Ladataan...
Oma huone

En ole vieläkään nähnyt Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvaa. Sitäkin enemmän olen ajatellut kirjoituksia, joita olen siitä lukenut, viimeisimpänä Imagessa julkaistua Antti Holman kirjoitusta Munavangin laulu.

Jo Holman aloitus nauratti. Tarvittiin kuitenkin vielä satoja piirrettyjä ja valokuvattuja jpg-kikkeleitä, jotta päädyin tekemään rajun päätelmän: saatan olla homoseksuaali. Myöhemmin tulin järkiini. En voi mitenkään olla. Homoudessa ei nimittäin silloisten tietojeni valossa ollut juurikaan kysymys seksuaalisuudesta. Homo-sana oli merkityskimppu, johon sidottiin kaikenlaisia poikkeavuuden muotoja.

Ai miksi se naurattaa? Varsinaisesti siinä ei ole mitään hauskaa. Mutta kun ajattelen sitä yläasteikäistä tyttöä, joka aikoinaan sinnikkäästi torjui kaikki seksuaalista suuntautumista kohtaan esitetyt epäilyt ja pussaili ihan muuten vaan viikonloppuisin Oranssin vessassa tyttökavereitaan, hymyilyttää väkisinkin vähän. Ei siksi, että se olisi erityisen ratkiriemukasta, vaan siksi, että se on niin osuvaa.

Kun ensimmäisen kerran pelkäsin, etten olisi hetero, tunsin lähinnä jäätävää kauhua. Ajatus oli liian kamala ääneen sanottavaksi, vaikka kukaan ei ollut koskaan sanonut, että siinä olisi mitään väärää. Päinvastoin: päällimmäiseksi vaikutelmaksi ajan seksuaalikasvatusmateriaaleita lukiessa jää, että homoseksuaalisuuden todetaan mitä pontevimmin olevan täysin hyväksyttävää ja täysin normaalia – siis siinä vaiheessa, kun päästään vähemmistöjä käsittelevään lukuun varsinaisen seksuaalisuutta käsittelevän osion jälkeen.

Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että olin tuossa vaiheessa liian nuori saamaan varsinaista seksuaalikasvatusta. Se oli aikaa paljon ennen Oranssin vessaa tai yhtään kenenkään pussailemista. En osaa kiinnittää epäilyä kunnolla aikaan, mutta se oli jo olemassa, kun näin Fucking Åmål -elokuvan. Muistan, että olin helpottunut, kun istuin sohvan takana eikä kukaan nähnyt kasvojani elokuvaa katsoessani. Olin helpottunut jostakin muusta, jota en osannut tarkalleen nimetä. Ehkä siitä, että elokuvassa oli onnellinen loppu? Ehkä siitä, kun Anges sanoo mä haluun olla onnellinen nyt enkä sadan vuoden päästä? Tai sitten vain siitä, että sellainen elokuva oli olemassa.

Vähän samalla tavalla olin etsinyt kirjoista ja elokuvista sankarittaria, joilla olisi silmälasit. En usko ajatelleeni ajatusta koskaan loppuun asti, mutta lähinnä halusin epätoivoisesti etsiä todisteita sen puolesta, että itseäni muistuttavia sankarittariakin tarinoissa oli. Siis siltä varalta, jos sattuisin olemaan sellainen.

Samanlaisia, epämääräisiä huojennuksen tunteita muistan tunteneeni lukiessani Salla Simukan kirjoja tai katsoessani Kaikki äidistäni. Niistä tuli sellainen olo, että maailmassa oli sittenkin tilaa vähän enemmän, saatoin sittenkin hengittää vähän vapaammin.

Tästä huolimatta väitin koko yläasteen ajan vakaasti itselleni ja muille, että olen hetero. Sillä ei tuntunut olevan kerrassaan mitään painoarvoa, että kavereistani useimmat eivät olleet, ja vielä harvemmat taisivat uskoa heterouteeni. Koska olin todistettavasti ihastunut poikiin ja dokumentoinut tämän huolellisesti päiväkirjaani, onnistuin päättelemään itseni heteroksi. Meni melko kauan, että myönsin näiden kahden olevan ihan yhteen sovitettavia asioita.

Onko tällä oman navan kaivelulla olemassa jokin yhteys sitten Tom of Finlandiin tai Holmaan? No, tavallaan. Se liittyy yleisempään ilmiöön, siihen häpeään, josta Holma omassa kirjoituksessaan puhuu. Omassa elämässäni olen ollut hävyttömän etuoikeutettu moneen muuhun verrattuna. Häpeälle en silti ole ollut immuuni. Ehkä kaikista kipeintä tunnistettavaa on se, miten suorasukaisesti Holma toteaa seuraavan. Olen joutunut opettelemaan olemaan kiittämättä, jos joku vielä harvoin sanoo, ettei olisi heti uskonut minun olevan homo.

Se sattuu, koska se on totta.

Vielä yliopistossa muistan kuulleeni kommentteja, jotka liittyivät siihen, ettei minun olisi heti tajunnut asuvan yhdessä naisen kanssa. Jos olen ihan rehellinen, se tuntui hyvältä - tuntui siis hyvältä, että toinen osapuoli piti kohteliaisuutena unohtaa parisuhteeni. Samalla tavoin kun yläasteella seksuaalista suuntautumistani epäiltiin, se tuntui loukkaukselta. Tavalla tai toisella tulin kyseenalaistetuksi. En todellakaan halunnut tulla liitetyksi niihin merkityksiin, joita homoseksuaalisuuteen liitettiin. Kun Unicafen pöytäkeskusteluissa viattomasti joku heitti, ettei koskaan muistanut minun parisuhdettani naisen kanssa, olin salaa tyytyväinen. Ja siihen oli ihan selkeä syy: oli helpotus, ettei koko ajan tullut määritellyksi seksuaalisen suuntautumisen kautta.

Tavallaan se on kai ihan looginen reaktio maailmassa, jossa ohimennen mainitut viikonloppusuunnitelmat tyttöystävän kanssa johtavat siihen, että small talk juuri tavatun ihmisen kanssa röökipaikalla alkaa kysymyksellä koska sä tajusit tykkääväsi naisista. Eikä vaikka siitä, että ai jaa, ootte rapujuhliin menossa. On ihan helvetin rasittavaa tulla päivästä toiseen määritellyksi seksuaalisuutensa kautta, kertoa omasta seksuaalisesta kehityskertomuksestaan, tulla yhdistetyksi sellaisiinkin asioihin ja ihmisiin joihin ei koe mitään yhteyttä. Siinä mielessä oli kai ihan loogista korostaa omaa tavallisuutta, eli siis toisin sanoen sitä, miten hyvin kävin heterosta. Ja se heterosta käyminen siinä Unicafe-keskustelussa varmaankin validoitiin.

Ja helpostihan se kävikin. Olin kuitenkin eräällä tapaa vain puolihomo ihmisten silmissä; biseksuaali, tyttö, parinkymmenen ikävuoden tienoilla, feminiinisesti laittautuneena sai tehdä töitä myös homobaarissa validoidessaan omaa seksuaalista suuntautumistaan. Sinänsä pelasin siis kaksilla korteilla, sillä Barcelonan lomalla homobileissä iskin tyttöjä ja pidin visusti omana tietonani paikallisten skeittarijäbien kanssa lomalla vietetyt hetket.

En tiedä mitään siitä, miltä käytännössä tuntuu homoseksuaalisen miehen häpeä. Vaikka tunnistan Holman kuvauksesta itseni, biseksuaalisen tytön häpeä on eri häpeää. Biseksuaali – ja ainakin nuori, nainen ja feminiininen – on monellakin eri tavalla epäilyttävä. Ehkä se matkii Gwen Stefania. Ehkä se vain etsii omaa seksuaalisuuttaan. Ehkä se ei ole saanut miestä. Ehkä se vehtaa toisten tyttöjen kanssa heteromiesten huviksi. Ehkä se on katsonut liikaa pornoa.

En ole ikinä elämässäni kohdannut tuttavapiirissäni ketään, joka olisi avoimesti kavahtanut inhosta kuullessaan seksuaalisesta suuntautumisestani. Sen sijaan olen kohdannut useamman, joka on kepeästi heittänyt huulta siitä, että ehkä kyse on kuitenkin miesten huomion hakemisesta tai kokeiluvaiheesta. Tai vanhempien avioerosta. Kun olen kulkenut toisen tytön kanssa käsi kädessä kaupungilla tai erehtynyt suutelemaan julkisilla paikoilla, olen kohdannut vislaamista ja huutelua ja kolmen kimpan ehdottelua, en vihaa.

Samaan aikaan tein parhaani laittautuessani aina vain feminiinisemmäksi: niin alentavaa kuin olikin tulla epäillyksi, samaan aikaan pelkäsin tulevani kyseenalaistetuksi tyttönä ja naisena. Ei pidä ymmärtää väärin – rakastan huulipuniani ja korkkareitani vieläkin enkä luopuisi niistä. Joskus olen silti joutunut kysymään, millä ehdoilla teini-iässä aloin muovata itseäni tietynlaiseen ideaaliin sopivammaksi. Osa niistä liittyy seksuaalisuuteen, osa ei. Ulkonäöstä, feminiinisyydestä ja laittautumisesta voisin kirjoittaa omankin postauksen. Tässä asiassa tärkeintä kuitenkin on, että feminiinisyys ja heterosta käyminen kietoutuivat yhteen, kun koetin niellä häpeän kertoessani aina vain uusille ihmisille tyttöystävästäni. Että ei tässä sentään mitään rekkiksiä olla, niin kuin ei mitään telaketjufeministejäkään, eijei, ihan viehättävä ja todellinen nainen tässä silti ollaan kaikesta feminismistä ja seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta.

Sittemmin olenkin kuullut paljon naureskelua sen asian tiimoilta, että juujuu ai oot biseksuaali, no niinhän ne kaikki tytöt nykyään. Kun parikymppisenä erosin tyttöystävästäni, en tehnyt missään vaiheessa tietoista päätöstä, etten tapailisi enää naisia. Päädyin tapailemaan syystä tai toisesta ainoastaan miehiä. Sekin hävetti. Tuntui, että siinä tuli todistaneeksi kaikki ne biseksuaaleihin tyttöihin kohdistetut ennakkoluulot. Jengipetturi. Luopio. Se oli sittenkin vain osa teini-ikää. Yhdellä ainoalla olankohautuksella saatettiin tehdä tyhjäksi lukuisat ihastukset ja tunteet, yhdessä asuminen, ne eivät olleetkaan toisille todellisia, ne olivatkin vain jonkinlainen esileikki varsinaista heteroelämää varten.

Kirjoitin, että kyse oli syystä tai toisesta. Silti väittäisin, ettei se ole ehkä ihan silkkaa sattumaa, vaikka joskus sitä olisin voinut selittää niinkin. Ehkä se oli osa isompaa muutosta, jossa kaveripiirini oli vuosien varrella muuttunut yhä heterommaksi. Ehkä se johtui pieleen menneistä suhteista tyttöjen kanssa. Ehkä siitä, että yksikään tyttö ei koskaan yrittänyt enää iskeä, koska kävin liiankin hyvin heterosta. Tai sitten siitä, että se oli niin helvetisti helpompaa.

Jos koko yhteiskunta rakentuu heterouden ensisijaisuudelle ja normaaliudelle, ei ole mitenkään ihmeellistä, että sattuma tarkoittaa heterosuhteeseen päätymistä. Perverssiltä sen sijaan tuntuu, että yhteiskunnan silmissä identiteettini tai parisuhteeni ovat ihan erilaisia riippuen kumppanini sukupuolesta. Toisaalta: yritettyäni vuosikausia vääntää ne ihan samanlaisiksi, tajusin jossakin vaiheessa pyrkineeni sellaiseen heteronormatiiviseen unelmaan, joka on tuttua pesuainemainoksista. En ole koskaan ollut niin konservatiivinen unelmiltani kuin silloin, kun uskoin eläväni loppuikäni naisen kanssa. Myöhemmin olen ihmetellyt, miksi. Halusta tulla hyväksytyksi? Kelvata? Todistaa, ettei seksuaalinen suuntautuminen tehnyt minusta yhtään erilaista?  

Jo silloin sattui, kun joku lausahti aa no mut se on ihan ookoo, kun sai tietää suhteestani. Koska jo se, että suhteeni jonkun satunnaisen tutun silmissä oli jotakin toisen hyväksyntää ja sallimista odottavaa, vahvisti, ettei se ollut samalla viivalla kuin toisten suhteet. Olin jotenkin alempana, odottamassa normaalilta ja tavalliselta taholta tulevaa virallista vahvistusta. Olin pyytäjän asemassa, en tasavertainen.

Samanlaiseen ajattelutapaan törmää monissa asioissa. Toista suvaitaan, ja sen suvaittavan kuuluu olla kiitollinen. Kyse on siis tavallaan ylempänä tapahtuvasta hyväksymisen myöntämisestä, hyväntahtoisuudesta, ei perustavanlaatuisesta oletuksesta, että molemmat olisivat tilanteessa yhdenvertaisessa asemassa. Sitä hyväksyntää odotin kaksikymppisenä kieli niin pitkällä, että näin jälkikäteen lähinnä vituttaa oma nöyryys.

Olin kiitollinen niin vähästäkin. Niin kuin niitä sankarittaria etsiessäni. Riitti, jos tarinassa kuvattiin ei-heteroseksuaalisuutta edes jollakin myötätuntoisella tavalla. Nykyisin olen vähän krantumpi. Vaikka seksuaalisuuden moninaisuuden lisääntyminen elokuvissa ja tv-sarjoissa on lähtökohtaisesti hyvä asia, välillä on masentavaa, jos tarinan homoille ei tapahdu koko tarinassa mitään muuta kuin heidän homoutensa. Se perus homotarinan narratiivi: että ensin on vähän vaikeaa ja ollaan kaapissa ja kukaan ei tiedä ja on se joku ihana tyyppi ja sitten ystävystytään ja pelätään et se saa tietää ja sit se saa tietää ja sit vähän on draamaa ja ympäristö hylkii ja lopuksi pari sittenkin saa toisensa. Tiedän, tiedän. Nekin tarinat olivat äärimmäisen tärkeitä, kun etsin jonkinlaisia sankarittaria. Mutta se on masentavaa, jos homoilla ei ole heteroiden tekemissä käsikirjoituksissa mitään muuta elämää tai tekemistä kuin heidän seksuaalinen suuntautumisensa. Etenkin, jos perusvire tarinassa on kurja ja lupailee vain seksuaalisuuteen liittyviä suuria vastoinkäymisiä. Oli L-koodissa mitä tahansa muita vikoja, se oli häikäisevä: siinä oli naisia rakastavia naisia, jotka olivat menestyviä, cooleja ja kauniita. Se oli vähän kuin barbimaailma ei-heteroseksuaalisella virityksellä, ja siksi nautin siitä ihan suunnattoman paljon. En ehkä halua nähdä sarjaa uudestaan ja miettiä, kenen katseella naiset on kuvattu – se riittää, että teininä saatiin Irc-galleriassa klikata itsemme yhteisöön I’d go gay for Shane, tehdä testejä siitä kuka hahmoista ollaan ja kinata, kuka oli kaikista ihanin. Koska itse olen aina tykännyt barbileikeistä, tykkäsin tästäkin.

Seksuaalinen suuntautuminen ei tee kenestäkään erilaista. Tai samanlaista. Se ei ole yhdenvertaisuutta, että tavallisuus tarkoittaa mahdollisimman hyvin heterosta käymistä. Sen toivoisi näkyvän myös oikeuksien ja yhdenvertaisuuden lisääntymiseen liittyvissä kampanjoissa ja tehtävässä työssä: ei ole tarpeen unelmoida pesuainemainoksen ydinperheideaalista tai noudattaa sitä perinteisintä tapaa olla nainen tai mies tullakseen hyväksytyksi. Kaikki eivät halua yksiavioisia suhteita, ei heterosuhteissakaan. Kaikki eivät halua kreisibailata DTM:n sunnareilla, kaikki naisparit eivät todellakaan tarvitse femme ja butch -jakoa, jotkut haluavat rivitalon pätkän ja toiset yhden illan juttuja, joillekin kimaltava glitter-maailma tuntuu kodilta ja toisille ei. Ja vielä: kenenkään ei tulisi hävetä itseään, ei edes kevytkenkäisen parikymppisen, joka Barcelonan lomalla hymyilee niin miehille kuin naisille.

Legendaarinen Barcelonan matka ja Circuit-naistenbileet 2009

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Luultavasti jokainen on elämässään törmännyt seksismiin. Siis sellaiseen seksismiin, joka on helppoa tunnistaa seksismiksi. Kun europarlamentissa huudellaan, että naisten on ansaittava vähemmän, koska he ovat pienempiä, heikompia ja vähemmän älykkäitä, on helppoa suuttua. Ei ole mitenkään kauhean hankalaa huomata väitettä törkeäksi; sen tuomitsevat lähtökohtaisesti useimmat, edes kohtalaisella säällisyydellä siunatut ihmiset. En suoralta kädeltä muista, olenko koskaan henkilökohtaisessa elämässäni törmännyt yhtä räikeään ja avoimeen vähättelyyn.

Hankalammaksi homma muuttuu, kun seksismi on puettu salonkikelpoisempaan muotoon. En osaa sanoa tunnenko ketään, joka haluaisi asemoida itsensä samaan leiriin Janusz Korwin-Mikken kanssa. Sen sijaan tiedän useitakin ihmisiä, jotka hymisevät hyväntahtoisesti puheille siitä, perustuuko muumimamman ja muumipapan välinen kommunikaatio piirretyissä sovinistiselle asetelmalle, hyväksyvät vitsailun naisesta pitämässä kotona jöötä, ja turhautuvat, lähes loukkaantuvat, kun asioista huomauttaa ääneen. Että kyllä on mennyt vaikeaksi ja eikö mitään saa enää sanoa. Huumorintajutonta. Hankalaa. Ärsyttävää.

Niinä hetkinä meinaa kiehahtaa yli.

Luuleeko joku tosiaan, että ihan huvikseni kiertelen ympäriinsä paasaamassa asioista? Etten keksinyt mitään kivempaa harrastusta itselleni kuin seksismistä nillittämisen? No, öö, ei. Keksin sadoittain asioita, joita teen mieluummin. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että ne asiat ovat olemassa. Niitä eivät yleensä ensimmäisenä huomaa ne, joihin ne eivät osu. Mies ei yleensä ole paras kertomaan naisiin kohdistuvasta vähättelystä tai valkoinen ihminen rasismista. Sillä, johon epäkohta kohdistuu, on ensiarvoista tietoa toisin kuin sillä, joka ei syrjinnän kohteeksi joudu. On jotenkin surkuhupaisaa aina välillä kuunnella korkeakoulutettuja nuoria miehiä, jotka kirkkain silmin kertovat, ettei lasikattoa todella ole.

Salonkikelpoisissa, pohjimmiltaan ihan hyvää tarkoittavissa sovinisteissa yksi todella turhauttava piirre on mielipaha. Koska he eivät itse ajattele tarkoittavansa pahaa, heidän puheisiinsa tarttuminen on hankalampaa. Kun koko luentosali naureskelee yhdessä luennoitsijan lohkaisemalle (huom. kehuvalle!) kommentille toisen tutkijan ulkonäöstä, on ikävää leimautua hankalaksi akaksi puuttumalla tilanteeseen – tai mikä vielä pahempaa, joksikin nipoksi tosikko-feministiksi. On helpompaa valittaa ja tajuta laittaa häirintälomake vetämään, jos kommentti on pahansuova tai sävyltään ikävä. Jos kyseessä on kepeä huulenheitto, miksi vaivautua? Eihän se pahalla sitä sanonut. Sehän oli kehu. Onpas nyt pikkumaista loukkaantua kohteliaisuudesta. Häirintälomakkeen täyttäminen tuntuisi hirveältä ylilyönniltä, kiusan tekemiseltä mukavalle miehelle. Huomattaakaan ei kehtaa. Ja niin ulkonäköä koskeva kommentointi saa jatkua.

Kaikki sovinistit eivät ajattele inhoavansa naisia. Se on niin itsestään selvää, että luulisi sen sanomisen olevan turhaa vuonna 2017. Eipä tunnu kuitenkaan olevan: jotenkin hämärästi edelleen seksistisiä kommentteja ja huomautuksia siivittää ajatus siitä, että ne olisivat ihan ookoo, jos kyseinen tyyppi on muuten ihan mukava heppu, eikä missään nimessä mikään naistenvihaaja. Seksismi ei ole yhtään sen vähemmän seksismiä silloin, kun sitä harrastaa muuten ihan tavallinen ihminen, eikä mikään creepy sikailija. Todistetusti myös itseään feministeinä pitävät tyypit saattavat olla kykeneviä ihan täysimittaiseen slut-shamingiin. Tyypin mukavuuden ei pitäisi millään tavalla olla relevantti syy väheksyä seksismiä tai sulkea siltä silmät. Pikemminkin päinvastoin: hyvä vaan, jos on kyseessä on ihan perusmukava ihminen. Sehän tarkoittaa sitä, että se saattaa itse asiassa ottaa palautteen tosissaan ja korjata käytöstään, tarkastella omia asenteitaan. En voi väittää, etten itse olisi ikinä heittänyt tai nauranut ajattelematta mukana seksistiselle kommentille. Toisinaan olen nauranut myös niille kommenteille, jotka ovat kohdistuneet itseeni, ja vasta jälkikäteen uskaltanut ajatella asiaa. Enemmän olen kuitenkin pahoillani siitä, että olen itse harrastanut aivan törkeää seksismiä erityisesti teini-ikäisenä pätiessäni, ja nauranut mukana joskus silloin, kun olen tuntenut oloni epämukavaksi.

Seksismiä ei ole pelkästään ikävään sävyyn kommentoiminen, vaan naisen ulkonäön esiin nostaminen asiattomasti työhön liittyvissä yhteyksissä voi olla sitä. Pätee myös muumimammaan, sivumennen sanoen: vaikka muumimamma olisi muumiperheestä kertovissa piirretyissä se todellista valtaa pitelevä takapiru, muumipapan mammalle antamat käskyt ovat silti outoja vuonna 2017. Naisten idealisoiminen ja mystifioiminen ovat nekin seksismin muotoja. Oletteko kuulleet sanontaa, että mies on perheen pää, mutta nainen kaula, joka päättää minne pää kääntyy? Se ei ole mikään feminismin riemuvoitto, se on sukupuoleen sidottua valtapeliä ja ominaisuuksien olettamista.

Samaan hengenvetoon kaikki muutkin ikävät asiat, joilla olen kivaa tunnelmaa viime aikoina ihan silkkaa ikävyyttäni pilannut. Se on se tasa-arvoharrastelu, kuulkaas, pahasta.

Rakastin Skamia, kuten ilmeisesti puolet Suomesta. Se ei muuta faktaa, että senkin raikkaaseen maailmaan oli toisella tuotantokaudella kuljetettu mukaan myytti, jossa tytön kieltoa ei tarvitse ottaa tosissaan – kyllä siitä ei:stä kyllä:n saa, kun tarpeeksi kauan jaksaa jankata. Kun tyttö sanoo, ettei voisi vähempää kiinnostaa, jäbän kannattaa inttää. Lopussa se kiitos seisoo. Öö, mitä?

Ryhmäteatterin Peer Gynt näytelmänä oli ihan jees. Peer Gyntissä lavalla nähdyt naishahmot sen sijaan olivat pelkistetyt huora, madonna ja äitihahmo, joiden olemassaololla ei ollut muuta funktiota kuin suhde mieheen. Itse asiassa olisi hieman liioittelua puhua edes henkilöistä, kyse oli ennemminkin jonkinlaisesta taustakankaasta.

Ja ne muumit. Pidän muumeista valtavasti, erityisesti Muumipappa ja meri -kirjasta. Miettikää nyt silti vähän: muumiperhe muuttaa karulle saarelle keskellä merta vain siksi, että muumipapan on saatava tuntea itsensä urheaksi uudisraivaajaksi, perhettään suojelevaksi urooksi. Viis siitä, että muiden elämät ovat muumilaaksossa mallillaan, jos miehen mittaa ei voi turhan suojatussa ympäristössä machoilemalla osoittaa.

Kylläpä tuntui ikävältä: Skam, Peer Gynt, muumit. On pakko olla aika ikävä akka, jos näistä kehtaa huomauttaa. Lista ei kuitenkaan ole tyhjentävä. Vastaavia esimerkkejä löytyy aina lelulaatikoista uutisiin, politiikkaan, Anna Kareninaan, jopa feminismin ikoniin Peppiin.

Masentavaa on, etteivät esimerkit lopu kesken. Vielä masentavampaa on, jos niistä huomauttaminen leimataan heti kättelyssä vääräksi ja ikäväksi. Ei se sitä tarkoita, että olisin lopettanut Skamin katsomisen tai hylännyt muumit. Mutta jos maailmassa vain avoimen pahansuovasta seksismistä saa sanoa ääneen, ollaan aika syvällä suossa: ihan perusmukavat tyypit, ja sitten toisaalla ne ikävät nillittäjä-feministit. Luultavasti tämänkin postauksen lukee joku ja pyöräyttää silmiään. Sitten klikkaa itsensä eteenpäin. Ja ajattele, niin helppoa se voi olla - jos seksismin ei koe rajaavan omia mahdollisuuksia, sen ohittaminen on helppoa. Siitä on varaa olla välittämättä. Se on etuoikeus, jota itse ei välttämättä koskaan tiedosta, ellei ole valmis kuuntelemaan. Toisilta ei kysytä, kiinnostaako seksismi vai ei. Se rajaa mahdollisuuksia ja määrittää tiettyjä tilanteita joka tapauksessa. Onneksi olkoon siis sille, jonka mielestä koko seksismistä puhuminen on turhaa nillittämistä ja vouhottamista: olet niin etuoikeutettu, ettei asiaa ole tarvinnut kohdata. Kannattaa kuitenkin miettiä, onko toisiin kohdistuvan vääryyden ylläpitäminen ookoo sillä perusteella, ettei se ole vaikeuttanut omaa elämää.

Jos kukaan ei koskaan huomauta sopimattomasta vitsistä, sen kertonut ei koskaan kenties huomaa toiminnassaan mitään ongelmaa. Ja niin seksismi saa yhä jatkua.

Share

Ladataan...
Oma huone

Olen tässä viime aikoina vähän miettinyt sellaisia, no, suhteellisen suurisuuntaisia asioita. Kuten vaikka rakkautta. Parisuhteita. Seksiä. (I couldn’t help but wonder…)

Se lienee ihan luonnollista siinä kontekstissa, jossa kuvaamani arjen mukaan herään aamuisin, luen aamukahvin ajan bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken helliäkseni kivistäviä aivoparkojani ja sitten vetäydyn sellaiseen ihmeelliseen tilaan, jossa ei ole maailmassa muuta kuin minä, kasa oppikirjoja, liberaali seksuaalietiikka, Sukupuolikasvatustyöryhmän mietintö vuodelta 1979 ja subjektiksi tuleminen – joo, ei mennä siihen.

Tai tavallaan kyllä. Oikeastaan tämä liittyy niihin kaikkiin, ainakin välillisesti. No Sex and the Cityn Kaikki eivät etsi parisuhdetta osui johonkin sellaiseen kohtaan, joka oli kutittanut jo muutenkin. Postaus oli hyvä ja osui naulankantaan siinä, että perinteinen parisuhdemalli ei ole 1) itsestään selvä tapa järjestää elämä 2) läheskään kaikkien toivoma tai etsimä.

Silti huomasin ajattelevani tätä bell hooksia lukiessani.

bell hooks kirjoittaa rakkaudesta tavalla, joka tuntui aluksi häkellyttävältä; paljon intiimimmältä kuin vaikkapa seksistä puhuminen. Henkilökohtaiselta, avoimelta, itsensä alttiiksi laittavalta. Kuinka usein jonkun kuulee artikuloivan sanoiksi sen, että kaipaa ja haluaa rakkautta? Kuka sanoo self-help-maailman ulkopuolella, ettei maailma voi selvitä ilman rakkautta?

Olen ollut maailman hirvein ihmissuhdeneuvoja. Jossakin vaiheessa onneksi vihdoin tajusin, ettei oman kokemusmaailman perusteella kannata mennä kauheasti henkseleitään paukuttelemaan saati sitten neuvomaan ketään ihmissuhteissa, sen verran kämäsiä vetoja olen toisinaan itse elämässäni esittänyt. Pitkään olin kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kavereiden päähän on ihan hyvä tolkuttaa itsekseen pärjäämisen eetosta. Että parisuhteen kaipaaminen on lähtökohtaisesti jotenkin nurinkurista, kuin sanoisi, ettei itsekseen oleminen riitä itselleen. Me ollaan kaikki ihan kokonaisia ilman parisuhdettakin.

Totta kai ollaan. Sen tolkuttaminen ei sen sijaan tarkoita sitä, etteikö parisuhdetta elämäänsä saisi kaivata. Kukaan ei ole vaillinainen siksi, että ei parisuhdetta ole löytänyt tai sellaista halunnut. Mutta onko sen toisteleminen erityisen rakastavaa tai myötätuntoista, se on asia erikseen. Ihan niin kuin rakkauden kaipaaminen paljastaisi jonkinlaisen perustavanlaatuisen heikkouden. Mikä se heikkous on? Toisten ihmisten tarvitseminen elämässään? Aina välillä on parempi kuunnella ja osoittaa ymmärtämystä kuin yrittää ratkaista toisen ihmisen kaipuu, saati potkia sitä toista voimaantumaan tyypiksi, joka passittaa aamulla satunnaisen heilan matkoihinsa ja alkaa laittautua illan treffeille toisen kanssa.

Samalla kun korostamme itsenäisyyttä, päädymmekö juhlimaan yhä rankempaa yksin pärjäämisen vaatimusta? Ei ole nimittäin ihan sattumaa, että myös liberaalin seksuaalietiikan läpilyöminen ajoittuu samaan aikaan yksilöllistymiskehityksen ja individualismin kanssa. Jokaisen on etsittävä jatkuvasti omaa minuuttaan, kehitettävä ja tarkkailtava itseään.

Nikolas Rose sen sanoi myös, kun siirsin bell hooksin sivuun ja siirryin tottelevaisesti graduni pariin. There is a pervasive sense that, whatever might be gained by stressing the autonomy and rights to self-actualization of each and every one of us, something is lost: the ways of relating to ourselves and others that were encompassed in such terms as dependency, mutuality, fraternity, self-sacrifice, commitment to others. Siinä, se se oli, se mitä en ollut osannut pukea sanoiksi.

Samalla kuin saamme lisää vapautta – tai, rumemmin ilmaistuna, olemme velvollisia oppimaan vapaiksi – meidän oletetaan tulevan tietynlaisiksi, tietynlaisiin resursseihin pääseviksi, valintoja tekeviksi, ennen kaikkea individualistiksi ja omillaan pärjääviksi yksilöiksi. Totta kai se tarjoaa hyviä asioita, enemmän liikkumatilaa, vähemmän oletuksia, vähemmän valmiiksi tehtyjä päätöksiä puolestamme. Mutta ihan kaikkea ei tarvitse ajatuksesta ostaa.

Halusin aika pitkään olla kovis, koska se oli aina coolimpaa. Abikronikoista päätellen onnistuin tässä parhaiten silloin kun olin kaikista onnettomimmillani ja yksinäisimmilläni (maailman suurin kohteliaisuus oli anonyymi olit niin cool etten uskaltanut pitkään aikaan jutella sulle mitään). Cooleinta oli pärjätä yksin ja olla pyytämättä tai tarvitsematta keneltäkään mitään.

No, monet asiat eivät ratkaisevasti muuttuneet siinä vaiheessa, kun olin kammennut itseni parinkymmenen toiselle puolen. Vaikka olen ollut aikuisiästäni enemmän erilaisissa parisuhdevirityksissä kuin sinkku, olen aina ollut taipuvainen pitämään kaikista cooleimpana niitä, jotka ovat yksin eivätkä kaipaa muita. Tästä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin täällä.

Toivotan tervetulleeksi kyllä perinteisen parisuhdekaavan kritiikin ja etenkin, herra paratkoon, sen Disney-muodon, jossa tulemme huijatuiksi etsimään jotakin kummallista, tahdonvastaista hyökyä, joka vain tapahtuu ja vie jalat alta – ja sivumennen sanoen, sallii kutsua rakkaudeksi kaikkea äärimmäisen vahingollisia suhteita, joissa kumpikin kohtelee toistaan huonosti tai parin ei alun alkaenkaan kannattaisi olla yhdessä. Mutta entistä syvemmän yksin pärjäämisen kulttuuri kuulostaa puistattavalta vaihtoehdolta. Vaikka en olisi parisuhteessa, en haluaisi elää yksin.
 

Parisuhteen ympärillä leijuva oletusarvo on ärsyttävä, mutta mikä siinä vituttaa eniten? Oletus siitä, että tarvitsisimme jonkun toisen elämäämme? Se kun tuppaa useimpien meistä kohdalla olemaan ihan totta.

Tavallaan haluaisin väittää muuta, koska se tulee niin selkäytimestä. Haluaisin olla nuori ja dynaaminen ja cool ja itsenäinen ja kova ja tehdä liikaa töitä loputtomasti ja käydä yksin elokuvissa ja pärjätä aina, mutta kun en voi rehellisesti väittää niinkään. Vaikka nautin yksinolemisesta ja tarvitsen sitä melko paljon, ilman muita elämäni ihmisiä ei olisi mitään. Kukaan ei tarvitse parisuhdetta ollakseen kokonainen ihminen, jos se erikseen tarvitsee ääneen sanoa, mutta jokainen tarvitsee muita ihmisiä.

Parisuhde ei ole yhtä kuin rakkaus. Rakkautta voi löytyä muualtakin; esimerkiksi on edelleen vaikeaa ymmärtää, miksi ystävyyssuhteet näyttäytyvät jotenkin toissijaisina romanttisiin suhteisiin. Tavallaan Sinkkuelämässä ollaan oikeilla jäljillä, vaikka samalla siinä tarjoillaan malliesimerkkejä myös toisten ihmisten välineellisestä kohtelemisesta, kulutuskulttuurista, sukupuolistereotypioista nyt puhumattakaan. Silti siinä ei eletä yksin, vaan soitellaan kavereille mihin kellon aikaan tahansa ja pyydetään turvaksi yökylään, kun pelätään kummituksia.
 

Mutta myös parisuhteen haluaminen on ihan ookoo, eikä sitä pitäisi tulkita merkiksi jonkinlaisesta riittämättömyyden tunteesta. Se ei ole yhtään sen huonompi vaihtoehto kuin soitella kavereita kummitusvahdeiksi. Kummassakin on kyse samasta, elämän jakamisesta muiden ihmisten kanssa, yhteydestä, keskinäisestä sitoutumisesta. Itse olen tullut aika pitkän matkan kyynikosta muikkeliksi, joka kyynelehtii La La Landille salaa elokuvateatterissa (se on kuulemma kavereiden mielestä ihan ookoo niin kauan kun en ilmoittaudu kursseille etsimään sisäistä enkelijumalatartani tai intoile Coelhon Alkemistista).

Oman feminismini pointtina ei ole tehdä maailmasta yhtään kovempaa paikkaa kuin se jo valmiiksi on. Ja siksi en toivo feminismin sotkeutuvan samoihin bileisiin uusliberalismin kanssa, en edes retoriikan tasolla.
 

Share
Ladataan...

Pages