Ladataan...
Oma huone

Touko- ja kesäkuun vaihteessa sosiaalinen media täyttyi #olisinpatiennyt-viesteistä, joilla ihmiset lähettivät terveisiä vuosien takaiselle itselleen ja samalla nyt valmistuville nuorille. Ihmiset jakoivat henkilökohtaisiakin asioita, joita he olisivat halunneet tietää silloin. Taustalla oli Helsingin Sanomien juttu, jossa Maaret Kallio esitti kysymyksen presidentti Tarja Haloselle ja muutamalle muulle tunnetulle suomalaiselle (HS, 31.5.2018).

Jo silloin mietin, että miten ihana ajatus - paljon on sellaista, mitä olisin toivonut tuolloin kuulevani, mutta jäi kuulematta. En saanut aikaiseksi silti kirjoitettua mitään. Enimmäkseen kun kyse on aika pienistä, kliseisistäkin asioista. Saatoin oikeastaan virallisesti tietää ne jo tuolloin. Vähän tyyliin sisäinen kauneus on tärkeintä tai ole oma itsesi. Että joo joo. Kuka sitä muka ei ole kuullut? 

On silti eri asia, uskoinko tai sisäistinkö tiettyjä asioita. Vuosien varrella tajuntaani on jysähtänyt useampia asioita, jotka teoriassa olen kyllä tiennyt, mutta joihin en ole aikaisemmin uskonut. On vaikea sanoa mitään sellaista, mikä ei kuulostaisi pohjattoman lattealta.

Olen siinä mielessä huono bloggaamaan, että bloggaan silloin, kun sille päälle satun - en välttämättä silloin, kun jokin asia olisi huutavan ajankohtainen. Saatan lupauksistani huolimatta jättää blogin roikkumaan viikkokausiksi tai tuutata sinne sisältöä hirveällä tahdilla silloin, kun sille päälle satun. Alan alistua siihen, että se on tapani olla tämän blogin kanssa. Se on vapaa-aikaa, ja sellaisena se on ilmeisesti sellainen elämän osa-alue, johon naurettavan tunnollinen deadlinen noudattamislinja muodostaa selvän poikkeuksen. Niinpä aion nyt alkaneen viikon kunniaksi kertoa, mitä olisin silloin halunnut tietää, kun lauloin sydän pakahtumispisteessä Kaupunginteatterissa lämpöni lempeni annan, kaunis on nuoruutein, ja kaikki tuntui olevan edessä.

Sinä keväisenä päivänä olin tajuttoman onnellinen (kunnes sitten aamuyön tunteina riitelin kännissä Tavastian edessä ja heräsin seuraavana päivänä maailmaan, jossa tuntui olevan entistä vähemmän värejä, vähemmän tilaa). Ei kaikki kuitenkaan ollut edessä. Takana oli neljä vuotta lukioaikaa, joka oli paitsi antanut uskomattoman paljon mahdollisuuksia, myös ottanut luuloja pois. Olen sittemmin kuullut, että monelle yliopistossa aloittaminen oli jonkinlainen kulttuurishokki. Ei se omalla kohdallani ollut; se ei ollut mitään verrattuna siihen, miten suunnattoman pieneksi ja säälittäväksi väliin tunsin itseni Kallion lukiossa. Muiden ihmisten lahjakkuus oli inspiroivaa ja innostavaa - ja toisaalta, rehellisyyden nimissä, se sai välillä kutistumaan olemattomiin. Kun tajusin, miten kovaa kilpailu on ja tulisi tulevaisuudessa olemaan. Kun tajusin, etten välttämättä kuulunutkaan niihin super lahjakkuuksiin, joille aina löytyi tilaa olla esillä. Kun tajusin, etten osannut oikein ottaa tilaa ja täyttää sitä niin, ettei happi olisi tuntunut loppuvan kesken.

Sain lukiosta paljon, mutta hetkittäin se oli myös liikaa. Niihin vuosiin sattui paljon muutenkin kaikenlaista, ja monissa asioissa tein sen mitä osasin: väitin itselleni ja muille, että en ois halunnutkaan. Kieltäydyin, ennen kuin kukaan ehti arvata, että olisin jotakin voinut tavoitella. Jätin asioita tekemättä ja tavoittelematta. Pyrin olemaan cool hinnalla millä hyvänsä. Oli noloa, ettei osannut valmiiksi tai oppinut tarpeeksi nopeasti. Oli säälittävää, että heittäytymisistä huolimatta lopputulos saattoi olla keskinkertainen ja kehno. Häpesin, että kirjoittamiseni oli aina samanlaista rönsyilyä, narsistista omissa tunnemaisemissa piehtarointia, enkä osannut irrottautua itsestäni (nykyisin väittäisin, etten osannut kirjoittaa tarpeeksi maskuliinisesti, että olisin pitänyt itse itseäni uskottavana, mutta se on jo ihan kokonaan toinen teema - nuorista naisista nuorena naisena kirjoittaminen on aina potentiaalisesti vähän arveluttavaa).

Kun lukio loppui, halusin jotakin ihan muuta. Siihen liittyi paljon asioita: historiantunnilla katsotut propagandafilmit kylmän sodan ajalta, haluni pukeutua korkokenkiin ja jakkuun vuosien takkurastojen jälkeen, kaipaus vaihtaa sekoilu edes hataraan lupaukseen jostakin pysyvämmästä. Miss Diorin tuoksu ensimmäisessä omassa kämpässä, töölöläisessä vuokra-asunnossa. Yliopisto. Yksi selkeä pääsykoekirja. Ja se, mihin olin valmis laittamaan itseäni likoon.

En kadu hetkeäkään, että menin valtiotieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan poliittista historiaa suoraan lukion jälkeen. Se oli aidosti kiinnostavaa, ja kaikesta huolimatta kotiuduin sinne paremmin kuin moniin muihin paikkoihin elämässäni. Minnekään muualle en olisi halunnut mennä. En minä mitään tiennyt, kun pänttäsin helvetin kuivaa pääsykoekirjaa Rikhardinkadun kirjastossa, mutta sattumalta päädyin oikeaan paikkaan - kenties sattumalta, kenties väärin perustein, kenties kuvitellen haluavani elämältäni jotakin ihan muuta kuin myöhemmin halusin. 

Seitsemän vuotta valtiotieteellisessä selvensi sen, että eniten maailmassa itseäni kiinnostavat kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on yhteiskunta. Toinen niistä on kirjoittaminen.

Nämä tuppaavat tietysti olemaan hieman laajoja kiinnostuksenkohteita, eivätkä ne varsinaisesti sellaisina tarjoa selkeää suuntaa, mitä tässä elämässä voisi tehdä. Väitän, että useimpien valtsikalaisten omaa koulutusta vastaavissa tehtävissä kannattaa olla kiinnostuneita sekä yhteiskunnasta että kirjoittamisesta edes jossakin määrin. Ensimmäisen vuoden valmistumiseni jälkeen olen saanut tehdä yhtä haaveilemistani töistä ja työskennellä tutkijana. Se on ollut hienoa - huolimatta kireistä aikatauluhetkistä, jännittämisestä ja omista epävarmuuksistani, en olisi halunnut minnekään muualle, ja se on aika paljon se. Olen saanut tehdä kaikenlaista sellaista, mitä rakastan: lukea, analysoida, kirjoittaa, pohtia, keskustella, miettiä. Ja myös sellaista, mitä jännitän kauheasti: haastatella ihmisiä ja esiintyä yleisölle.

Tämä viikko on viimeinen ennen kuin jään äitiysvapaalle. Sellaisena se on ollut aika noususuhdanteinen, vaikka olo on lisääntyvän raskauden myötä enenevissä määrin tukala. Maanantaina oli tutkimusraportin julkkarit. Tänään aukaisin sähköpostin ja luin sieltä tulleeni hyväksytyksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun.

Olisinpa tiennyt. 

Jos jotakin voisin sille kahdeksan vuoden takaiselle tuoreelle ylioppilaalle sanoa, se olisi tämä. Että maailmassa tapahtuu uskomattomia asioita. Että huolimatta kaikesta takarivissä nuokkumisesta ja yhdestä vuosikurssin alhaisimmista keskiarvoista huolimatta sitä ei ole erityisen tyhmä tai hidas. Että vaikka istuisi joka helvetin kerta uusimassa englanninkurssin koetta ja rämpisi vitosilla läpi, sitä voi silti mennä UCL:ään tai pitää presentaatioita englanniksi. Että krooninen esiintymisjännittyjäkin voi tottua esiintymään jännityksestä huolimatta (ja vaikka propraleja napsimalla, jos ei muuten). Että aika monista asioista selviää hengissä. Olisinpa tiennyt, että kirjoittaa voi monella tavalla, eikä itsestään kirjoittaminen ole välttämättä säälittävää. Kirjoittaa voi tutkimusraportteja, blogeja, artikkeleita, novelleja, runoja, esseitä ja ihan mitä vaan, eikä kyvyttömyys kirjoittaa kelvollista romaanikäsikirjoitusta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä kerro yhtikäs mitään siitä, onko lahjakas vai ei. Sitä voi, saa ja kannattaa kirjoittaa miljoonalla eri tavalla, jos vain tahtoo. 

Olisinpa tiennyt, että maailma ei jakaudu lahjakkaisiin ja lahjattomiin, voittajiin ja häviäjiin. Se on ehkä tärkeintä. Olisinpa tiennyt, että coolina oleminen on useimmiten melko puuduttavaa ja tylsää, eikä sen yrittämiseen kannata tuhlata energiaa. Olisinpa ollut vähän myötätuntoisempi itselleni ja omalle osaamiselleni sekä muille. Olisinpa tiennyt, että olen aivan liian kakara tietämään, onko minusta johonkin asiaan vai ei, osaanko jotakin vai en, ja ettei kaksikymmentävuotias ole "liian vanha" oppimaan yhtään mitään. Ja että todennäköisesti sitä ei vielä yhtään tiedä, millä kaikilla tavoilla voi tehdä rakastamiaan asioita, eikä edes sitä, mitä kaikkea tulee rakastamaan. Se voi olla latteus, mutta yhtä lailla se on totta. 

On naurettavaa ajatella, että realistisesti oppii hyväksymään oman lahjattomuutensa ja yrittää opetella elämään sen kanssa sopuisasti. Se on pohjattoman surullinen ajatus, ja sellaisen ajatteleminen voi tuhota.

Kriittinen korkeakoulu tuntuu erityisen tärkeältä siksi, että silloin kaksikymmentävuotiaana ajattelin, että en osannutkaan tätä - hetken kuvittelin teininä osaavani kirjoittaa, ja sitten se ajatus katosi. Ajattelin, että ehkä osani on tehdä jotakin järjestelmällisempää ja ennakoitavampaa. En oikein tiedä, miten vakaita uranäkymiä kuvittelin valtiotieteellisen tiedekunnan tarjoavan, mutta oli se vakaampaa kuin että olisin heittäytynyt kirjoittamaan esikoisromaaniani tai runoja. Ironista tietysti on, että vuosien varrella kiinnostuin tutkimuksesta, joka tuskin tarjoaa paljoa varmempaa urapolkua tai leveämpää leipää kuin luova kirjoittaminen.

En vieläkään ole ihan varma, mikä minusta tulee isona. Senkin voisin kertoa silloiselle itselleni. Se ei kuitenkaan haittaa - tällä hetkellä niin luova kirjoittaminen kuin tutkimus tuntuvat luontevilta tavoilta käsitellä samoja asioita. Erilaisia lähestymistapoja, erilaisia työstämisen muotoja, mutta pohjimmiltaan suhteellisen samankaltaisia. Molemmat ovat tällä viikolla tehneet varsin onnelliseksi.

Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Pari päivää sitten makasin sängyllä horroksen kaltaisessa olotilassa ja selasin puhelimesta Facebookin uutisvirtaa oikein mitään tekemättä (niin kuin olen viime aikoina tupannut tekemään usein - raskauden eteneminen on pakottanut pohtimaan suhdettani joutilaisuuden ihan uudella levelillä, mutta siitä joskus toiste). Aika harvoin siellä mitään erityisen kiinnostavaa vastaan ui, mutta tällä kertaa hätkähdin. Horroksesta herätti otsikko The Marshmallow Test: Why Rich Kids Are So Good at the Marshmallow Test (The Atlantic, 1.6.2018). 

Pähkinänkuoressa niille, joille vaahtokarkkitesti ei ole tuttu: kyseessä on klassikkotesti, jossa lapsi saa vaahtokarkin. Lapselle kerrotaan, että jos hän odottaa viisitoista minuuttia syömättä vaahtokarkkia, hän voi saada toisen. Aikuinen poistuu huoneesta. Pointti on testata lapsen itsehillintää ja kykyä lykätä nautintoa palkkion tuplaamisen toivossa. Perinteisesti lykkäämisen on katsottu enteilevän valoisampaa tulevaisuutta. Näinpä on ajateltu, että itsehillinnän osoittaminen vaahtokarkkitestissä voi liittyä sellaisiin ominaisuuksiin, jotka selittävät myös lapsen myöhempää menestystä. Noin niin kuin yksinkertaistetusti. 

Ongelma on, että alun perin testissä ei otettu huomioon taloudellista ja sosiaalista taustaa. Itsehillinnän osoittaminen ei riittänyt ennustamaan menestystä, kun nämä otettiin huomioon (tutkimuksesta lisää täällä). Ylipäänsä köyhät lapset osoittautuivat vähemmän motivoituneiksi odottamaan seuraavaa vaahtokarkkia. Ja tämä on se, miksi uutisvirtaa selaileva sormeni pysähtyi - se liittyy läheisesti sellaisiin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut. Kuten omaan suhteeseeni rahaan.

Kasvaessani meillä on ollut monin tavoin taloudellisesti niukkaa. En välttämättä puhuisi köyhyydestä - tai se riippuu kovasti siitä, keneltä kysytään ja mihin verrataan. En ole koskaan saanut viikko- tai kuukausirahaa. Olen joutunut rahanpuutteen takia valitsemaan kahden harrastuksen välillä, kun molemmat kallistuivat samaan aikaan. Muistan piikikkäitä kommentteja ja aidon ihmetteleviä kysymyksen, kun kävin koulussa luokkakaverin vanhoissa vaatteissa. Pienestä pitäen olen tiennyt, että rahasta on ollut välillä suoranaista puutetta. Samaan aikaan meillä kuitenkin sai harrastaa, joululahjoja tuli aina runsain mitoin, kerran kesässä pääsi Lintsille, eikä ikinä tarvinnut olla huolissaan, ettei ruokaa olisi - oli se sitten nokkosia ja voikukkakastiketta tai itse tehtyjä sämpylöitä ja ruokapiiristä tilattuja linssejä (kyse ei siis ollut suinkaan pelkästään rahasta, vaan ihan yleisestä hippeilystä).

Tämä ei ole mikään hyvä köyhä -lesoilu, mutta en koe, että olisin oppinut ainoastaan negatiivisia asioita niukkuudesta. Vanhoissa vaatteissa koulussa käyminen, nokkosten hyödyntäminen ja teini-ikäisenä tehdyt dyykkausreissut ovat periaatteessa ekologisestikin ihan jees vaihtoehtoja. Kulutuskulttuuri ja shoppailu ajanvietteenä tuntuivat käsittämättömän vierailta vielä silloin, kun menin lukioon. Lukiossa ympäröin itseni ihmisillä, jotka tulivat myös todella toisenlaisista taustoista. Voi olla, että silloin vasta tajusin kunnolla, miten kaukana jotkin todellisuudet ovat toisistaan. Ja samalla opin himoitsemaan materiaa uudella tavalla. 

Niukkuudesta oppii kuitenkin muutakin. Ihan kaikkea ei olisi tarvinnut tietää tai kuulla. Jos luokkakaverin vanhoja vaatteita ei lähtökohtaisesti tajunnut hävetä, niin silloin viimeistään, kun joku lausahti ääneen aiheesta jotakin porukassa, ja muiden katseista tiesi, että jotakin oli pielessä. Kun ryhdyin murrrosiässä takuttamaan hiuksia rastoiksi ja kävin koulussa risoissa, muodottomaksi venyneissä kierrätyskamoissa, näytin tavallaan keskisormea kulutuskulttuurille. Vedin överiksi. Sittemmin olen kuitenkin tajunnut, että ehkä alitajuisesti ymmärsin vaihtoehtojen olevan muutenkin vähäisiä - ei minulla olisi ollut materiaalisia resursseja oikein muuhunkaan, kuten Burberry-huiveihin ja helmikorvakoruihin. Aloin jakaa flaijereita kuuden euron tuntiliksalla lumisateessa, kun olin viisitoista. Työtä tehtiin kaksi tuntia kerrallaan kahtena päivänä viikossa. Sillä sai kaksikymmentäneljä euroa, jonka käytin seutulippuihin, tupakkaan ja El Tiempon viiden euron punaviiniin. Välillä oli pakko ostaa Seppälästä uusi kajalkynä, jotta sain vedettyä tarpeeksi vakuuttavat mustat rinkulat silmieni ympärille.

Kävikö mielessäni koskaan säästää sukanvarteen siitä kahdestakymmenestäneljästä eurosta viikossa? Ei todellakaan. 

Ennen kaikkea niukkuus opettaa siihen, ettei siitä ole lopullista ulospääsyä. On helpompia hetkiä - aina välillä voi taivaanlahjana tipahtaa käsiin synttärirahaa tai muuta maallista mammonaa, joka häikäisee sillä hetkellä käden ulottuvilla olevat materiaaliset nautinnot. Voi törsätä kahvilassa tai käydä vaikka leffassa. Ostaa kirppikseltä maiharit. Käydä keikalla. Kyllä siitä voi säästääkin, jos säästökohde on tarpeeksi lähellä ja realistinen. Festarilippu vaikka. Sukanvarteen säästämisessä ei sen sijaan ole minkään valtakunnan järkeä, sillä raha menee ennen pitkää. Sukanvarteen kerätty raha todennäköisesti vähennetään jatkossa tulevista rahoista - lopputulos on, että pihtaaminen ainoastaan kostautuu. Jos ei osaa tarttua tilaisuuteen tehdä jotakin erityistä, sen voi menettää. Ainakaan pihtaamisesta ei koskaan päädy kertymään sellaista pottia, että sillä olisi merkittävää potentiaalia lopettaa niukkuus. Aikuisen mittakaavassa saman voisi suomentaa niin, että esimerkiksi lahjaksi saadut rahat ainoastaan vähennetään seuraavan kuun toimeentulotuesta. Sillä ei ole vaikutusta niukkuuteen tulevassa arjessa. Vaikka tätä kuinka jeesustelisi, jos siis edes hetken verran haluaa nauttia jotakin ekstraa, niitä lahjarahoja ei todellakaan kannata tuupata ASP-tilille tai säästöön, vaan käyttää äkisti tavalla, johon perus arjessa ei varaa olisi. Käydä ulkona syömässä, lähteä reissuun, ostaa ruokaostoksilla kiiltäväkantinen aikakauslehti (jälkimmäiset ovat kyllä siitä petollisia, että luultavasti niistä saa vain lisää virikkeitä materiaalisten puutteiden huomaamiseen omassa elämässään).

Tienaan nykyisin aika paljon paremmin kuin kaksikymmentäneljä euroa viikossa. Silti suhteessani rahaan on paljon samaa kuin viisitoistavuotiaana. Ei sillä, ettenkö pystyisi säästämään. Tarvittaessa olen aika hyvä raivosäästämään, ja kyllä sitä on tehtykin. Jo muutama vuosi flaijerien jakamisen aloittamisesta raivosäästin reissuihin - sittemmin olen raivosäästänyt asuntoon (reilu puolisen vuotta), keittiöremonttiin (pari kuukautta) ja Japanin matkaan (pari kuukautta). Raivosäästäminen on periaatteessa ihan loistava asia: se on määrätylle aikavälille sijoittuvaa kieltäytymistä ja mahdollisimman ison summan lohkaisemista kuukausituloista tiettyä tavoitetta varten. Toki sekin edellyttää tiettyä luottamusta tulevaisuuteen, mutta siinä on olennainen ero verrattuna sukanvarteen säästämiseen. Raivosäästämisellä on selkeästi lausuttu tavoite, se on kohtuullisen lyhytaikaista, ja se on koska tahansa realisoitavissa. 

En oikeastaan ole ikinä säästänyt ihan muuten vain. Se ei ole tuntunut mielekkäältä tai houkuttelevalta. Vuosikausia säästäminen tuntuu vieraalta ja jotenkin vähän oudolta ennakoimattomassa maailmassa, jossa ei ikinä tiedä, mitä tuleman pitää (ironista, että samaa argumenttia voisi käyttää säästämisen puolustamiseksi). Selkäytimestäni kumpuaa jonkinlainen alkukantainen epäluulo sijoittamista ja rahastoja kohtaan. Tällä on epäilemättä tekemistä paitsi köyhän lapsen sielunmaisemalla, myös suhteellani kapitalismiin.

Viime aikoina olen kuitenkin joutunut miettimään uudella tavalla asiaa. Olen päätynyt kaivelemaan, mitä tiettyjen itselleni itsestäänselvien asioiden taustalla on. Miksi voin silmiä räpäyttämättä törsätä naurettavia summia glitter-kenkiin ja samalla lykätä kampaajalle menemistä, koska se maksaa? Miksi lähtökohtaisesti kavahdin ajatusta asunnon omistamisesta? Miksi oman materiaalisen hyvinvoinnin kasvattaminen tietoisesti tuntuu epämääräisesti epäilyttävältä? Vierastanko sijoittamista siksi, että 1) en usko, että taloudellinen tilanteeni säilyy niin vakaana, että viiden tai kymmenen vuoden aikaperspektiivi olisi mielekäs oman talouden suunnittelemiseen 2) halua laittaa rahojani mihinkään ilman selkeää tavoitetta 3) en halua, että rahani kulkeutuvat mahdollisesti epäeettisiin yrityksiin ja tekevät maailmasta entistäkin paskemman paikan 4) ajattelen sijoittamisen olevan lähtökohtaisesti vähän ahnetta 5) olen mielelläni mahdollisimman vähän naimisissa globaalin kapitalismin kanssa?

Vahvasti epäilen, että näissä kaikissa syissä voi olla jotakin perää. Eikä siinä mitään. Kyse ei kuitenkaan ole erityisen reflektoidusta, tietoisesta päätöksestä, vaan selkäytimestä kumpuavista fiiliksistä, mikä tekee niistä itselleni ihan kiinnostavia puntaroida.

Raha lisää turvallisuudentunnetta. Se lisää vaihtoehtoja ja tekee useammista valinnoista mahdollisia. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, että pelkään taloudellisen vakauden menettämistä suhteellisen vähän. En ole ajatellut, että pääsisin koskaan sen kummemmin vaurastumaan - ei siis ole tullut mieleen tehdä uravalintoja sen perusteella. En halua jatkossakaan jättää asioita toteuttamatta siksi, että alan pelätä. Toiveeni ovat melko kohtuullisia: eniten olen nauttinut viime vuosina parantuneessa taloudellisessa tilanteessa siitä, että voin käydä ruokakaupassa pahemmin kyttäilemättä hintoja ja ostaa sekä oliiveja että juustoa jos mieli tekee. Eikä vain joko-tai. Voi käydä ulkona syömässä, voi lähteä laskeskelematta elokuviin. Ennen kaikkea on vapaa siitä ahtaudesta, jonka niukkuus pahimmillaan tuo. Suunnitelmia tarvitsee harvemmin nykyisin perua siksi, että raha. Tunnen itseni tällä hetkellä monella tavalla äärimmäisen etuoikeutetuksi, vaikka se onkin hyvin suhteellista - epäilemättä moniin tuttuihini verrattuna tienaan hyvin, toisiin tuttuihin verrattuna taas varsin mitättömästi. Nähtäväksi jää, millaisia muutoksia tuo kohta alkava äitiysvapaa ja sen jälkeinen vanhempainvapaa (no siis, pienentää tietysti tuloja, mutta miten se käytännössä arjessa tulee näkymään).

Taloudellisen tilanteen parantuminen tarkoittaa vapautta olla miettimättä rahaa jatkuvasti. Miettimään silti pistää; on kiinnostavaa tajuta, miten erilaisiin tapoihin suhtautua rahaan ihmiset suhtautuvat itsestäänselvinä. Joillekin on selvää, että joka kuukausi kuuluu säästää - ei säästää mihinkään tiettyyn, vaan säästää muuten vain. Että oletetaan, että kaikilla ihmisillä on tapana tehdä niin, tai ainakin kaikkien kannattaisi. Tässä oletuksessa on tietysti se valuvika, että ihmisillä ei monesti todellakaan ole mitään mistä säästää. Mutta jos jossakin kuussa niukkuuteen tottuneella yllättäen olisikin, se ei välttämättä näyttäydy loogisena tai kannattavana vaihtoehtona. Säästäminen on harvoin ulospääsy köyhyydestä. Niukkuudesta voi usein korkeintaan saada lomaa, ei paeta lopullisesti. Oli se miten tahansa kyynistä, väitän, että säästämällä se ei ainakaan toteudu.

Eivät köyhät lapset ole lähtökohtaisesti kärsimättömämpiä tai kyvyttömämpiä hillitsemään itseään. Mutta jos on kasvanut niukkuudessa, tottuu siihen, että toisen vaahtokarkin odotteleminen ei välttämättä palkitse. Nautintoon kannattaa tarttua silloin, kun se on käden ulottuvilla. Jos ei koskaan ole joutunut kohtaamaan rajallisia resursseja, on helpompaa luottaa siihen, että maailma kantaa jatkossakin, ja vaahtokarkkeja riittää.

"The failed replication of the marshmallow test does more than just debunk the earlier notion; it suggests other possible explanations for why poorer kids would be less motivated to wait for that second marshmallow. For them, daily life holds fewer guarantees: There might be food in the pantry today, but there might not be tomorrow, so there is a risk that comes with waiting. And even if their parents promise to buy more of a certain food, sometimes that promise gets broken out of financial necessity.

Meanwhile, for kids who come from households headed by parents who are better educated and earn more money, it’s typically easier to delay gratification: Experience tends to tell them that adults have the resources and financial stability to keep the pantry well stocked. And even if these children don’t delay gratification, they can trust that things will all work out in the end—that even if they don’t get the second marshmallow, they can probably count on their parents to take them out for ice cream instead."

Yksi teini-iän lempipaidoistani. Tällä oli monta etua: se oli mukanani kasvanut lapsuuspaita, joka ei maksanut mitään, oli sopivan grunge, herätti tyydyttävän paljon pahennusta ja sai opettajan tiedustelemaan, voisinkohan mahdollisesti mitenkään pukeutua kouluun hieman peittävämmin (selän repeämä paljasti kiitettävän runsain mitoin rintsikoitaa). En voinut.

Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Niitä hetkiä on ollut nyt tiuhasti viime aikoina. 

Yksi: istuin Kulttuurisaunan edessä vilvottelemassa, tuijoteltiin ystävän kanssa merelle. Hätkähdin tajutessani, että oli valoisaa, vaikka kello oli jo kahdeksan. 

Toinen: astuin kodin kynnyksen yli palatessani Japanin reissusta. Kahdessa viikossa ehtii unohtaa, miltä kotona tuoksuu. Puun tuoksu tuntui huumaavalta, ja ajattelin, että jos koti tuoksuu tältä, epäkäytännölliseen ja kaikkea muuta kuin pikkulapsiarkea varten suunniteltuun parkettiin syydetyt eurot ovat kannattaneet.

Kolmas: seisoin Scandinavian Music Groupin keikalla. Jäsenissä esiintymisjännityksen jälkeinen raukeus, pitkä työpäivä takana, ympärillä keinuvan laivadiskon hämärä. Yleisen hälinän yli bändi lauloi juopumisesta ja hölmöstä rakkaudesta kesäyönä, kylmät väreet kiirivät selkää pitkin, liikutuin väkisin vasten tahtoani ja ajattelin olevani virallisesti nössö.

Niille hetkille yhteistä on se, että jotakin on tuntunut läikkyvän melkein yli. Se käsittämätön, pökerryttävä, ylitse hyökyvä onnellisuus, joka tuntuu melkein pelottavalta. En ole varma, miten sellaisesta kirjoitetaan tai puhutaan, tai kannattaako sitä ylipäänsä yrittää. Onnellisuus on jotenkin melkein liian pliisua ja tylsää kirjoitettavaksi. Mitä siitä on sanottavaa? Miten siitä voi puhua leimautumatta oman elämänsä Paulo Coelhoksi? Millaiset luonnehdinnat ovat ylipäänsä mahdollisia ilman, että ne tuntuvat typeriltä ja latteilta?

En ole ihan varma, osaanko. Silti on myös hankala ajatus, että onnellisuudesta puhuminen tulisi jättää vain edellisille. Harva asia nimittäin on yhtä radikaali kuin ajatus tyytyväisyydestä omaan elämään. Juuri nyt kaikki on hyvin, tässä. En tiedä muista, mutta itse en ole ajatellut niin kauhean usein elämässäni. Enkä oikein vieläkään osaa pysähtyä sen ajatuksen äärelle kuin lyhyiksi, ohikiitäviksi hetkiksi. Olen niin tottunut suunnittelemaan ja pyrkimään eteenpäin, asettamaan tavoitteita, että edellä kuvatut hetket ovat tuntuneet käsittämättömän radikaaleilta silmänräpäyksiltä, kun en kaipaa oikeastaan mitään tai ketään enempää siinä hetkessä. Siri Hustvedt on kirjoittanut samanlaisesta radikaalista täyttymyksen tunteesta esseessään Variations on Desire. Hetki, jolloin ei tunne minkäänlaista kaipausta, on poikkeuksellinen ihmiselle, joka on tottunut jatkuvaan, oman itsen ulkopuolelle suuntautuvaan toivomiseen.

Mistä viime aikojen onnellisuuspuuskissa on kyse? En oikeastaan tiedä. Taustalla on useampi asia. Lisääntynyt valo. Se, miltä tuntuu nähdä ihminen, jota on ikävöinyt. Japani. Kirsikankukat. Se, missä vaiheessa omat työt ovat, ja mitä niistä on saanut viime aikoina irti. Erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. Ja tietysti myös se yksi, joka väistämättä värittää tällä hetkellä lähes kaikkia asioita: raskaus.

Miten sen kauniisti sanoisi - en ole hankkiutunut raskaaksi erityisen suunnitelmallisesti tai harkitusti, joskaan en myöskään vahingossa. On joka tapauksessa ihan selvää, että kaksi viivaa raskaustestissä ei tehnyt itseäni varauksettomasti onnelliseksi. Kun ensimmäisen kerran soitin neuvolaan ja puhelimessa toivotettiin onnellista odotusta, kurkustani pääsi lähinnä epämääräisen vaivautunut korahdus. Alussa päällimmäisimpänä tunteena oli paniikki, mitä sitä oikein tulikaan tehtyä. En todellakaan ollut valmis jakamaan uutisia maailman kanssa moneen viikkoon, sillä niissä oli ihan tarpeeksi ajateltavaa itselläkin. Kun kuusi viikkoa oksentelin lähestulkoon joka päivä, olo oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Raskauden kutsuminen raskaudeksi tuntui erityisen osuvalta ilmaukselta suomen kielessä; raskaana oleminen oli ruumiillista, pelottavaa ja, todellakin, raskasta. 

Siitä tyypistä tuli todellinen vasta paljon myöhemmin. Oli se hirveää sanoa ääneen tai ei, ei se haalea viiva minulle mitään vauvaa merkinnyt. Siitä tuli todellista vähitellen. Kun sen näki kuvissa ensimmäisen kerran. Kun se alkoi liikkua. Ehkä yksi kaikista konkreettisimmista hetkistä on ollut, kun makasin onsenissa kylvyssä, tunsin potkut ja se ajatus tuntui pökerryttävältä, pelottavalta ja ihanalta; että täällä me ollaan.

Onnellisuuspuuskissa kyse voi olla hormoneista, tai sitten ei. Tekeekö se onnellisuudesta yhtään vähemmän totta? Väittäisin, että ei. Jokainen tunne on loppujen lopuksi samalla tavalla erilaisia kehollisia reaktioita, joten niiden erottaminen jostakin epämääräisestä hengestä vähemmän todellisiksi tuntuu kummalliselta. Tästäkin Siri Hustvedt kirjoittaa edellä mainitsemassani esseekokoelmassa Living, thinking, looking. Kummallisella tavalla ihmisillä on usein tarve erotella todellinen itse ruumiista ja sen toiminnoista - ihan kuin se todella olisi niin yksinkertaista. Esimerkiksi masennuksen voidaan välillä korostaa olevan "vain" aivokemiaa. Se on tietenkin yksi tapa tarkastella asiaa. On myös ihan ymmärrettävää, että tietyt sairaudet ja selkeät diagnoosit halutaan erotella muusta, todellisemmaksi koetusta persoonasta. Mutta mitä muuta ihmisen persoona muutenkaan on kuin erilaisia aineita ja reaktioita? Kuinka voi päättää, missä kulkee todellisen, jonkinlaisen todellisen minän ja ruumiissa tapahtuvien reaktioiden raja? Miksi hormonien aiheuttamat tunteet olisivat yhtään sen vähemmän todellisia kuin ne kokemukset, joilla ei mitään tekemistä hormonien kanssa ole? Kuinka monen mielestä todellinen minä on ylipäänsä jonkinlaista pyhää henkeä?

Vaikka siis omissa onnellisuuspuuskissa olisi kyse yhdestä överistä hormonipiikistä, ne eivät ole tuntuneet yhtään sen vähemmän todellisilta. Kyse ei ole ainoastaan suoraan raskautta koskevista asioista, vaikka totta helvetissä se on isoimpia asioita, mitä omaan elämään tällä hetkellä mahtuu. Se on kuitenkin myös kaikkea muuta omassa päässä tapahtuvaa liikehdintää. Muiden ihmisten ajatukset omasta olemisesta eivät koskaan ole kiinnostaneet tavallaan yhtä vähän kuin nyt. Kiinnostaa maailmassa suunnattoman moni muu asia: työt, kirjoittaminen, ystävät, parisuhde, Helsinki, kevät, lisääntyvä valo. Se, millaiseksi oma arki on muotoutumassa. Olen super onnellinen siitä, että vietettyäni kuusi viikkoa hillitöntä krapulaa muistuttavassa olotilassa pahoinvointi väistyi ja saatoin alkaa taas elää ihmisen lailla, enkä vain hengitellä varovaisesti kylkiasennossa tai yökkiä toimiston vessassa (ok, tämä ei onneksi ollut päivittäistä).

En ehkä edes heti tajunnut, miten tuurista oli kiinni, että olen pystynyt hyvällä fiiliksellä matkustamaan Japaniin kahdeksi viikoksi, tekemään täydellä teholla duunia ja juhlimaan omissa tupareissani yli puolen yön. Se on ollut tsägää, josta on syytä olla kiitollinen - jos pahoinvointi olisi jatkunut tai pahentunut, sitä ei tosiaan paljoa olisi matkalaukkujen kanssa vedelty Tokion ruuhkametrossa tai kilistelty alkoholittomilla skumpilla arviointiin lähteneelle tutkimusraportille. Tarkoitukseni ei siis ole hehkuttaa sitä, miten raskauden aikana voi tehdä ihan mitä vaan. On aika lailla sattumaa, millaiset olot omalle kohdalle sattuvat, eikä sitä mitenkään voi tietää etukäteen, missä oman jaksamisen raja kulkee. 

Omalla kohdalla tuntuu, että vaikka erilaisia pelkoja on, pelottaa sittenkin moni asia vähemmän kuin ennen. Luotan siihen yllättävän vahvasti, että jotenkin tässä pärjäillään joka tapauksessa. En ole saanut kotoa mallia, että ratkaisuja tehtäisiin lapsiperheessäkään ainoastaan taloudellisin perustein. En ole ihan varma, mitä haluan tässä maailmassa tehdä, ja nyt yritän lähinnä ehkä kypsytellä ajatusta, että ihan välittömästi sitä ei ole pakkokaan tietää. Se voi koostua monista palasista. Avainsanoja ovat joka tapauksessa ne, mitä on oikeastaan ollut jo varhaisesta teini-iästä lähtien: kirjoittaminen, lukeminen, yhteiskunta, analysoiminen, havainnointi. Sukupuoli, häpeä, ruumiillisuus, luokka, kaupungit. Formaatti ja väylät saattavat vaihdella, mutta näissä väljissä raameissa voi onneksi luovia vähän sinne sun tänne, jos ei vielä oikein tiedä tarkemmin.

Tämä on sekavin ja vaiheilevin tajunnanvirtapostaus, jonka olen aikoihin tullut kirjoittaneeksi. En ole varma, onko sen punaista lankaa edes olemassa. Ehkä yksi ajatus sen taustalla on, että aika paljon tilaa mahtuu sen kiiltokuvamaisen onnellisen odotuksen ja sitten taas toisaalta karmeiden kauhujuttujen väliin. Raskaana oleville kerrotaan mielellään, usein ja toistuvasti, kuinka elämästä tulee käytännössä ihan kamalaa, ja kuinka nyt kannattaa nukkua, koska kohta ei enää voi. Tai sitten hymistellään ja maalaillaan jotakin häkellyttävää kuvaa pesuainemainosmaisesta ydinperheonnesta, joka ei tunnu yhtään sen vähemmän kuumottavalta ja vieraannuttavalta. Ollaan jälleen, tässäkin asiassa, ihmeellisten myyttien sekamelskassa, josta on hankalaa ottaa tolkkua. On reteitä ja rempseitä mutsityyppejä, on kipulääkekriitikoita ja kantoliinoja, on kopisevia korkoja ja yli tonnin lastenvaunuja, on Ompeluseuran dynaamisuutta uhkuvia keskusteluita äitiyden ja uran yhdistämisestä sekä vauva.fi:n caps lock -raivareita vauvan viemisestä festareille. Niiden maailmaan joutuminen on lähinnä pelottavaa: kun mikään näistä ei tunnu omalta, pännii yhtä lailla uusien supernaisihanteiden naisille kasaamat lisäpaineet kuin kotiin vetäytyvän äitimyytin vaaliminen. Junamatkalla, kun ensimmäisessä pois viskaamassani kirjassa paasataan suolattomien soseiden keittelyn tärkeydestä ja toisessa sitten soseita lapsosilleen keittävien luomumammojen karmeasta nipoudesta ja karteltavuudesta - muka feministisesti - olen valmis ulvomaan, että hei haloo, ne on vittu soseita, ketä kiinnostaa kuka niitä keittää ja kuka ei. Mieluummin keskittyisin olemaan onnellinen ihan vain tällä hetkellä, tässä, kuin murehtisin siitä, millaisiin muotteihin yhteiskunta ilmeisesti on päättänyt äidit änkeä. Enhän tiedä vielä edes siitä, millainen tyyppi sieltä tulee, joten nytkö pitäisi sitten tehdä elämää suurempi identiteettikysymys jostakin soseiden keittämisestä?

Toinen ajatus on, että lapsen saaminen on monella tavalla ihan saatanan pelottava asia. Se tarkoittaa, että ihminen on peruuttamattomasti vastuussa uuden ihmisen tuomisesta tähän maailmaan, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen paikka. Sen rinnalla moneen muuhun asiaan heittäytyminen tuntuu vähän vähemmän radikaalilta ratkaisulta. Tämä kirjoitus ei ole todellakaan puheenvuoro sen puolesta, että tehkää hei kaikki vauvoja, se tekee pikakelauksella ylimaallisen onnelliseksi ja valtiovarainministeriökin olisi tyytyväinen. Itse asiassa en ole ikinä ollut yhtä kauhuissani ajatuksesta, että joku joutuisi olemaan vasten tahtoaan raskaana tai synnyttämään lapsen. Olen joskus kuullut abortista sanottavan, että se on päätöksenä niin lopullinen ja peruuttamaton. Toki näin onkin, mutta niin on kyllä lapsen saaminenkin - ja sen päätöksen seuraukset eivät vaikuta enää vain omaan itseen. Silloin se tarkoittaa myös aivan jäätävän isoa vastuuta päätöksen ja sen seurausten kantamisesta. Paksuksi pamahtaminen käy siis todella huonosti onnellisuuden patenttiratkaisuksi. 

Lapsi ei ole mitään velkaa, lapsen vastuulla ei ole tehdä vanhempiaan onnellisiksi. Oman elämän Coelhoksi leimautumisen uhallakin väitän, että onnellisuus ja kaikki siihen sisältyvä tuntuu vielä vähän tärkeämmältä senkin takia: ei voi uhrautua ja odottaa siitä palkkiota, ei voi katkeroitua, ei voi asettaa syntymätöntä lasta velkaan jostakin, jonka jättää tekemättä. Ihan kaikkea ei välttämättä saa, mutta parhaani mukaan aion sumplia saadakseni kaiken oikeasti merkityksellisen. Ja sen tunnistamiseen aion yrittää jatkossa keskittyä enemmän, enkä vain kahmia kaikkea varmuuden vuoksi. 

Liikaa ei voi tällä hetkellä suunnitella, kun ei yhtään tiedä, millainen tyyppi sieltä on tulossa. Kauhujuttuja ja kiiltokuvia on yhtä turha keräillä tässä vaiheessa. Jos ne ovat toteutuakseen, ne toteutuvat joka tapauksessa. 

Ja vielä lopuksi haluaisin palata takaisin siihen, mikä tyytyväisyydestä tekee niin radikaalia. Siihen vastaa jälleen Siri Hustvedt paremmin kuin itse edes osaisin.

"Desire appears as a feeling, a flicker or a bomb in the body, but it’s always a hunger for something, and it always propels us somewhere else, toward the thing that is missing. Even when this motion takes place on the inner terrain of fantasy, it has a quickening effect on the daydreamer. The object of desire—whether it’s a good meal, a beautiful dress or car, another person, or something abstract, such as fame, learning, or happiness—exists outside of us and at a distance. Whatever it is, we don’t have it now. (...) I don’t know, but the object took on the shine of glamour, first for her, and then for the rest of us, because it wasn’t gained easily. It had to be fought for, always an augmenting factor in desire. Think of the troubadours. Think of Gatsby. Think of literature’s great, addled Knight Errant on Rocinante. A three-year-old’s desire infected four other family members who loved her because her wish became ours through intense identification, not unlike the sports fan’s hope that his team will win. Desire can be contagious. Indeed, the churning wheels of capitalism depend upon it."
Ladataan...

Pages