Ladataan...
Oma huone

Jo jonkin aikaa olen halunnut avata sanaisan arkkuni aiheesta perhevapaauudistus. Kuten kaikki varmasti tähän mennessä tietävätkin jo, hallitus ilmoitti perhevapaauudistuksen kaatumisesta tällä viikolla. Kenellekään ei ehkä tullut yllätyksenä, että syyttävää sormea osoitettiin kustannusten suuntaan. Ilmeisesti tulee halvemmaksi maksaa naisille siitä, että he pysyvät kotona, kun miettiä systeemiä, joka mahdollistaisi nykyistä paremmin vanhemmuuden tasa-arvoisen jakamisen.

Olen kuitenkin ollut monissa pöydissä harvinaisen hiljaa, kun aiheesta on keskusteltu. Ai miksi? No. Perhevapaauudistus on kyllä kiinnostanut jo pidempään siksi, että se on tärkeä yhteiskunnallinen kysymys, joka koskettaa sukupuolta, työelämää, yhdenvertaisuutta, vanhemmuutta ja sitä, millaista on olla nuori nainen. Tällä hetkellä se kiinnostaa lisäksi myös sen takia, että satun odottamaan lasta.

Shokkiarvo! Ylläri! Klikkiotsikko! No, ehkä joillekin. Uutisella ei taida hirveästi olla shokkiarvoa niille ihmisille, joita näen päivittäin tai edes viikoittain, koska yhdessä yössä ilmestynyttä vatsaani tuskin selitetään ihan muutamalla laskiaispullalla. Kyseessä ei ole ollut salaisuus, vaan viime viikkoina olen kertonut, kun olen ihmisiä tavannut kasvokkain, aihe on noussut luontevasti esiin tai se on tuntunut erityisen tärkeältä kertoa. Alussa siinä oli ihan tarpeeksi sulateltavaa ja pohdittavaa itselläkin, enkä kauheasti arvostanut tilanteita, joissa se nostettiin esiin omaa aloitetta odottamatta. Nyt se on jo ihan suotavaa ja ymmärrettävää - jos joku seurueessa näyttää siltä, että on nielaissut rantapallon, on hetki hetkeltä hankalampaa esittää, ettei kukaan huomaa mitään. Olen ollut kauhuissani, levoton, levollinen, epävarma, todella huonovointinen, innoissani, malttamaton ja äärimmäisen onnellinen. Tästä kaikesta tulen aivan takuulla kirjoittamaan vielä lisää. 

Nyt kuitenkin haluan avautua niistä perhevapaista, joista olen pakahtuakseni halunnut päästä raivoamaan: ai jumalauta

Perhevapaiden uudistamisesta on puhuttu jo pitkään, ja olen aina ollut ehdottoman messissä ajatuksessa, että ne kaipaavat kipeästi uudistamista. Eniten olen fanittanut ajatusta 6+6+6-mallista (ks. lisää tietoa esim. täältä). Epäilen silti, etten ole ikinä yhtä konkreettisesti joutunut vastakkain ajatuksen kanssa: ai näinks tää tosiaan menee. Ja heti seuraavana: miten se voi olla näin?

Kerrataanpa. Äitiysvapaa kestää 105 arkipäivää. Vanhempainvapaa kestää 158 arkipäivää. Isyysvapaa kestää 54 arkipäivää. Vanhempainvapaalle voi jäädä kumpi tahansa vanhemmista (jos syntyvällä lapsella siis on kaksi vanhempaa), mutta vuonna 2014 sitä käytti 1-3 prosenttia isistä. Viimeisimmistä luvuista en tiedä - toivottavasti prosentti on kolmessa vuodessa noussut edes hieman. Feministisestä kuplasta käsin tulee faktoja tarkasteltaessa helposti mieleen ihmetellä, mitä helvettiä täällä tapahtuu, ja mitä ihmettä vapaita suunnitellessa on oikein ajateltu.

On toki tyhmää leikkiä tietämätöntä. On ihan ymmärrettäviä historiallisia syitä siihen, miksi perhevapaajärjestelmä on rakentunut tällä tavoin. Yksi iso syy äitien pidempään vapaaseen on tietysti raskaus ja synnytys. Kuten kirjoitin viimeksi, en ehkä itse näkisi feminismin riemuvoittona tai tavoitteena sitä, että töihin tulisi palata viikon sisällä synnytyksestä. En tietenkään ole kokenut kyseistä proseduuria, mutta olen antanut kertoa itselleni, että kyseessä voi olla 1) fyysisesti melko raskas tapaus 2) melko iso elämänmuutos. Lisäksi olen ihan valmis uskomaan, että vanhempien ja sen uuden ihmisen tutustumiseen ja totutteluun kannattaa varata tovi ihan kaikkien osapuolten takia. Yhteiskunnalla ei voi olla niin hiton kiire, että siihen ei voisi yhtään vapaata varata. Ja jos on, se on siinä tilanteessa pikemminkin yhteiskunta, jonka kannattaa katsoa peiliin.

Mutta miksi ihmeessä ajan varaaminen isyyteen olisi jotenkin valinnaisempaa tai vähemmän olennaista? Tai miten muuten perhevapaiden lähettämän viestin voisi ymmärtää?

Jos jäisin äitiysvapaalle 18.6.2018, se kestäisi 18.10.2018 asti (105 arkipäivää). Vanhempainrahakausi kestäisi 19.10.2018-29.4.2019 (158 arkipäivää). Nämä sain laskettua kätevästi Kelan laskurilla, samoin kuin päivärahojen määrän. Isyysvapaan pituudesta päivämäärinä en oikeastaan osaa kertoa teille mitään sen tarkempaa, koska tähän en löytänyt minkäänlaista olemassaolevaa laskuria. Toivon tosiaan, että joku tulee ivallisesti ilkkumaan, linkkaamaan laskurin ja ihmettelee, miten en dorkuuksissani sitä löytänyt. Se on nimittäin parempi vaihtoehto kuin mahdollisuus, että ajatus 54 arkipäivää isyysvapaata pitävästä isästä on niin outo, ettei kellekään tullut mieleen tehdä isille kätevää laskuria sitä varten. 

Vaikka olisin poikaystäväni kanssa samassa tilanteessa työmarkkinoilla, vakituisessa työsuhteessa ja saman työehtosopimuksen piirissä, emme olisi yhdenvertaisessa asemassa tässä asiassa. "Äitiysvapaan ajalta suoritetaan kolmen kuukauden ajalta toimihenkilön saaman päivä- rahan ja palkan välinen erotus. Ylemmällä toimihenkilöllä on oikeus 6 arkipäivän mittaiseen palkalliseen isyysvapaaseen". On hankala keksiä, miten tällä ei olisi ohjaavaa vaikutusta. Otsasuoneni onkin alkanut pullistua aika hälyyttävästi viime aikoina joka kerta, kun olen kuullut jonkun käyttävän sanaparia "perheiden valinnanvapaus". Mitä ihmeen vapautta on, että koko järjestelmä on rakennettu tukemaan ajatusta isyyden kevyemmästä roolista ja äitien oikeudesta ja velvollisuudesta vastata ensisijaisesti lapsen hoidosta?

Tämä ei kuitenkaan koske meitä, sillä olemme jälleen yksi esimerkki heteropariskunnasta, jolla on toisistaan jokseenkin poikkeavat urapolut. Väittäisin, että sukupuolella saattanee olla vaikutusta myös tähän asiaan. Tietysti tilanteeseen vaikuttaa, että poikaystäväni on valmistunut aikaisemmin ja ehtinyt näin ollen myös olla työelämässä pidempään; tilanteeseen vaikuttavat hyvin erilaiset alat ja käytännöt, sekä työn luonne, ja tekemäni valinnat. Työskentelen sellaisissa tehtävissä, joita ei tässä uravaiheessa ole käytännössä mahdollista tehdä vakituisessa työsuhteessa, oli sukupuoli mikä hyvänsä. Se ei kuitenkaan poista sukupuolta yhtälöstä täysin. Suomessa on edelleen kaikista Pohjoismaista eriytyneimmät työmarkkinat. En tämän postauksen puitteissa kykene edes menemään niin varhaisiin asioihin kuin alavalintojen sukupuolittuneisuuteen ja kasvatukseen, mutta siellä nekin ovat taustalla, osana kontekstia. 

Työmarkkinoihin ja sukupuoleen liittyy myös osittain itseään ruokkiva kierre. Nuoret naiset vakituisissa työsuhteissa tai edes pidemmissä määräaikaisuuksissa nähdään yhä joissakin paikoissa taloudellisina riskeinä, koska, erään kauniisti ilmaistun ajatuksen muodossa: sitä tehdään sitten lapset työnantajan piikkiin. Olen myös lukenut viime aikoina suu auki keskusteluja, joissa kommentoijat esittävät mielipiteitä, miten lasta edes ajatuksen tasolla suunnittelevat naiset eivät saisi hakea edes vakituista työpaikkaa, koska pilaavat meidän tunnollistenkin naisten maineen. En sitten kysynyt, pitäisikö suunnittelemattomatkin tapaukset varmuuden vuoksi abortoida, ettei kenenkään maine kärsi. 

Suomessa naiset siis jäävät kaikkia muita Pohjoismaita useammin kotiin hoitamaan lapsia (Suomen Kuvalehden juttu on vanha, mutta kuvaa osuvasti ongelmaa). Suomessa on hyvin eriytyneet työmarkkinat. Naisten työmarkkina-asema on tilastollisesti huomattavasti heikompi kuin miesten. Sattumaako? Ei.

Yhtenä argumenttina perhevapaiden koskematta jättämisen puolesta esitettiin, ettei sovi heikentää lapsiperheiden asemaa - siis laskea kotihoidontukea tilanteessa, jossa se leikkaisi naisen tuloja, ja kiintiöidä heteroperheessä pidettäviä perhevapaita isän ja äidin kesken. Naisella ei välttämättä ole työpaikkaa, johon perhevapailta palata. Tämä on sinänsä ihan totta, enkä toivo ongelmaa väheksyttävän. Näin pari kommenttia, joissa ongelma kuitattiin vähän niin kuin dissaamalla näitä naisia puolihuolettomasti ja heidän jarruttavaa rooliaan uudistuksessa. Teki mieli vilauttaa keskaria. Olen ihan samaa mieltä, että perhevapaiden uudistamista tarvittaisiin kipeästi. Satun olemaan kuitenkin myös korkeasti koulutettu pätkätyöläinen ja nainen, jolla ei ole hajuakaan, miten töihin takaisin palaaminen tulee käytännössä sujumaan perhevapaiden jälkeen. 

Olisin toivonut kiintiöitä, koska en usko tilanteen muuttuvan toivomalla. Meidän tilanteemme on sellainen, että tavoitteena on pitää perhevapaita mahdollisimman tasaisesti ja vaihtaa vuoroa siinä joulun jälkeen. Ja rehellisyyden nimissä: itse tässä vaiheessa ajattelen, että voisin viihtyäkin kotona vielä kevään. En siis ainakaan etukäteen hingu vaihtoa kuuden kuukauden jälkeen. Etukäteen fiiliksistä on vaikea sanoa mitään. En kuitenkaan ole vielä keksinyt yhtään argumenttia, miksi olisin yhtään sen vähemmän velvollinen ja oikeutettu käymään töissä - tai yhtään sen enemmän velvollinen tai oikeutettu olemaan kotona lapsen kanssa kuin sen toinen vanhempi. Pidemmällä tähtäimellä toivon tilannetta, jossa molemmat aikuiset perheessä ymmärtävät toistensa arkea yhä, molemmilla on yhtä lailla tietoa ja vastuuta lapsen hoitamisesta, molemmat nauttivat yhä työstään, eivätkä todellisuudet eriydy aivan valtavan erilaisiksi. Yli vuoden päähän en osaa vielä edes ajatella. En ole koskaan ollut kenenkään vanhempi, eikä minulla ole vielä aavistustakaan, mitä teemme perhevapaiden päätyttyä. Lisäksi on tietysti mahdollista, että nytkin tehdyt suunnitelmat muuttuvat, jos jotakin yllättävää tapahtuu.

Lähtökohtaisena toiveena tilanteessa kuitenkin olisi, että perhevapaat olisi mahdollista ja mielekästä jakaa molempien vanhempien kesken (jos saisin toivoa kuuta taivaalta, toivoisin kyllä saman tien 6+6+6-mallia tai vaikka perustuloa). On kuitenkin olemassa myös mahdollisuus, että erilaiset työtilanteet vaikuttavat myös tähän suuntaan: jos kotona asuu kaksi vanhempaa, joista toinen on pätkätyöläinen ja toinen vakituisessa työsuhteessa, voi vapaiden jakaminen olla käytännössä hankalampaa. Ei voi olla tilannetta, että toinen on työttömänä ja toinen perhevapailla. Pätkätyöläisyys ei kosketa mitään pientä marginaaliryhmää, vaan on ihan valtava, kasvava ilmiö. Se ei tarkoita, että kiintiöt pitäisi jättää tekemättä, vaan sitä, että ongelmaa on syytä hoitaa usemmasta päästä samaan aikaan. Esimerkiksi perhevapaiden kustannusten jakamisesta on oltu viime aikoina kummallisen hiljaa. Toivon, että olen missannut tämänkin asian ja voin syyttää iloisesti siitä vaikka raskaushormonihuuruja ja työkiireitä, mikä nyt vain parhaiten sattuu tilanteeseen sopimaan. 

En usko, että pelkät kiintiöt muuttavat maailmaa hetkessä. Haluaisinkin kuulla lisää puheenvuoroja siitä, mitä niiden lisäksi tapahtuu. En vieläkään täysin saa kallooni, miksi kustannukset vakituisen ihmisen perhevapaasta jäävät yksittäisen ihmisen työnantajan maksettavaksi, eikä niitä voida jakaa yhteisvastuullisesti eri alojen kesken. Niin kauan kuin perhevapaita käyttävät lähinnä naiset, naisvaltaiset alat ovat ainoita, joille kerääntyy kustannuksia ihmisten lisääntymisestä. Kuitenkaan enemmistö ihmisistä ei hankkiudu yksinään raskaaksi. Jotkut toki, mutta se muuta kokonaiskuvaa. Mitkä hiton synnytystalkoot ne ovat, joissa vauvojen perään kyllä huudellaan, mutta vastuu kasautuu tavalla tai toisella vain naisille? Niin kauan kuin naiset käyttävät valtaosan perhevapaista, nuori nainen vakituisessa työsuhteessa on aina potentiaalinen riski. Se vaikuttaa suoraan siihen, millaista monilla aloilla on hakea töitä nuorena naisena, halusi lapsia tai ei. Voiko vakituista työpaikkaa tai kiinnostavia määräaikaisuuksia käytännössä edes hakea, jos mielessä on käynyt lasten hankkiminen? Tai jos raskaus on niin alussa, ettei sen onnistumisesta ole mitään takeita? Periaatteellisella tasolla on helppo vastata kysymykseen myöntävästi. Käytännössä kysymys on hieman toisenlainen, ainakin, jos takaraivossa kolkuttelevat nettipalstojen puuskuttavat tunnollisten naisten maineen pilaamisesta. Missä työtilanteessa ja uravaiheessa naisella on pokkaa pamahtaa paksuksi?

Ja vielä: jos naisella, joka tulee raskaaksi, ei ole vakituista työpaikkaa, lienee järkevää olettaa hänen pitävän perhevapaita enemmän kuin hänen miehensä, jolla hyvinkin vakituinen työpaikka saattaa olla. Kotona olemisen aikana ura tuskin edistyy. Totta helvetissä se vaikuttaa myös tulevaisuudessa. Miten se voisi olla vaikuttamatta? Siis ihan käytännössä. Jos on kaksi ihmistä, joista toinen viettää vuoden tai kaksi kotona lasta hoitamassa ja toinen, joka sillä aikaa oppii lisää, kartuttaa julkaisuluetteloa ja kokemuksia, tutustuu uusiin ihmisiin, kirjoittaa väikkäriä, mitä ikinä alasta riippuen nyt tehdäänkään – niin totta kai sen jälkimmäisen CV harppaa vuoden, pari, sen ensimmäisen edelle. Vaikka kuinka maailmasta toivoisi toisenlaista, kotona lapsen kanssa vietetyt vuodet eivät taivu työkokemukseksi. Siinä voi oppia yhtä lailla elämän kannalta tärkeitä asioita tai kokea jotakin merkittävää, mutta CV:ssä tai työelämässä mitattuna sillä ei voi olla samanlaista painoarvoa kuin tehdyillä töillä. Vai voiko? Ja onko se feministinen kysymys? Millaista painoarvoa kotona tehdyllä hoivatyöllä voi tai pitäisi edes olla? Tästä aiheesta ihan aidosti haluaisin kuulla enemmän näkemyksiä. 

Olen Anna Kontulan kanssa samaa mieltä, että perhevapaiden suunnitteleminen mielikuvitusvanhemmille eli kahdelle, vakituisessa työsuhteessa olevalle aikuiselle ei aina vastaa todellisuutta. Todellisuus kuitenkin tapahtuu juuri niiden samaisten rakenteiden ehdoilla, niiden ohjaamalla tavalla. En halua perhevapaita, jotka vahvistavat kahden vanhemman heteroperheessä urapolkujen erilaistumista, ylläpitävät työmarkkinoiden eriytyneisyyttä ja pitävät jatkossakin huolta siitä, että naiset jäävät kotiin ja miehet tekevät uraa. Mikään ei koskaan muutu, jos mitään ei uskalleta muuttaa. Lyhyellä tähtäimellä saatan siis toimia omaa taloudellista intressiäni vastaan, mutta silti: yrittäkää nyt saada se perhevapaauudistus aikaiseksi. Täällä odotellaan jo.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Luin tänään Ompeluseurasta keskustelua, jota jäin miettimään. Aiheena oli Helsingin Sanomien julkaisema juttu 24-vuotiaasta Ronja Salmesta, joka on valittu juuri Helsingin kirjamessujen uudeksi ohjelmajohtajaksi.Sen lisäksi Salmi on ehtinyt kirjoittaa viisi kirjaa ja juontaa ja käsikirjoittaa lukuisia lasten- ja nuortenohjelmia. Kuulostaa ehdottoman siistiltä.

Tämä ei postaus ei kuitenkaan käsittele Salmen uraa. Se käsittelee sitä, mitä ajattelin Ompeluseuran keskustelua lukiessani. Vaikka jokainen allekirjoittanee, että lasikattojen rikkominen tällaisella meiningillä on hullun hienoa, kaikki eivät varauksettomasti fiilistelleet itse artikkelia tai sitä, millaisia asioita toimittaja oli päättänyt siinä korostaa.

Puhutaan ensin otsikosta. Olen nähnyt niitä samaiselle artikkelille tänään nimittäin kaksi. Ensimmäinen: Harva 24-vuotias on ehtinyt yhtä paljon kuin Ronja Salmi - Helsingin kirjamessujen uusi ohjelmajohtaja ei lopeta työntekoa edes lomalla. Toinen: Ronja Salmi, 24, nousi yhdessä yössä Suomen merkittävimpien kulttuurivaikuttajien joukkoon - nyt hän päättää, mitä Suomen suurimmilla kirjamessuilla tapahtuu. Epäilen, että olisin mieluummin lukenut jälkimmäisen aamiaispöydässä tänään kello seitsemältä. On jotenkin hirvittävän nolostuttavaa myöntää julkisesti, mutta kyllä minun välitön reaktioni oli jotakin muuta kuin innostunut voimaantuminen. Se oli häpeä. Että mitä minä olen saanut aikaan, 28-vuotispäivä kolkuttelee ovella ja kaikki on vielä tekemättä, saavuttamatta, enkä ole edes esikoisromaania saanut pullautettua ulos. 

Henkilökohtaiset alemmuuskompleksit eivät tietenkään tarkoita sitä, että menestymisestä tai inspiroivista tyypeistä ei saisi puhua, ettei kenellekään vain tule siitä paha mieli. On aika itsekeskeistä, jos toisten menestyminen saa kaivelemaan omaa napaa tai mahdollisesti kolhiintunutta itsetuntoa. Silti muistan sen häijyn tunteen, kun joskus teini-ikäisenä tunsin aikuisen tehneen mielessään jonkinlaisen jaon heihin, joilla merkittäviä lahjoja on, ja heihin, joilla ei. Koin tipahtavani ulkopuolelle. Olin tottunut pitämään itseäni kyvykkäänä, kunnes itsetuntoni koki syystä tai toisesta romahduksen. Ajattelin, etten ollutkaan erityisen älykäs, lahjakas, kaunis (tärkeää), eikä minusta sittenkään tulisi mitään erityistä. Joku voisi myös väittää, että nössöilin, koska en ollut ikinä tottunut aitoon kilpailuun.

No joo. En onneksi pode enää samoja tuskia kuin teini-ikäisenä, ja arvioni omasta ajattelustani tai osaamisestani on kohentunut kahdenkympin paremmalla puolella huomattavasti. 

Minulla on ristiriitainen suhde menestyjäfeminismiin, mistä olen kirjoittanut aiemminkin. Ilman esikuvia maailma ei muutu, ja tarvitaan niitä tyyppejä, jotka menevät eivätkä vain meinaile. Kannatan yhteiskunnallisista rakenteista keskustelemista joka välissä, mutta silti on myös ihan hyvä pointti myös tämän puheen kääntöpuoli. Siinä missä menestyjäfeminismissä sorrutaan välillä siihen, että kuka tahansa vaan voi jos vaan haluu tarpeeksi, ja että vain tietynlainen menestys on ihailemisen arvoista, yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden määräävyydestä puhuminen ei tarjoa mitään lohdullista tilalle. Menestyjäfeminismin tarinat ovat hyviä tarinoita: houkuttelevia Tuhkimo-tarinoita, joiden avulla ihmiset jaksavat sinnitellä. Väitän, etten olisi laittanut alttiiksi itseäni monille asioille, jos en olisi elänyt vaihetta, jossa ramppasin milloin missäkin menestyjänaisten aamiaisilla ja tuuppasin itseni jatkuvasti tilanteisiin, joissa pelotti aivan helvetisti. Väitän, että elämäni olisi monin tavoin köyhempää, enkä olisi välttämättä jaksanut yrittää kursia kokoon sellaista elämää, kun halusin. Tarinan opetus ei ole, että jokainen pystyy, vaan sitä, että ilman toivoa on hankalaa edes yrittää. Ihmiset yrittävät aivan todella erilaisista lähtökohdista käsin, ja se mikä on mahdollista yhdelle, ei ole sitä toiselle. On rehellisempää, ja ehkä joissakin tapauksissa myös voimauttavampaa, kuulla totuus: se ei ole aina sinusta itsestäsi kiinni. En kuitenkaan voi vannoa, että olisin halunnut kuulla sen kaksikymppisenä, kun elin oman elämäni nousukautta, tai niinä hetkinä, kun olen ollut kaikista surkeimmillani. 

Olen muuttunut viime vuosina paljon, mutta edelleen pidän itseäni aika kunnianhimoisena. Se saattaa nykyisin tarkoittaa eri asioita kuin joskus aikaisemmin, mutta se on yhä olemassa. En hakkaa enää päätäni seinään saadakseni asioita, joita en välttämättä edes halua. En yritä kahmia kauhuissani kaikkea, etten jäisi paitsi mistään. Tajuan, että hullujen spurttien aiheuttama adrenaliinikänni vaatii veronsa, ja onnistumisten aiheuttama euforia ei riitä ikuisesti. En usko, että kovin moni luonnehtisi minua "nuoreksi menestyjäksi". Usein ajattelen, että niin, sentään olen kuitenkin aika nuori, ja elämässä ehtii toivottavasti tehdä vielä varsin monenlaisia asioita. 

Toiseksi mietin sitä toista isoa teemaa, jossa keskustelussa väiteltiin. Se oli työtahti. Töiden tekeminen lomalla herättää ymmärrettävästi tunteita. Suhtaudun tähän(kin) ristiriitaisesti. Näin kirjoitin aiheesta reilu vuosi sitten: Yleensä ihmiset, joka antautuvat työlleen (tai: harrastukselleen, projekteilleen, matkustelulle, mille tahansa) ovat ihmisiä, joilla on intohimoinen suhde kyseiseen asiaan. Ei työlle (tai niille muille asioille) antauduta vain siksi, että joku pakottaisi tekemään niin, vaan myös siksi, että se on inspiroivaa, palkitsevaa ja innostavaa. Seison edelleen tämän takana. Siksi olen tavallaan sitä mieltä, että lomalla töiden tekeminen ei pitäisi kuulua kenenkään muun keskusteltavaksi - antaa palaa, jos siltä tuntuu. Olen itse tällä viikolla muistanut, että itse asiassa, minähän teenkin sitä työtä, jota olen joskus kuvaillut unelmatyökseni. Että joihinkin asioihin tulee palo, ja niiden hankalienkin kohtien kanssa on palkitsevaa tapella, siinä saa onnistumisia, sitä rakastaa. 

Työtä ei kuitenkaan tehdä tyhjiössä. Jos julkisuudessa ihannoidaan ihmisen luopumista vapaa-ajasta, se ei ole vailla seurauksia. Se on osa yhteiskuntaa ja sen rakentamaa työkulttuuria. Se lähettää myös viestin, että menestymisestä on turha haaveilla, jos laittaa työkännykän kiinni viikonloppuisin ja lukee postit vasta maanantaiaamuna. Ja näinhän se usein menee. On ihan sama, vaikka työpaikalla sanottaisiin, että levätä saa, ellei kukaan muu tee niin. Kuka haluaisi olla se ainut, joka laiskottelee lomat ja viikonloput? Tai vaikka myöntäisi, että sitä työtä ei tee sydämen palosta ja intohimosta, vaan vaikka siksi, että kerran kuussa tilille tuleva liksa ilahduttaa?

Toki voidaan myös argumentoida, että nämä ovat alavalintaan liittyviä kysymyksiä. Vapaaehtoisesti valitut ylityöt ovat kuitenkin monissa paikoissa normi. Se jättää menestymisen vain niille ihmisille, joille on mahdollista tehdä niitä. Näin ollen menestymiseen kelpaava normi on yhä edelleen uskomattoman kapea. En näe välttämättä feminismin riemuvoittona sitä, että vuonna 2009 Ranskan entinen oikeusministeri Rachita Dati palasi töihin viisi päivää synnytyksen jälkeen ollakseen paikalla tärkeän oikeusuudistuksen esittelemisessä. Voidaan kysyä, kenen muotoilema on tällainen järjestys, ja ketä se hyödyttää. Sivumennen sanoen: ihan yhtä paskamaisena ja epäfeministisenä pidän sitä, miten tapahtuman aikaan oikeusministeri revittiin palasiksi vauva.fi:n palstoilla tai sitä, että ranskalaisille teetettiin galluppeja, jossa he arvioivat, onko oikeusministeri hyvä äiti.

Vapaat valinnat ovat ihan älyttömän monimutkainen asia, ja kenenkään ulkopuolisen on paha mennä arvailemaan, kuka tekee päätöksensä missäkin tilanteessa "vapaasti" ja mitä se ylipäänsä tarkoittaa. En siis oikeastaan halua arvailla, oliko Ranskan silloisen oikeusministerin valinta vapaa vai ei. Toisen vapaiden valintojen kyseenalaistaminen pahimmillaan uhriuttaa tekijän ja vie toimijuuden kokonaan. Toisaalta, kuten työtä, myöskään valintoja ei koskaan tehdä tyhjiössä. Kenen valinta on vapaa? Tekevätkö lähes kaikki suomalaiset perheet sattumalta saman vapaan valinnan, että vanhempainvapaita käyttävät lähes yksinomaan äidit?

Ranskan oikeusministeri ja vanhempainvapaiden käyttäminen eivät ole kaukaisia asioita, vaan ne ovat osa sitä, millaista työkulttuuria rakennetaan. Oli virkistävää lukea artikkeli, jossa kerrankin menestyneeltä naiselta ei kysytty työn ja perheen yhteensovittamisesta. Nainen ei välttämättä halua tai hanki lapsia, eikä etenkään ole selvää, että nainen olisi parisuhteessa hankittujen lapsien hoitamisesta jotenkin ensisijaisesti vastuussa. Pännii kuitenkin myös se, jos lapset ja ura asetetaan yhä jonkinlaiseen joko tai -asetelmaan. Toivoisin, että vuonna 2018 menestyksekäs ura, intohimo työhön, vapaa-aika ja ihmissuhteet mahtuisivat sukupuolesta riippumatta yhteen elämään, eivätkä menestymisen edellytykset sulkisi ulkopuolelleen niin monia ihmisiä. Tarvitaan naisia, jotka rikkovat lasikatot, mutta se ei yksinään ole tarpeeksi. Ei riitä, että naiset muuttuvat, vaan tarvitaan yhteiskunta, joka muuttuu.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Kävin joulukuussa kaksi kertaa elokuvissa. Elokuvilla ei ollut mitään yhteistä nimittäjää, paitsi se, että kävin katsomassa ne. Se lienee syy, miksi molempien jälkeen löysin itseni miettimästä samoja teemoja. Ensimmäisen elokuvan kohdalla olin riemuissani, toisen kohdalla tunsin turhautunutta raivoa. Kuten joskus opponenttini seminaarityötäni ruotiessaan ilmaisi, tarkastelen aineistoani feminististen silmälasien läpi. Voisin nyt lähettää hänelle terveiset, että tämä piirre ei ulottunut ainoastaan silloiseen seminaarityöni, vaan katselen nykyisin samojen lasien läpi myös vapaa-ajallani kuluttaman viihteen: elokuvat, tv-sarjat, kirjat. Halusin tai en. Oman postauksen voisi kirjoittaa siitä, miten sydämeni on särkynyt erinäisten lemppareiden kohdalla (esimerkiksi Sinkkuelämän jakso Boy, Girl, Boy, Girl on nykyään hermoja riipivyydessään ihan nou nou kamaa, vaikka siitä saikin nokkelan sisäänheittolainauksen queer-teoriaa koskevaan esseen alkuun). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa siitä, mitä ajattelin katsellessani näitä kahta täysin erilaista elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva oli Star Wars: The Last Jedi. Aloitetaan itsestäänselvistä asioista: Star Wars on monella tavalla itseoikeutettua avaruusseikkailukamaa. En ole hulluna genreen, mutta näillä elokuvilla tulee aina olemaan sydämessäni paikka. I am your father on ehkä yksi legendaarisimmasta elokuvarepliikeistä, johon kulminoituva draaman kaari on oikeasti ihan huikea. Voi olla, että 2000-luvun alussa tehdyt uudet leffat eivät ole ihan samanlaista tykitystä, mutta ainakin fiilistelin 12-vuotiaana Hayden Christenseniä ihan urakalla. On silti ihan selvää, että The Last Jedi teki isomman vaikutuksen kuin viimeisimmät edeltäjänsä.

Toinen elokuva oli Lady Macbeth. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että sitä luonnehdittiin särmikkääksi pukudraamaksi, joka omalla kohdallani upposi suhteellisen otolliseen maaperään. Jätettiin tänä vuonna perinteinen Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoni välistä ja suunnattiin illalla sen sijaan leffaan. Mitä odotin? Ehkä kartanoromantiikkaa, Humisevaa harjua, pelkistettyä nummimaisemaa, romantiikkaa ja suuria tunteita, palavaa intohimoa. Mitä näin? No en ainakaan sitä, mitä odotin. Sen sijaan ensimmäisen kerran ikinä harkitsin poistuvani elokuvateatterista kesken elokuvan, koska sen seuraaminen yksinomaan vitutti.

Star Wars oli aika perus hyvää viihdettä ja hulinaa, mutta jossakin vaiheessa elokuvaa hätkähdin. Jokin oli eri tavalla kuin yleensä viihdettä kuluttaessa. Ja se jokin oli tapa, millä elokuvan naiset kuvattiin. Ristiriitaisina, kovina, taitavina, kumppaneina, kollegoina, pomoina, päähenkilöinä. Ei suhteessa mieheen tai miehen katseen kautta. Ei suojeltavina kohteina, ei revittävinä ja paiskottavina objekteina, eikä taatusti ainakaan niin, että intohimoa peilataan naiseen kohdistuvalla pikkupakottamisella. Muutosta ei millään tavoin alleviivattu tai tehty erityisen osoittelevasti; naisista oli vain yksinkertaisesti tullut kokonaisia roolihahmoja, jotka taistelivat tasavertaisina henkilöinä. Heidän naiseutensa ei ollut varsinainen uutinen tai elokuvan teema - siis sillä tavalla, kuin mieheys ei ole välttämättä keskeinen teema mieshenkilön kuvattua persoonaa elokuvassa. Toki niitäkin elokuvia tarvitaan, jossa huomioidaan sukupuolen värittämät olosuhteet ja ympäristön suhtautuminen, mutta miten käsittämättömän vapauttavaa oli katsoa elokuvaa, jossa naissankarius ei ollut varsinaisesti uutinen. Se oli luonteva, arkinen osa elokuvaa, jonka teemat huitelivat jossakin ihan muualla kuin päähenkilöiden sukupuolessa. 

Tuntui lähes vallankumoukselliselta katsoa kohtausta, jossa nainen on mukana taistelussa, eikä sitä kuvata joko fetisoivasti – katsokaa, kuuma nainen taistelemassa, uuh ooh – tai vähättelevästi – no siellä se mimmi vähän heiluttelee jotain valomiekkaa, kyllä joku miekkonen sen kohta onneksi pelastaa. Ja että naisen kasvot voivat, luoja paratkoon, vääntyä keskittymisestä tai ponnistumisesta taistelun keskellä, eikä sitä esitetä mitenkään erityisen rumana tai kauniina. Se vain on, ilme muiden joukossa. Niin kuin naamat tuppaavat välillä rutistumaan, jos ei opettele hallitsemaan ilmeitään ja siloittelemaan irveitään, koska on pienestä lähtien oppinut niin tehtävän. Niin, ellen inhoaisi sanaa voimaannuttava, saattaisin jopa väittää, että se oli voimaannuttavaa. Jos olisin kasvanut keskellä kuvastoa, jossa naisen keskittymisestä rutistuva naama on osa ihan normaalia populaarikulttuuria, ehkä en olisi teini-ikäisenä salikeikoilla keskittynyt salilla ilmeisiini, hikoiluun, puhisemiseen ja liian äänekkääseen hengittämiseen vähän vähemmän ja painojen nostamiseen vähän enemmän.

Mikä sitten Lady Macbethissä mätti? Eikö maailma olekaan parempi paikka, jos valtavirtaviihde pystyy esittämään naiset tasavertaisina henkilöinä eikä jonkun miehen haikailemana tai himoitsemana madonnana tai huorana? No juu. Lady Macbethissä tämä ajatus jäi ehkä sitten vähän enemmän alkutekijöihinsä, jos koskaan oli tekijöiden mieleen tullutkaan.

Särmikäs pukudraama. Tätä kuvausta mietin pitkään. Niin, kyllä maailmassa on vielä jonkin verran parannettavaa, jos seksuaalisen ahdistelun normalisoiminen voidaan kuitata särmikkyydellä. Kyllä te tiedätte: se on sellaista aitoa, palavasieluista meininkiä, kun vaatteita revitään, ja seksuaalinen kipinä syttyy siinä pikkuisen väkivaltaa väläyttämällä. Kun nainen sanoo eei ei ei, ja mies änkee väkisin huoneeseen, kun nainen koettaa painaa oven kiinni, mies pakottaa oven auki ja liiskaa pakenevan naisen seinää vasten, suutelee kovaa ja kipeästi, ai että, ja niin se todellinen intohimo syttyy, ja nainen päästää todellisen himonsa valloilleen ja antautuu. 

Ai ei? Joo, jotenkin kuvittelin, että näin räikeästi seksuaalisen ahdistelun kuvaaminen intohimoksi olisi eilispäivää. Kun #MeToo on ravistellut asenteita ja tuonut esiin valtavan määrän paskaa, jota tämän kaltaisella ajattelulla ollaan oikeutettu, luulisi maailman kulkevan eteenpäin. Kaikilta osin ei. Ei sillä, etteikö elokuvan historia olisi täynnä kohtauksia, joiden perimmäinen viesti tuntuu kuuluvan: naisen kiellon alla sykkii salattu intohimo, ja miehen tehtävä on olla ottamatta kieltoa kuuleviin korviinsa, ja vääntää kielto myöntäväksi vastaukseksi vaikka pikkuisen pakottamalla. Muistatteko esimerkiksi sen kohtauksen, jossa Indiana Jonesissa Indyn suututtama "Willie" yrittää häipyä tiehensä, ja Indy lassoaa ruoskallaan blondin takaisin ja vetää takaisin luokseen? Ai että, se se on romanttista. 

On muuten tunnustettava, että tällaisia vastaavia, vaikka ei ehkä aivan yhtä räikeitä, pikkupakottamisia löytyy myös Star Warsin historiasta. Kun nainen sanoo elokuvan käsikirjoituksessa ei, käsikirjoittajan mielestä se harvemmin on tarkoittanut oikeasti ei. Seksuaalikasvatuksen ja toisen ihmisen rajojen kunnioittamisen kannalta syntyvä kuva on ihan kammottava. Että naista tai tyttöä ei kannata kuunnella, koska hänen tehtäväänsä kuuluu kieltäytyä joka tapauksessa omista haluistaan huolimatta. Tai oikeastaan, naisen halu herää vasta miehisen pakottamisen myötä. Toisin sanoen miehen – pojan – tärkein seksuaalinen tehtävä on oppia rikkomaan toisen rajat ja murtaa vastarinta. Ylläri, että omat ensimmäiset kokemukseni vasten tahtoani kourituksi tulemisesta muistan ajalta, jolloin olin viidennellä luokalla. Tämä ei ole mikään puolustuspuheenvuoro sille, etteikö toisen ihmisen tehtävä olisi tunnistaa, milloin rikkoo toisen rajat ja tietää lopettaa. Kyllä ihminen yleensä tunnistaa, milloin tekee toisen olon epämukavaksi tai kiusaantuneeksi, ja normaalilla empatiakyvyllä ja sosiaalisilla taidoilla varustettu ihmisen silloin pyytää anteeksi; tai mikä parempi, lukee merkkejä eikä edes etene siihen pisteeseen, jossa anteeksipyyntö tarvitaan. Mutta jos populaarikulttuuri huutaa täydellä volyymillä, että seksuaalinen ahdistelu on normaali, jopa väistämätön osa seksiä ja aloitteita, elämme kyllä aika helvetin ison ongelman kanssa. 

Lady Macbethin puolustukseksi voitaisiin mahdollisesti lukea se, ettei kummankaan päähenkilön tarkoitus olla millään tavalla sympaattisia henkilöitä. Parin välisen kipinän sytyttänyt kohtaus, jossa kolmas osapuoli oli seksuaalisen väkivallan kohteena, oli selvästi tarkoitettukin vastenmieliseksi. En silti ole ihan vakuuttunut, että tämä olisi autuaaksi tekevä selitys: seksuaalista väkivaltaa käytettiin niin parin välisen jännityksen luomiseen, kuin myös parin välisen ensimmäisen seksikohtauksen ja kaiken nielevän intohimon kuvaamiseen. Onko silloin väliä sillä, että hahmot olivat ihan kusipäitä muutenkin? Erityisesti nainen. Nainen oli ytimiään myöten paha, kylmä ämmä, joka todella alleviivattiin elokuvassa sellaisella tarmolla, että sekin veti vähän hiljaiseksi. Juuri sillä tavalla kuin usein tarinoissa on: mies on paha, mutta sittenkin lopulta sympaattisempi, oikeastaan hän oli paha lähinnä heikkouttaan, naisen pahuuden ja hillittömän seksuaalisuuden hullaannuttamana. Alkujaan paha tuli naisesta, kuten Paratiisissa konsanaan, ja mies lankesi naisen ansoihin. Eli siinäpä elokuvan toinen kiinnostava viesti: pahan juurisyy tuntui lymyävän naisen seksuaalisuudessa. 

Lähes kaikki elokuvan henkilöt olivat lopulta niin vastenmielisiä, epäsympaattisia ja julmia, etten katsojana tiennyt, mitä oikeastaan tein edes elokuvateatterissa tai miksi minun pitäisi haluta tietää, mitä heille kävisi. Tätä pidän jokseenkin kulahtaneena tapana korostaa sitä, että nyt tehdään taide-elokuvaa. Joo, joo, ei ollut tarkoitus tehdä mitään hyvän mielen hömppäelokuvaa, mutta en kyllä tiedä, kohottaako elokuvan taiteellisuutta se, että elokuvan henkilöhahmoista tehdään inhottavia tyyppejä, joiden käyttäytyminen ei edes henkilöiden omalta kannalta näyttäydy järkeenkäypänä tai loogisena. On olemassa mielenkiintoisia pahiksia, joilla on jotenkin sisäisen logiikkansa mukaan mielekäs syy käyttäytymiseen. Se ei välttämättä tee pahiksesta pidettävää, mutta uskottavamman hahmon se kyllä rakentaa. Onko Game of Thronesin Cersei rakastettava? Ei. Onko Cersei omalta kannaltaan katsottuna looginen? No, niin voisi väittää.

En poistunut elokuvateatterista kesken, vaan päätin katsoa Lady Macbethin katkeraan loppuun asti. Kävellessäni sporapysäkille ajattelin näkemääni ja sitä, miten toiselta planeetalta (hehs) The Last Jedi oli. Tiedän tasan tarkkaan, kumman toivon edustavan tulevaisuutta. Lisäksi toivon, ettei kukaan enää koskaan yritä myydä minulle ahdistelua intohimona, taiteellisuutena tai raakana rehellisyytenä. Siinä ei ole mitään raikasta ja oivaltavaa, se on vain tunkkaista, vanhaa ja ihan helvetin tylsää. 

Share
Ladataan...

Pages