Ladataan...
Oma huone

Niitä hetkiä on ollut nyt tiuhasti viime aikoina. 

Yksi: istuin Kulttuurisaunan edessä vilvottelemassa, tuijoteltiin ystävän kanssa merelle. Hätkähdin tajutessani, että oli valoisaa, vaikka kello oli jo kahdeksan. 

Toinen: astuin kodin kynnyksen yli palatessani Japanin reissusta. Kahdessa viikossa ehtii unohtaa, miltä kotona tuoksuu. Puun tuoksu tuntui huumaavalta, ja ajattelin, että jos koti tuoksuu tältä, epäkäytännölliseen ja kaikkea muuta kuin pikkulapsiarkea varten suunniteltuun parkettiin syydetyt eurot ovat kannattaneet.

Kolmas: seisoin Scandinavian Music Groupin keikalla. Jäsenissä esiintymisjännityksen jälkeinen raukeus, pitkä työpäivä takana, ympärillä keinuvan laivadiskon hämärä. Yleisen hälinän yli bändi lauloi juopumisesta ja hölmöstä rakkaudesta kesäyönä, kylmät väreet kiirivät selkää pitkin, liikutuin väkisin vasten tahtoani ja ajattelin olevani virallisesti nössö.

Niille hetkille yhteistä on se, että jotakin on tuntunut läikkyvän melkein yli. Se käsittämätön, pökerryttävä, ylitse hyökyvä onnellisuus, joka tuntuu melkein pelottavalta. En ole varma, miten sellaisesta kirjoitetaan tai puhutaan, tai kannattaako sitä ylipäänsä yrittää. Onnellisuus on jotenkin melkein liian pliisua ja tylsää kirjoitettavaksi. Mitä siitä on sanottavaa? Miten siitä voi puhua leimautumatta oman elämänsä Paulo Coelhoksi? Millaiset luonnehdinnat ovat ylipäänsä mahdollisia ilman, että ne tuntuvat typeriltä ja latteilta?

En ole ihan varma, osaanko. Silti on myös hankala ajatus, että onnellisuudesta puhuminen tulisi jättää vain edellisille. Harva asia nimittäin on yhtä radikaali kuin ajatus tyytyväisyydestä omaan elämään. Juuri nyt kaikki on hyvin, tässä. En tiedä muista, mutta itse en ole ajatellut niin kauhean usein elämässäni. Enkä oikein vieläkään osaa pysähtyä sen ajatuksen äärelle kuin lyhyiksi, ohikiitäviksi hetkiksi. Olen niin tottunut suunnittelemaan ja pyrkimään eteenpäin, asettamaan tavoitteita, että edellä kuvatut hetket ovat tuntuneet käsittämättömän radikaaleilta silmänräpäyksiltä, kun en kaipaa oikeastaan mitään tai ketään enempää siinä hetkessä. Siri Hustvedt on kirjoittanut samanlaisesta radikaalista täyttymyksen tunteesta esseessään Variations on Desire. Hetki, jolloin ei tunne minkäänlaista kaipausta, on poikkeuksellinen ihmiselle, joka on tottunut jatkuvaan, oman itsen ulkopuolelle suuntautuvaan toivomiseen.

Mistä viime aikojen onnellisuuspuuskissa on kyse? En oikeastaan tiedä. Taustalla on useampi asia. Lisääntynyt valo. Se, miltä tuntuu nähdä ihminen, jota on ikävöinyt. Japani. Kirsikankukat. Se, missä vaiheessa omat työt ovat, ja mitä niistä on saanut viime aikoina irti. Erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. Ja tietysti myös se yksi, joka väistämättä värittää tällä hetkellä lähes kaikkia asioita: raskaus.

Miten sen kauniisti sanoisi - en ole hankkiutunut raskaaksi erityisen suunnitelmallisesti tai harkitusti, joskaan en myöskään vahingossa. On joka tapauksessa ihan selvää, että kaksi viivaa raskaustestissä ei tehnyt itseäni varauksettomasti onnelliseksi. Kun ensimmäisen kerran soitin neuvolaan ja puhelimessa toivotettiin onnellista odotusta, kurkustani pääsi lähinnä epämääräisen vaivautunut korahdus. Alussa päällimmäisimpänä tunteena oli paniikki, mitä sitä oikein tulikaan tehtyä. En todellakaan ollut valmis jakamaan uutisia maailman kanssa moneen viikkoon, sillä niissä oli ihan tarpeeksi ajateltavaa itselläkin. Kun kuusi viikkoa oksentelin lähestulkoon joka päivä, olo oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Raskauden kutsuminen raskaudeksi tuntui erityisen osuvalta ilmaukselta suomen kielessä; raskaana oleminen oli ruumiillista, pelottavaa ja, todellakin, raskasta. 

Siitä tyypistä tuli todellinen vasta paljon myöhemmin. Oli se hirveää sanoa ääneen tai ei, ei se haalea viiva minulle mitään vauvaa merkinnyt. Siitä tuli todellista vähitellen. Kun sen näki kuvissa ensimmäisen kerran. Kun se alkoi liikkua. Ehkä yksi kaikista konkreettisimmista hetkistä on ollut, kun makasin onsenissa kylvyssä, tunsin potkut ja se ajatus tuntui pökerryttävältä, pelottavalta ja ihanalta; että täällä me ollaan.

Onnellisuuspuuskissa kyse voi olla hormoneista, tai sitten ei. Tekeekö se onnellisuudesta yhtään vähemmän totta? Väittäisin, että ei. Jokainen tunne on loppujen lopuksi samalla tavalla erilaisia kehollisia reaktioita, joten niiden erottaminen jostakin epämääräisestä hengestä vähemmän todellisiksi tuntuu kummalliselta. Tästäkin Siri Hustvedt kirjoittaa edellä mainitsemassani esseekokoelmassa Living, thinking, looking. Kummallisella tavalla ihmisillä on usein tarve erotella todellinen itse ruumiista ja sen toiminnoista - ihan kuin se todella olisi niin yksinkertaista. Esimerkiksi masennuksen voidaan välillä korostaa olevan "vain" aivokemiaa. Se on tietenkin yksi tapa tarkastella asiaa. On myös ihan ymmärrettävää, että tietyt sairaudet ja selkeät diagnoosit halutaan erotella muusta, todellisemmaksi koetusta persoonasta. Mutta mitä muuta ihmisen persoona muutenkaan on kuin erilaisia aineita ja reaktioita? Kuinka voi päättää, missä kulkee todellisen, jonkinlaisen todellisen minän ja ruumiissa tapahtuvien reaktioiden raja? Miksi hormonien aiheuttamat tunteet olisivat yhtään sen vähemmän todellisia kuin ne kokemukset, joilla ei mitään tekemistä hormonien kanssa ole? Kuinka monen mielestä todellinen minä on ylipäänsä jonkinlaista pyhää henkeä?

Vaikka siis omissa onnellisuuspuuskissa olisi kyse yhdestä överistä hormonipiikistä, ne eivät ole tuntuneet yhtään sen vähemmän todellisilta. Kyse ei ole ainoastaan suoraan raskautta koskevista asioista, vaikka totta helvetissä se on isoimpia asioita, mitä omaan elämään tällä hetkellä mahtuu. Se on kuitenkin myös kaikkea muuta omassa päässä tapahtuvaa liikehdintää. Muiden ihmisten ajatukset omasta olemisesta eivät koskaan ole kiinnostaneet tavallaan yhtä vähän kuin nyt. Kiinnostaa maailmassa suunnattoman moni muu asia: työt, kirjoittaminen, ystävät, parisuhde, Helsinki, kevät, lisääntyvä valo. Se, millaiseksi oma arki on muotoutumassa. Olen super onnellinen siitä, että vietettyäni kuusi viikkoa hillitöntä krapulaa muistuttavassa olotilassa pahoinvointi väistyi ja saatoin alkaa taas elää ihmisen lailla, enkä vain hengitellä varovaisesti kylkiasennossa tai yökkiä toimiston vessassa (ok, tämä ei onneksi ollut päivittäistä).

En ehkä edes heti tajunnut, miten tuurista oli kiinni, että olen pystynyt hyvällä fiiliksellä matkustamaan Japaniin kahdeksi viikoksi, tekemään täydellä teholla duunia ja juhlimaan omissa tupareissani yli puolen yön. Se on ollut tsägää, josta on syytä olla kiitollinen - jos pahoinvointi olisi jatkunut tai pahentunut, sitä ei tosiaan paljoa olisi matkalaukkujen kanssa vedelty Tokion ruuhkametrossa tai kilistelty alkoholittomilla skumpilla arviointiin lähteneelle tutkimusraportille. Tarkoitukseni ei siis ole hehkuttaa sitä, miten raskauden aikana voi tehdä ihan mitä vaan. On aika lailla sattumaa, millaiset olot omalle kohdalle sattuvat, eikä sitä mitenkään voi tietää etukäteen, missä oman jaksamisen raja kulkee. 

Omalla kohdalla tuntuu, että vaikka erilaisia pelkoja on, pelottaa sittenkin moni asia vähemmän kuin ennen. Luotan siihen yllättävän vahvasti, että jotenkin tässä pärjäillään joka tapauksessa. En ole saanut kotoa mallia, että ratkaisuja tehtäisiin lapsiperheessäkään ainoastaan taloudellisin perustein. En ole ihan varma, mitä haluan tässä maailmassa tehdä, ja nyt yritän lähinnä ehkä kypsytellä ajatusta, että ihan välittömästi sitä ei ole pakkokaan tietää. Se voi koostua monista palasista. Avainsanoja ovat joka tapauksessa ne, mitä on oikeastaan ollut jo varhaisesta teini-iästä lähtien: kirjoittaminen, lukeminen, yhteiskunta, analysoiminen, havainnointi. Sukupuoli, häpeä, ruumiillisuus, luokka, kaupungit. Formaatti ja väylät saattavat vaihdella, mutta näissä väljissä raameissa voi onneksi luovia vähän sinne sun tänne, jos ei vielä oikein tiedä tarkemmin.

Tämä on sekavin ja vaiheilevin tajunnanvirtapostaus, jonka olen aikoihin tullut kirjoittaneeksi. En ole varma, onko sen punaista lankaa edes olemassa. Ehkä yksi ajatus sen taustalla on, että aika paljon tilaa mahtuu sen kiiltokuvamaisen onnellisen odotuksen ja sitten taas toisaalta karmeiden kauhujuttujen väliin. Raskaana oleville kerrotaan mielellään, usein ja toistuvasti, kuinka elämästä tulee käytännössä ihan kamalaa, ja kuinka nyt kannattaa nukkua, koska kohta ei enää voi. Tai sitten hymistellään ja maalaillaan jotakin häkellyttävää kuvaa pesuainemainosmaisesta ydinperheonnesta, joka ei tunnu yhtään sen vähemmän kuumottavalta ja vieraannuttavalta. Ollaan jälleen, tässäkin asiassa, ihmeellisten myyttien sekamelskassa, josta on hankalaa ottaa tolkkua. On reteitä ja rempseitä mutsityyppejä, on kipulääkekriitikoita ja kantoliinoja, on kopisevia korkoja ja yli tonnin lastenvaunuja, on Ompeluseuran dynaamisuutta uhkuvia keskusteluita äitiyden ja uran yhdistämisestä sekä vauva.fi:n caps lock -raivareita vauvan viemisestä festareille. Niiden maailmaan joutuminen on lähinnä pelottavaa: kun mikään näistä ei tunnu omalta, pännii yhtä lailla uusien supernaisihanteiden naisille kasaamat lisäpaineet kuin kotiin vetäytyvän äitimyytin vaaliminen. Junamatkalla, kun ensimmäisessä pois viskaamassani kirjassa paasataan suolattomien soseiden keittelyn tärkeydestä ja toisessa sitten soseita lapsosilleen keittävien luomumammojen karmeasta nipoudesta ja karteltavuudesta - muka feministisesti - olen valmis ulvomaan, että hei haloo, ne on vittu soseita, ketä kiinnostaa kuka niitä keittää ja kuka ei. Mieluummin keskittyisin olemaan onnellinen ihan vain tällä hetkellä, tässä, kuin murehtisin siitä, millaisiin muotteihin yhteiskunta ilmeisesti on päättänyt äidit änkeä. Enhän tiedä vielä edes siitä, millainen tyyppi sieltä tulee, joten nytkö pitäisi sitten tehdä elämää suurempi identiteettikysymys jostakin soseiden keittämisestä?

Toinen ajatus on, että lapsen saaminen on monella tavalla ihan saatanan pelottava asia. Se tarkoittaa, että ihminen on peruuttamattomasti vastuussa uuden ihmisen tuomisesta tähän maailmaan, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen paikka. Sen rinnalla moneen muuhun asiaan heittäytyminen tuntuu vähän vähemmän radikaalilta ratkaisulta. Tämä kirjoitus ei ole todellakaan puheenvuoro sen puolesta, että tehkää hei kaikki vauvoja, se tekee pikakelauksella ylimaallisen onnelliseksi ja valtiovarainministeriökin olisi tyytyväinen. Itse asiassa en ole ikinä ollut yhtä kauhuissani ajatuksesta, että joku joutuisi olemaan vasten tahtoaan raskaana tai synnyttämään lapsen. Olen joskus kuullut abortista sanottavan, että se on päätöksenä niin lopullinen ja peruuttamaton. Toki näin onkin, mutta niin on kyllä lapsen saaminenkin - ja sen päätöksen seuraukset eivät vaikuta enää vain omaan itseen. Silloin se tarkoittaa myös aivan jäätävän isoa vastuuta päätöksen ja sen seurausten kantamisesta. Paksuksi pamahtaminen käy siis todella huonosti onnellisuuden patenttiratkaisuksi. 

Lapsi ei ole mitään velkaa, lapsen vastuulla ei ole tehdä vanhempiaan onnellisiksi. Oman elämän Coelhoksi leimautumisen uhallakin väitän, että onnellisuus ja kaikki siihen sisältyvä tuntuu vielä vähän tärkeämmältä senkin takia: ei voi uhrautua ja odottaa siitä palkkiota, ei voi katkeroitua, ei voi asettaa syntymätöntä lasta velkaan jostakin, jonka jättää tekemättä. Ihan kaikkea ei välttämättä saa, mutta parhaani mukaan aion sumplia saadakseni kaiken oikeasti merkityksellisen. Ja sen tunnistamiseen aion yrittää jatkossa keskittyä enemmän, enkä vain kahmia kaikkea varmuuden vuoksi. 

Liikaa ei voi tällä hetkellä suunnitella, kun ei yhtään tiedä, millainen tyyppi sieltä on tulossa. Kauhujuttuja ja kiiltokuvia on yhtä turha keräillä tässä vaiheessa. Jos ne ovat toteutuakseen, ne toteutuvat joka tapauksessa. 

Ja vielä lopuksi haluaisin palata takaisin siihen, mikä tyytyväisyydestä tekee niin radikaalia. Siihen vastaa jälleen Siri Hustvedt paremmin kuin itse edes osaisin.

"Desire appears as a feeling, a flicker or a bomb in the body, but it’s always a hunger for something, and it always propels us somewhere else, toward the thing that is missing. Even when this motion takes place on the inner terrain of fantasy, it has a quickening effect on the daydreamer. The object of desire—whether it’s a good meal, a beautiful dress or car, another person, or something abstract, such as fame, learning, or happiness—exists outside of us and at a distance. Whatever it is, we don’t have it now. (...) I don’t know, but the object took on the shine of glamour, first for her, and then for the rest of us, because it wasn’t gained easily. It had to be fought for, always an augmenting factor in desire. Think of the troubadours. Think of Gatsby. Think of literature’s great, addled Knight Errant on Rocinante. A three-year-old’s desire infected four other family members who loved her because her wish became ours through intense identification, not unlike the sports fan’s hope that his team will win. Desire can be contagious. Indeed, the churning wheels of capitalism depend upon it."
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Tulin eilen kotiin Japanista, jossa lomailin edelliset kaksi viikkoa. Olen halunnut sinne jo pari vuotta, mutta aina oli jotakin tiellä: aikataulut, raha, ajoitus. Kunnes sitten loppusyksystä tajusin, että jos nyt en lähde, en tiedä, koska seuraavan kerran pystyn lähtemään omin päin reissuun. Tiellä oli edelleen erilaisia asioita, joiden voisi ajatella mutkistavan matkaa. Aikataulu ei vieläkään ollut ideaali, enkä tiennyt, milloin muka löytäisin hyvän hetken painua kahdeksi viikoksi lomalle. Olin juuri pistänyt kaikki irtoavat rahat remonttiin, enkä tiennyt kevään osalta vielä kuin parin ensimmäisen kuukauden työkuviot. Voisi hyvin olla, että joko töiden kanssa olisi liian kiire lähteä, tai sitten ei olisi töitä eikä kuukausiliksaa, jolla maksella laskuja. Lisäksi tuijottelin kahta haaleata viivaa raskaustestissä, ja kolmannenkin testin tehtyäni aloin vähitellen uskoa ne todellisiksi.

Ajoitus ei siis välttämättä ollut ideaali. Noin kaksi viikkoa myöhemmin ostin lennot adrenaliinipuuskassa ja ajattelin, että kun ne on hankittu, tavalla tai toisella on pakko järjestää loputkin kuviot. Onneksi. Työt, raha ja aikataulu olivat kaikki lopulta sovitettavissa yhtälöön, ja vakuutusyhtiöiden kanssa käytyjen masentavien keskustelujen (”raskaus ei ole sairaus”) jälkeen sain lopulta järkevän matkavakuutuksenkin. Summamutikassa valitsin päivät toivoen osuvani kirsikankukkien aikaan matkaan, mutta en osannut edes kuvitella, että saapuisin Kiotoon päivälleen parhaaseen kukinta-aikaan.

Kun olin varannut lennot, hämmästyin muutamia reaktioita. En tavallaan ehkä ollut edes tajunnut, että yksin lomalle lähteminen vieraaseen maahan saattaisi olla jotenkin outoa, yllättävää tai edes mitään rohkeutta vaativaa. Aika monet tuntemani ihmiset matkustavat jatkuvasti yksin, lähtevät vaihtoon, muuttavat ulkomaille. Silti perusoletus oli, että olen lähdössä Japaniin yhdessä poikaystävän kanssa. Tai matkustamista pidettiin jotenkin erityisen rohkeana.

Hetkeen en ymmärtänyt sitä yhtään. Pari päivää ennen reissua aloin kuitenkin tuntea jotakin muutakin kuin miellyttävänä väreilevää jännitystä; sellaista, joka muistuttaa ennemmin pelkoa kuin odotukseen liittyvää levottomuutta. Pelotti. Ei melkein huvittanut edes lähteä. Ei olisi jaksanut järjestää, ei hoitaa asioita ja juosta kaiken maailman adaptereiden perässä, eikä googletella, miten sanoa japaniksi, ettei voi syödä raakaa kalaa.

Eniten kuitenkin hirvitti ehkä yksinäisyys. Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, mutta on se siinä mielessä, että sellaisen harvoin viettää yksinään. Lukuun ottamatta esimerkiksi työmatkoja en ole pahemmin matkustanut itsekseni. Olen halunnut useamman kerran lähteä, mutta yleensä viime hetkellä olen pyytänyt jonkun mukaan tai suunnitelmat ovat muuttuneet. Nyt kun oikeasti havahduin siihen, että itsekseen tässä mennään, alkoi hirvittää, että miten pärjään kielitaidottomana sekoillessani täysin vieraassa maassa, ja vielä ekstramäärällä hormoneja varustettuna. Ahdisti paska suuntavaisto ja paisuva vatsa. Se, uskaltaisinko edes korttelikylpylään siinä pelossa, että kävelen vahingossa alasti väärään paikkaan. Se, että niistää töräyttelen nenääni äänekkäästi keskellä katua tai teen jotain muuta ihan sikanoloa ja hävettävää. Tai etten uskalla Lost in Translation -hotelliin drinksulle, koska en saletisti osaa edes pukeutua oikein tai löydä paikan päälle. Etten osaa syödä puikoilla. Se, etten uskalla häpeän pelossani tehdä yhtään mitään, vaan syön sipsejä kämpällä ja häpeän sitten omaa saamattomuuttani.

En ole tyyppi, joka lähtee reissuun ja palaa tsiljoonan uutta ystävää saaneena. Joskus olen melkein pilannut fiilikseni reisussa sen tähden. Olen tuntenut oman autenttisen travelleriuteni kärsivän joka kerta, kun olen valinnut mieluummin tarkkailla kuin tutustua; kun oloni on ollut vain kiusaantunut eikä riemukas; kun en yhtäkkiä vain sattumalta ole sukeltanut seikkailuihin; tai kun olen päättänyt maksaa liikaa hotellihuoneesta siksi, etten joutuisi nukkumaan dormissa muiden ihmisten kanssa, koska olin niin väsynyt olemaan sosiaalinen.

Nyt päätin jo etukäteen, että tällä kertaa teen asiat toisin. Olen ehtinyt pohtia suhtautumistani matkustamiseen ylipäänsä, ja tajunnut, että ei, minusta ei Suomen kamaralta poistuessani sukeudu mieletöntä ekstroverttiä, vaan pikemminkin päinvastoin: monesti, kun joudun vaihtamaan kommunikaation toiselle kielelle, iso osa persoonaani tuntuu kutistuvan kasaan, varmuuteni katoaa. Olen vuosien varrella oppinut paremmaksi jutustelemaan niitä näitä tuntemattomien kanssa, mutta vieläkään se ei tarkoita, etteikö se virittäisi kroppaa jännitystilaan tai veisi vähintäänkin aika paljon energiaa. Se voi olla joskus paikallaan, mutta tarvitsen aikaa palautuakseni. En halua nukkua samassa huoneessa tuntemattomien ihmisten kanssa, en välttämättä lähteä hostelliporukalla baarikierroksellekaan, ja kaikista kauheinta on juuttua small talkiin, kun oikeastaan haluaisi käydä vain pissalla.

 Vitutti myöntää edes itselleen, että pelotti. Jostakin syystä silloin nousi mieleen Gilmore Girlsin jakso, jossa Lorelai istuu tiskillä tilittämättä Lukelle.

I hate admitting it because I fancy myself Wonder Woman, but...

Niin. Vaikka Lorelain hahmo osaa olla välillä tosi ärsyttävä, tässä kohden sulan sympatiasta. On helppoa samaistua haluun olla rautainen muija, ihmenainen, joka ei halua myöntää heikkouksiaan. Vaikka haavoittuvaisuus, tarvitsevuus ja häpeä ovat lempiaiheitani kirjoittaa, omassa elämässäni olen halunnut usein olla aika kovis.

On jännää, miltä sitten tuntui saapua Tokioon ja astua pää pyörällä unen puutteesta, yli yhdeksän tunnin lennosta ja siihen päälle vetäistystä junamatkasekoilusta keskellä välkkyviä neonvaloja ja Shibuyan kuuluisaa risteystä. Psykedeelisen videopelin tunnelma. Hälinä. Joka puolella kaikuvat mainosten kimakat äänet. Miltä tuntui lähteä samana iltana liki vuorokauden matkustamisen jälkeen yksin syömään, mikä on joskus ollut vihoviimeiseen karttelemani tilanne.

Hassu juttu. Se ei nimittäin ollut kamalaa. Päinvastoin: oli ihanaa olla itsekseen.

En tuntenut itseäni noloksi dorkaksi, kun istuin ainoana asiakkaana pikkuruisessa ravintolassa tiskillä. Eikä ollut yhtään kamalaa, vaikka tarjoilija näytti, miten koko homma on tarkoitus syödä. Ei tullut olo, että yksikään tarjoilija passaisi kiusaannuttavasti, kyselisi liikoja tai naureskelisi selän takana. Vaikka ängin matkan aikana itseni mitä kummallisempiin tilanteisiin, useimmiten ihmiset tervehtivät kohteliaasti ja luontevasti ja jättivät sitten rauhaan. Se oli taivaallista.

Kun huomio ei kiinnity omaan seuraan, pystyy seuraamaan ja tarkkailemaan kaikkea muuta. Vaikka seura olisi kuinka ihanaa, se tuo aina mukanaan oman todellisuuden ja kiinnittää kiinteämmin siihen. Yksin ollessa tavallaan sulautuu miellyttävästi muuhun kaupungin vilinään.

Ei tarvitse suunnitella aikatauluja kenenkään toisen kanssa. Ei tarvitse selitellä, miksi seisahtuu mykistyneenä katselemaan jotakin. Jopa kävelemisestä tulee erilaista: väitän, että liikkumiseni oli yhtä kukkien äärelle pysähtelemistä, istahtelua ja mielijohteiden seuraamista, jota ymmärtäväisinkään matkaseura ei olisi sietänyt.

Loppujen lopuksi en tiedä miten paljon kyse on yksinolosta ja miten paljon muiden asioiden muuttumisesta. Ei kuitenkaan ollut mitään sellaista, jonka olisin jättänyt tekemättä siksi, että se jännitti liikaa; ei ollut paikkoja, joihin en olisi kehdannut mennä. Ei ollut kiusaannuttavaa jutustella huonoa englantia puhuvan tarjoilijan kanssa raskaudesta. Ainoastaan kerran olin äärimmäisen vaivaannuttavassa tilanteessa, jossa toivoin voivani vajota maan alle. Ja silloinkin vitutti enemmän kuin hävetti. Onneksi se kerta jäi ainoaksi.

Onseniin menemistä hermoilin, sillä tiesin, että moniin paikkoihin on ehdoton tatuointikielto. Se oli kuitenkin yksi niistä asioista, jotka ehdottomasti halusin kokea. Laastaroin siis kylkeni Starbucksin vessassa ja suuntasin kylpemään. Se oli ehkä parhaita iltapäiviä, jotka vietin Japanissa. En myöskään ollut tyystin yksin siinä, enkä ainakaan yksinäinen. Kun makasin polttavan kuumassa altaassa ja kuuntelin viereisten japanilaisten mummojen juttelua, bebe alkoi potkia harvinaisen tarmokkaasti ja tajusin selvemmin kuin vielä kertaakaan, että sinä olet siellä, sinä olet totta. Että me ollaan täällä.

Siitä, millaista oli käytännössä matkustaa raskaana, taidan kirjoittaa ihan oman postauksen. Olisi nimittäin huijausta väittää, ettei sillä ollut mitään merkitystä siinä, millaiseksi matka muotoutui. Käytännön este ei raskaus näillä viikoilla kuitenkaan matkustamiselle omalla kohdalla ollut, onneksi. Itse asiassa oli ihanaa saada kaksi viikkoa, joiden keskipisteessä olivat minä ja bebe. Ei muita, ei velvollisuuksia, ei ketään häiritsemässä. Aikaa pohtia sitä, miltä tämä asia nyt todella tuntuu, mitä on tapahtumassa ja mitä se merkitsee.

Kaikki ei tietenkään yksin matkustaessa ollut täydellistä. Joissakin hetkissä olisin saattanut kaivata jotakuta, jonka kanssa jakaa se. Kierrellessäni nauravien piknik-seurueiden keskellä suunnittelin, millaista olisi viettää omia hanami-juhlia. Etenkin ensimmäisinä päivinä ennen nukahtamista saattoi iskeä melankolia. Huonosti nukutut yöt ryokanissa ja turhautumisen hetket, kun koetin löytää Family Martista eväitä. Kattobaarissa yksin istuminen oli kokemus, jota en välittäisi toistaa: väitän, että Lost in Translation ei ihan sattumalta kuvaa irrallisuuden ja tyhjyyden kokemusta tokiolaisessa kattobaarissa. Jotta sellaisessa tilanteessa pystyisi edes jotenkin säilyttämään arvokkuuden, olisi ainakin pitänyt tilata viski jäillä. Kun istuin tiskillä raskausfarkuissa särpimässä pink lemonadea, on pakko myöntää päällimmäiseksi fiilikseksi hämmennys: mitä helvettiä oikein teen täällä ja miksi. Park Hyattin kattobaari jäi siis lopulta välistä, mutta ei siksi, että se olisi jännittänyt, vaan siksi, että se ei huvittanut tippaakaan.

Mutta vastapainoksi ihania hetkiä oli monta, paljon enemmän kuin niitä toisia. Onsen ja höyryävät altaat. Se, kun näin ensimmäiset kirsikankukat Yoyogi-puistossa. Kiireetön aamupäivä Starbucksissa muiden hälisevien turistien keskellä kuvaamassa Shibuyan risteystä. Kiotolaisen kodin alakerrassa syöty lounas, joka tilattiin käsinkirjoitetusta menusta ja oli yksi reissun parhaita. Toinen loistava ateria Tokiossa 14.:ssa kerroksessa. Kioton käsittämätön, hengästyttävä kukkapaljous ja siitä lumoutuminen ensimmäisenä päivänä. Iltapäivä Maruyama-puistossa. Aamupäivä, kun olin liian laiska tekemään muuta kuin lukemaan Mia Kankimäkeä, matkani raamattua ja opaskirjaa, Kamo-joen rannalla eväänäni sakura-macaron, patonkia ja vihreää teetä. Vierailu pimeällä valaistulle Kiyomizudera-temppelille. Kodaiji-temppelin bambumetsä.

Kerron harvoin blogin puolella tarinoita, joiden käännekohta on: ja arvatkaas, se ei ollutkaan niin paha. Blogimaailma on jo valmiiksi pullollaan sellaisia kertomuksia, joissa pelkojen voittaminen on hieno asia, mutta vähemmän sellaisia, joissa siitä ei välttämättä palkita. Nekin kuitenkin ansaitsevat kaiken hehkutuksen lomassa tulla kerrotuiksi.

Tällä kertaa kuitenkin olen sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi edes kerran elämässään kokeilla yksin matkustamista. Se ei välttämättä ole kaikille, mutta omalla kohdalla se oli paras ratkaisu, jonka saatoin tehdä. Olen rehellisesti iloinen, että tällä kertaa kukaan ei lähtenyt mukaani, vaan sain kaksi viikkoa maleksia, kuljeksia, kirjoitella ja ajatella omin päin. Oli ihanaa lukea kenenkään keskeyttämättä, hengailla puistoissa ja ihastella loputtomiin kirsikankukkia. Vähintäänkin yhtä ihanaa oli palata kotiin; löytää lentokentän ovilta odottelemasta tyyppi, joka oli väittänyt, ettei pääse töiden takia vastaan; syödä ruispaloja ja keittää kahvit kotona; nukkua omissa lakanoissa kuin tukki.

Kirsikankukkia Tokiossa Saigōyama-puistossa.

Leivoksia ensimmäisinä päivinä.

Onsenissa ei tietenkään saanut kuvata, joten sen sijaan piirsin itseni kylpemässä höyryävässä savialtaassa.

Totoro-paran syöminen tuntui kovin brutaalilta. Muuten Shirohige's Cream Puff Shop oli ihana!

Sitten saavuin Kiotoon ja viimeistään tässä vaiheessa menin aivan sekaisin kirsikankukista, terälehtisateesta, pimeällä valaistuista puista, pinkeistä ja valkoisista pilvistä, joen pintaan heijastuvista puista ja kujista, joiden ylle kukat kaartuivat katokseksi.

Arashiyamassa Tenryu-jin temppelin puutarhassa.

Törkeästi stalkkasin Arashiyamassa parin romanttista hetkeä. 

Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Olin pari vuotta sitten Helsinki Think Companyn järjestämässä tilaisuudessa Miten maailmaa muutetaan. Muutamia puhujia kuunnellessani tunsin tipahtaneeni kaninkoloon. Maailman muuttaminen tarkoitti paitsi maailmanparantamisen käytännön vinkkejä ja siihen tähtääviä urapolkuja, myös pöhinää, dynaamisuutta ja tekemisen meiningin hehkuttamista, joka saa aina oloni tuntumaan vähän orvolta. Muistan, kun yksi puhujista kuvaili pitchaus-kilpailua ja matkaa jonnekin start up -maailman mekkaan ja sanoi, että mä tiedän mitä sä ajattelet nyt; sä ajattelet, että susta ei oo siihen.

Ja ajattelin, että etkä tiedä. Ajattelin, että onko pakko, mä en todellakaan saatana halua. Jälkikäteen väitän, että se oli terveellisin #uraoivallus, jonka olin moneen vuoteen tehnyt.

Yksi nihkeimmistä luonteenpiirteistäni on verrata itseäni muihin. Olen harjoittanut tätä elämässäni sietämättömän monissa eri yhteyksissä: koulussa, lukiossa, yliopistossa, salilla, pukkarin peileillä meikatessa, terapeutin sohvalla ja kotibileiden pullonpyörityksissä. Olin siinä iässä, että tarkastelin ja arvostelin muita tyttöjä koko ajan, pidin päässäni kirjaa siitä, miten hävisin heille vertailussa. Emma Clinen yksinkertainen toteamus romaanissa Tytöt palauttaa mieleen, miten arkipäiväistä ja julmaa vertailu oli. 

Vertailu on armotonta kaikille osapuolille. Sen taustalla on aina väistämättä ajatus, että maailma on rankattavissa jonkinlaiseen hierarkkiseen järjestykseen. Että voittajat ja häviäjät voidaan erottaa. Että toiset ovat lahjakkaita ja kauniita ja pystyviä, toiset eivät. Joka kerta, kun omassa päässään voittaa vertailun ja tuntee huonosti salattua huojennusta, tuomitsee toisen hävinneeksi.

Vaikka useimpien kiinnostus vertailla omaa ja toisten ulkonäköä tai vaikka kumppaneiden lukumäärää lopahtaa teini-iän jälkeen - ja en tiedä, ehkä joillakin ihmisillä tätä ei edes epävarmoimpina teinivuosina esiinny - vertailu harvoin lakkaa tyystin. Aina on jotakin, josta voi kilpailla. Ainakin heille, joilla on jatkuvasti ihan helvetin nälkä kokea ja tehdä kaikki ja jotka koettavat kahmia varmuuden vuoksi sen mitä saatavissa vain on, jotta eivät jäisi mistään enää paitsi. Joskus kuulee väitettävän, että kateutta voi tarkastella hyvänä kompassina siitä, millaisia asioita haluaa omaan elämään enemmän. En ole ihan vakuuttunut tästä teoriasta: ainakin itse olen tuntenut kateutta sellaisistakin elämänvalinnoista, joita en omalle kohdalleni osaa edes kuvitella. Vai onkohan se sittenkin jotakin muuta kuin kateutta? Pelonsekaista kunnioitusta? Seuraus hierarkkisesta käsityksestä, jossa ajatus "tuohon en kyllä pystyisi" kirpaisee - vaikka ei todella edes haluaisi?

UCL:n Leading Women Society on yksi klassinen esimerkki tekemistäni virhearvioista, joiden ajatteleminen melkein naurattaa nykyisin. Kun lähdin vaihtoon, olin elänyt yhden elämäni hysteerisimmistä hype-vuosista. Se oli palkitsevaa ja samalla uuvuttavaa sähellystä, jossa jatkuvasti koetin venyä oman osaamiseni rajojen yli. Olin oppinut tunnistamaan omat epävarmuuteni ja uskoin kivenkovaan, että kannatti vastata kaikkeen kyllä, sanoi intuitioni aiheesta mitä tahansa. Halusin olla oman elämäni Elle Woods ja tykkäsin somevirrassa kaikista vastaan uivista viesteistä, joiden mukaan elämä alkaa vasta mukavuusalueen ulkopuolella. Tässä on kyllä edelleen pointti - jos ei koskaan olisi uskaltanut, olisin jäänyt uikuttamaan aika monien haluamieni asioiden perään. En varmaan olisi edes uskaltanut hakea vaihtoon, jos niikseen tulee, enkä ainakaan muuttaa ulkomaille yhdessä puolen vuoden tuntemisen jälkeen, en tehdä kammoamaani TOEFL:n kielitestiä, en hakea milloin minnekin ja opetella kehumaan itseäni työhakemuksissa.

Silti nykyisin niskakarvani nousevat pystyyn, kun joku kehottaa huijarisyndroomasta kärsiviä vastaamaan kaikkeen myöntävästi vasten omia epäilyjä. Pidemmän päälle se on ihan paska vinkki ja yksi huonoimmista mahdollisista tavoista elää elämää tai tehdä työtä. Huijarisyndrooma voi tehdä vaikeaksi erottaa omaa osaamista, mutta intuition vastainen toiminta johtaa tilanteisiin, joissa rikkoo ja repii itseään pyrkiessään täysin älyttömiin tavoitteisiin - eikä niillä tavoitteilla välttämättä ole mitään tekemistä omien unelmien kanssa.

Joissakin tilanteissa kannattaa vastata myöntävästi, vaikka pelottaa. Toisissa tilanteissa kannattaa ilmaista rehellisesti ehdotuksen tekijälle ääneen omat epäilynsä ja sanoa, että jos tästä huolimatta tarjous on voimassa, todellakin kiinnostaa. Joissakin tilanteissa sitä intuitiota kannattaa kuunnella ja sanoa kiitos, mutta ei kiitos.

(Tähän väliin haluan todeta, että on myös ihan huttua väittää, että töiden tekeminen olisi vain omien unelmien kuuntelemista ja ihmeellisiä bosslady-polkuja, kuten välillä blogosfäärissä vaikuttaa. Aina välillä on pakko vastata myöntävästi, koska vaihtoehtoja ei ole, tai laskujen ja vuokran maksaminen kiinnostelee enemmän kuin loputtomista intohimon liekeistä puhuminen ja yleinen pöhinä.)

Liityin UCL Leading Women Societyyn siksi, että halusin uskoa pystyväni ihan mihin tahansa. Tuntui jotenkin feministiseltä velvollisuudelta olla osaava, pystyvä ja itsevarma. Viis siitä, että kyseisen Societyn sähköpostiviestitkin tuntuivat nostattavan stressitasoja ja herättivät ahdistusta; jopa pikkujoulukutsun yhteydessä muistettiin mainita, että illallinen on oiva tilaisuus VERKOSTOITUA ja luoda kontakteja ALAN HUIPPUJEN kanssa. Tapa katsoa maailmaa ja puhua siitä tuntuivat väsyttäviltä ja kapitalistisilta. Ihan kuin ainut tapa olla oman elämänsä bosslady olisi minglailla Lontoossa konsulttifirmojen pomojen kanssa pikkumusta päällä, toisessa kädessä cocktail ja toisessa käyntikorttipino. 

Tarkoitukseni ei ole pilkata ihmisiä, jotka haluavat tehdä juuri niin. Mutta pikkumustassa minglaileminen ei saakeli soikoon ole kenenkään velvollisuus, eikä ainakaan feministinen sellainen. Ylipäänsä tietynlaisen pystyvyyden vaatiminen ja esittäminen feministisenä hiertää pahasti. Societyn tilaisuuksissa käyminen olisi voinut olla hyvä idea, jos oma unelma on edetä sellaisella alalla, jonka edustajia kutsuttiin Societyn tilaisuuksiin. Itse en ikinä tainnut lopulta mennä yhteenkään tilaisuuteen, koska jo niiden kutsujen lukeminen ahdisti. En oikeastaan kadu. Luulen, että omien urahaaveideni kannalta oli ehdottomasti hedelmällisempää kyhjöttää yliopiston kirjastossa edessä valtavan kirjakasan kanssa ja sulloa päähäni Venäjän ja Ukrainan politiikkaa ja kerätä rohkeutta siihen, että uskaltaisin avata suuni edes seminaareissa. Merkittävämpää "verkostoitumista" - käsite, jota vierastan edelleen - oli se, että uskaltauduin pyytämään haastattelua fanittamaltani tutkijalta huolimatta siitä, että änkkäsin kahvilapöydässä kauhusta kankeana. Jätin käyttämättä tilaisuuksia, jotka olisi varmasti kannattanut käyttää. Mutta tein sen minkä silloin pystyin ja jaksoin.

Kun kirjoitin työhakemuksia, aloin pikku hiljaa rekisteröidä, kuinka väsyttävää oli hakea niihin paikkoihin, jotka eivät lainkaan kiinnostaneet tai edes vastanneet omaa osaamista. Kun vihdoin hain niitä paikkoja, joihin oikeasti halusin, tajusin myös itse sopivani kuvauksiin paremmin. Ja ylläri ylläri, sain paremmin haastattelukutsuja. En tiedä, kuinka kauan olisin jaksanut koettaa vääntää itseäni muottiin, joka tuntui alun alkaenkin vieraalta. Helvetillisen hakurumban jälkeen valitsin kahden harjoittelupaikan välillä. Toinen olisi tarkoittanut kansainvälistä kokemusta ja pukukoodia. Valitsin sen toisen. Se on valinta, jonka tekemisestä olen ollut aivan uskomattoman kiitollinen itselleni myöhemmin. Työskentelen edelleen samassa paikassa, johon harjoittelijana lähdin. Tehtäväni ovat vaihtuneet sen jälkeen useampaan kertaan ja koko ajan teen enemmän sitä, mitä haluankin tehdä.

En vieläkään rakasta minglailua tai verkostoitumista. Nykyään yritän kuitenkin yhä enemmän suhtautua siihen tutustumisena ja keskusteluina ihmisten kanssa, jotka tekevät kiinnostavia juttuja. Jotkut niistä asioista, joita haluan tehdä, herättävät vieläkin epämukavuuden tunteita. Silti olen oppinut vähän paremmin tunnistamaan tilanteet, joissa intuition kannattaa käskeä tukkia turpansa ja milloin sitä todella kannattaa kuunnella. Väitän, että tästä syystä elämä tuntuu enemmän omalta kuin silloin, kun koetin varmuuden vuoksi haalia kaiken, mitä haalittavissa oli.

Viime viikkoina olen ilahtunut aamuisin erityisesti yhdestä tuparikortista, jossa naurava Tove Jansson ui mökin edustalla. Jostakin syystä tähän kuvaan kiteytyy tällä hetkellä se, millaisia asioita haluan enemmän elämääni. Kun näen sen joka päivä aamiaispöydässä, muistan sen vähän paremmin.

Ai niin. Ja se Helsinki Think Companyn tapahtuma, ei se hukkaan mennyt muutenkaan. Parhaiten muistan tilaisuudesta Frank Martelan puheenvuoron. Martelan pääviesti oli suurin piirtein sama kuin HS:n kolumnissa Onnellisuus on huono päämäärä elämälle - pakkomielteinen onnellisuuden tavoittelu voi olla vahingollista (HS 25.1.2018). Se ei tuntunut vieraalta, vaan äärimmäisen samaistuttavalta. Nykyisen onnellisuushypen keskellä on helppoa hairahtua tekemään onnellisuudestakin eri osatavoitteisiin jakautuva projekti, joka lopulta vain korostaa tyhjyyden ja riittämättömyyden tunnetta. Siksi myös naurava Tove Jansson aamiaispöydässä olisi joskus saattanut enemmän ahdistaa kuin ilahduttaa. Onnellisuuden jahtaamisen vaihtoehdoksi Martela tarjosi mielekkyyttä. Ei jatkuvaa onnea, vaan pyrkimystä tehdä niitä asioita, joissa kokee olevan jotakin järkeä. Että ne tuntuvat tärkeiltä tai mielekkäiltä. Kuten Hesarissa Martela ilmaisee: "Heittäydy hetkeen, etsi tapoja toteuttaa itseäsi, tee itsestäsi merkityksellinen toisille ihmisille". 

Lisääntynyt valo, Tove Jansson, ihmissuhteet, työhommelit vai sittenkin vain raskaudesta johtuvat hormonihuurut - en tiedä enkä oikeastaan välitä, mutta viime viikkojen perusteella tuntuu, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Ladataan...

Pages