sai käsittämään, miten helvetisti elämää on mahtunut siihen seitsemään vuoteen. Miten eri tyyppi se oli, se tyyppi mustavalkoisessa mekossaan ja merimiesnapeissaan, miten erilaisilla tulevaisuuksilla ja ajatuksilla se flirttaili ja haki rajoja. Ja millaisilla perusteilla se kakskyt vee muikkeli teki ratkaisuja elämässään.

Kirjoitin ensin: miten järjettömillä perusteilla. Sitten pyyhin sen pois; se tuntui loukkaavalta sitä kaksikymppistä kohtaan, ja niitä ratkaisujakin. Se tyyppi teki ratkaisunsa silloin käytettävissä olevilla tiedoilla, silloisten unelmien ja pelkojen ja toiveiden sanelemissa puitteissa. On aika hurjaa, miten isoja päätöksiä teki aivan sattumanvaraisesti - ja silti, niissä olosuhteissa, periaatteessa ihan järkeenkäyvästi. Nyt jos olisin juuri lukiosta ulos pullahtanut kaksikymppinen, en todellakaan pingottaisi pääsykokeisiin lukiessa koko kevättä, vaan lähtisin reissaamaan, pitäisin välivuoden tai pari, ja punnitsisin perusteitani valita asioita, pysyä ihmissuhteissa. Pelkäisin vähän vähemmän. Etenkin, kun Suomessa painotetaan jatkuvasti enemmän siihen suuntaan, että alan vaihtamisesta tulee vaikeampaa, en näe hirveästi järkeä puskea kiireisiin päätöksiin.  

Eipä silti - vaikea sitä on katuakaan. Vaikka navigoin tekemiini päätöksiin sattumanvaraisesti, omalla kohdalla pääaine osui aika kohdilleen. Edelleen kiinnostuksenkohteissa pyörivät samat asiat: yhteiskunta, historia, politiikka, eri kerrostumat ja näkökulmat, sattumanvaraisuus. En tehnyt graduani Espanjan sisällissodasta tai edes Emma Goldmanista, mutta opiskelin yhtä ja toista kehityskulkujen sattumanvaraisuudesta, suurten myyttien pettävyydestä ja siitä, että Porvoossa ei piru vie vietetty valtiopäiviä vuonna 1809. Seitsemän vuoden aikana mieleen teroittuivat ainakin se, että tenttiin kannattaa mennä aina (myös maanantaiaamuna, kun on viettänyt viikonlopun rälläämässä elämänsä ensimmäisissä vuosijuhlissa, jatkoilla, jatkojen jatkoilla, silliksellä ja silliksen jatkoilla) ja ettei koskaan kannata olla silliksen jatkoilla se, joka ehdottaa skumpan ostamista. Opin, että esiintymistilanteista useimmiten tuppaa selviämään hengissä, ja usein itse arvostelee omaa työtään kriittisemmin kuin kukaan muu. Opin, että parasta jälkeä tekee silloin, kun uskaltaa valita itseään kiinnostavia aiheita, eikä koskaan kannata skabata sellaisilla osa-alueilla, jotka eivät edes kiinnosta - sivuaineiden valitseminen pelkkä työllistymisnäkökulma edellä on hirveää hukkaanheittämistä, sillä kyseisestä sivuaineesta aidosti kiinnostunut tyyppi luultavasti tekee työnsä kuitenkin paremmin. Ikinä ei tiedä varmuudella, mistä on hyötyä. Esimerkiksi täysin opinnoista irrallinen tyttötutkimuksen kurssi toi aikoinaan kandin aiheen, ja muutenkin jäi mieleen pitkäksi aikaa. Viha ja valta -luentosarja aiheutti niin kiihkeitä keskusteluja, että seistiin luentojen jälkeen usein sporapysäkillä väittelemässä, malttamatta lähteä kotiin.

Seitsemään vuoteen mahtui puisevia luentopäiväkirjoja, väkisin kiinni painuvia silmiä, ihania tyyppejä, yllin kyllin esiintymisjännitystä, bileitä, rälläämistä, ristiriitoja, myllertäviä ajatuksia, rahapulaa, kahvilla istumista ja aivan helvetin paljon Gilmore Girlsiä.

Nostalgian värittämänä on helppo muistaa parhaat puolet. Ei silti ole pelkkiä kullattuja muistoja sanoa, että ne vuodet olivat hyviä vuosia; toiset raskaampia kuin toiset, mutta monet niistä elämäni onnellisimpia vuosia. Haikealta tuntuu, että monet niistä mahdollisuuksista, mitkä olivat vielä fuksina todellisia, eivät sitä tulevaisuuden fukseille välttämättä enää ole. Millainen on koulutus- ja opintotukileikkausten värittämä arki yliopistolla nyt? En tiedä, mutta veikkaisin, että tunnelma on toisenlainen kuin silloin, kun itse seisoskelin Kuppalan pihalla ensimmäistä kertaa. 

Kaikista syksyn rutiineista en ole valmis päästämään kuitenkaan irti. Myös tänä syksynä päätin, että näin villinä ja opetusinstituutioista vapaanakin aion ostaa uudet vihot ja kynät - muuten syksy ei tunnu syksyltä.

PS. Oma huone täyttää pian kolme vuotta. Se hakee hieman muotoaan, ja harkinnassa on, että hyllytän sen kokonaan, ainakin siksi aikaa, kunnes tiedän, mihin suuntaan haluan sen menevän. Blogin sisältö on kolmen vuoden ajan ollut milloin mitäkin, oman arjen ja intressien värittämänä. En ole halunnut määritellä sitä liian tarkkaan, vaan olen kirjoittanut milloin vaihtovuoden arjesta, milloin Trumpista, feminismistä, häpeästä tai rakkaudesta. Kuluneen vuoden aikana olen päivittänyt blogia jatkuvasti harvemmin. Alun perin aloitin blogin lähinnä siksi, että halusin testata kirjoittaa julkisesti silloinkin, kun se tuntui hankalalta ja hiton nololta. Siinä mielessä blogi on tavallaan tehnyt tehtävänsä. Oman elämän sijaan blogissa ovat painottuneet postaukset, joissa puidaan häpeän kaltaisia yleisempiä teemoja, henkilökohtaisen kulman kautta - välillä aika isojenkin asioiden kautta. Tätäkin ratkaisua olen viime aikoina jonkin verran pohtinut. Kirjoittaako sittenkin enemmän kepeitä kertomuksia arjesta tai vaikka remontista, jonka keskellä tällä hetkellä elelen? Vai käyttää blogia kanavana keskeneräisille pohdinnoille ja yhteiskunnalliselle turhautumiselle? Jatkaako henkilökohtaisen ja yleisemmän tason yhdistelyä, vai keskittyäkö toiseen? Mielelläni siis kuulisin kommentteja niiltä ihmisiltä, jotka ovat postauksia käyneet lukemassa - joko täällä tai kasvotusten.

Share
Ladataan...

Pages