Ladataan...
Oma huone

Häpeästä puhutaan tällä hetkellä paljon. Vuoden 2016 lopussa Uusi Muusa -sivusto avautui Eeva Kolun häpeää käsittelevällä kirjoituksella, Omaa luokkaa käsittelee seuraavassa podcastissaan häpeää ja Lavaklubilla puhutaan häpeästä ja politiikasta.

No, oikeasti en ole aivan varma, puhutaanko häpeästä todellisuudessa nyt yhtään sen enemmän kuin aiemmin, vai olenko vain herkistynyt huomaamaan aikaisempaa tarkemmin häpeää käsittelevät keskustelut ja tapahtumat. Häpeä nimittäin on asuttanut myös omassa elämässäni tärkeää paikkaa. Muistan joskus kirjoittaneeni päiväkirjaani, että häpeä on maailman pahin tunne. Ja viheliäinen se onkin ollut. Se on vienyt tilaa, juurtunut myös tapoihin olla omassa ruumiissa ja pakottanut kehittelemään erilaisia selviytymistaktiikoita.

Mitä häpeä sitten on? Mitä se on merkinnyt minulle? Mikä on ollut se epämääräinen asia, jonka olen ollut valmis nimeämään maailman kamalimmaksi tunteeksi?

Häpeä on tunne, jota on vaikea päästä karkuun, se saa aina kiinni. Kun olin pieni, koetin sietää häpeää kuvittelemalla itseni jonnekin muualle, oman ruumiini ulkopuolelle. Tässä konkretisoituu se, mikä häpeässä on niin lamaannuttavaa. Häpeä on ruumiillinen tosiasia. Mikä tahansa häpeän kimmokkeena onkin toiminut, häpeä tarkoittaa fyysisiä reaktioita: punastumista, äänen tärisemistä, hikoavia kämmeniä, äkillistä tietoisuutta oman kehon rajoista, kömpelyyttä ja kankeutta, änkyttämistä, jännittyviä lihaksia, lyhistyvää ryhtiä, halua piilottaa kasvot, avonaisten tilojen ja pyöreiden pöytien pelkoa, paniikkia, tietoisuutta katsottavana olemisesta. Se on jumittumista tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä. Se on kivuliasta tavalla, jolle on hankala löytää sanoja. Mieltä ja ruumista ei voi erottaa, kun puhutaan häpeästä. Se, jonka tuntee ja haluaa tunnistaa omaksi itsekseen, se katoaa ruumiin uumeniin eikä tunnista itseään. Mieli on pääsemättömissä ruumiin kanssa, ruumis ei voi irtisanoutua mielestä.  

En ihan täysin ymmärrä, miten häpeän tunnetta voisi kuvata niin, että sen irrottaisi ruumiillisesta kokemuksesta. Pelkän mielen kuvaaminen tuntuu paljon vaikeammalta, mutta ainakin se lienee selvää, että häpeässä tiivistyy jotakin sellaista, mikä liittyy omaan riittämättömyyteen ja huonommuuden tunteisiin. Siihen, ettei tunne olevansa sellainen kuin pitäisi olla. Outouteen. Kyvyttömyyteen mahtua normiin, olla normaali. Epämääräiseen syyllisyyteen. Pelkoon, että jää kiinni. Kasvojen menettämiseen.

Mikä sitten aiheuttaa häpeää? 

Juhlat, joissa ei tunne ketään, eikä osaa esittäytyä luontevasti. Se, kun törmää äkkiarvaamatta tuttuun ja häkeltyy. Ulkopuolisena oleminen, ja ennen kaikkea se, että huomaa muiden kiinnittävän huomiota siihen. Änkyttäminen. Minglailun epäonnistuminen. Kun kertoo vitsin, jota muut eivät tunnista vitsiksi. Spontaanisuuden puute. Kun jää kiinni siitä, ettei ole tiennyt jotakin asiaa, jonka kaikki muut tietävät. Kun ei osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Kun on ollut liian kovaääninen tai liian hiljainen. Kun olisi pitänyt tajuta jättää viimeinen viinilasi tilaamatta. Kun on nolannut itsensä ja sanonut jotakin hölmöä. Kun kaikki muut ovat jo liihotelleet sujuvasti permannon poikki ja itse kompuroi vieläkin, muiden odottaessa. Kun sotkeutuu omiin jalkoihinsa tai liikkuu vahingossa toiseen suuntaan kuin kaikki muut. Kun julkaisee netissä omia tekstejään. 

Häpeällä ei enää ole samanlaista sijaa elämässäni kuin sillä joskus oli. Silti välillä vieläkin hävettää niin, että olen tikahtua. Se tekee turhautuneeksi ja herättää jopa raivoa; miten voi olla, että nykyisessä elämässäni, vieläkin, tunnen toisinaan samaa alkukantaista tarvetta kätkeä kasvoni ja piiloutua pöydän alle kuin maailman murjomana murrosikäisenä? Miten voi olla, että vuosien harjoittelun jälkeenkään en ole tarpeeksi vahva estääkseni häpeää tulvahtamasta poskille?

Olen tullut ihan helvetin pitkän matkan; enkö koskaan ole perillä?

En dissaa itseäni, en pidä itseäni pienenä, tyhmänä ja huonona. Nykyään puutun raivokkaasti siihen, kun läheiseni sanovat väheksyviä asioita itsestään tai mitätöivät saavutuksiaan. En enää ajattele - ainakaan kauhean usein - että kaikki se hyvä mihin olen elämässäni kyennyt, olisi vain suurta huijausta. Se on ollut sattumaa ja tuuria, mutta myös sen tekemistä ja kehittämistä, mitä osaan ja rakastan tehdä. Jo vuosikausia olen rampannut epämukavuusalueellani tilanteissa, jotka ovat omiaan synnyttämään häpeää. Kuten ennenkin olen kirjoittanut, jokaisen draaman kaaren mukaan sen tulisi olla osoitus siitä, että ihminen kykenee halutessaan kuulkaas ihan mihin vaan. No, valitettavasti tästä en ole löytänyt aukottomia todisteita.

Mielenkiintoista on se, että huolimatta kaikesta tästä joudun yhä uudestaan ja uudestaan hokemaan itselleni samoja asioita, joiden pitäisi olla jo kaivertuneet mieleen. Että hei, ketään ei salilla tai tanssitunnilla kiinnosta, mitä teet ja millä tavalla, tai että jos kiinnostaa, sellaisten ihmisten mielipiteillä ei tulisi olla arvoa. Että statukseen tai ulkoisiin saavutuksiin perustuva dissailu tai säälivä naureskelu ovat sellaisten tyyppien aluetta, jossa ei kannatakaan yrittää kisata. En halua arvonantoa aikuisilta ihmisiltä, jotka käyttäytyvät kuin koulukiusaajat.

Hokemisesta huolimatta on päiviä, jolloin on raskasta kohdata kömpelyyden tunne tai oman kropan luomia rajoituksia. Ne eivät ole kadonneet kuvittelemalla, eikä häpeä ole lakannut olemasta olemassa siksi, että olen päättäväisesti sanonut itselleni niin.

Viime keväänä kävin keskustelun, joka jäi mieleen. 

Mä vaan haluisin et jossakin vaiheessa ois siinä pisteessä et tää lakkaa olemasta, mä pääsen tästä kokonaan eroon.

Julistus sai aikaan ymmärtäväisen hymähdyksen. Hetken kuluttua toinen sanoi, että sitä pistettä tuskin kannattaa odotella näkevänsä. Yleisesti ottaen, jos ihminen sanoo haluavansa päästä eroon jostakin asiasta itsessään, ollaan lähtökohtaisesti vähän suossa. Tahdonvoimalla voi tehdä maailmassa paljon asioita, mutta ei kieltää jotakin tunnetta tai piirrettä itsessään ja kuvitella sitä toiseksi. Ei siinä häpeässä nyt piehtaroida tarvitse, mutta sen väittäminen, että voisi halutessaan lakata tuntemasta epämiellyttäviä tunteita, on yhtä tyhjän kanssa. Häpeä on osa olemista siinä missä muukin. Siihen suhtautumista voi koettaa muovata ja muuttaa, mutta ei poistaa kokonaan. Häpeän kanssa voi opetella tulemaan toimeen. Ehkä se vähenee ja helpottaa, suo vähän enemmän tilaa olla.

Alun perin aloitin blogin pitämisen juuri siksi, että omien tekstien julkaiseminen tai mielipiteiden esittäminen julkisesti tuntui niin uskomattoman hävettävältä ja kamalalta. Olin halunnut toimittajaksi ja ihmettelin, miten voisin ikinä koskaan tehdä mitään julkista kirjoittamista, jos en uskaltaisi postata edes johonkin mitättömään pikku-blogiin, jota kukaan tuskin edes lukisi. Siitä huolimatta en ensimmäisten kuukausien aikana kertonut blogini osoitetta edes poikaystävälleni.

Jokin aika sitten havahduin siihen, että jotakin on muuttunut. Salilla unohdin hävetä sitä, että juoksumatolla musat korvissa pelkään puuskuttavani tai hengittäväni jotenkin turhan kovaäänisesti. Tilan vieminen maailmasta sen pikkiriikkisen puuskuttavan hengityksen verran ei tuntunutkaan ihan yhtä vaikealta kuin se joskus tuntui. Ja jos joku vilkaisikin, en musertunut häpeäni painon alle. Että se hokeminen ja toistuva kertominen oli sinä päivänä, siinä tilanteessa, tullut tarpeettomaksi; ihan aidosti en ollut kovin kiinnostunut, mitä se ja se oikein ajatteli vai ajatteliko yhtään mitään.

Se tuskin on vallankumous, se tuskin on ikuista. Sen tilanteen jälkeen olen ehtinyt kokea häpeää ja epämukavuutta lukuisia eri kertoja. Useimmiten niin, että olen sanonut tilanteessa liikaa, liian vähän tai liian väärällä tavalla. Suurinta muutos on ollut siinä, mitä ajattelen häpeästä.

Minusta ei välttämättä koskaan tule tyystin häpeämätöntä pokkanaista. EIKÄ OLE PAKKO TULLA.

Radikaalia mielenterveyttä sen sanoi, taas. En halua enkä jaksa oppia röyhkeyttä tai pokkaa miehiltä tai muutenkaan; haluan maailman jossa saa olla heikko herkkä epävarma epäonnistuva tarvitseva pyytävä.

Kunnioitan kyllä Ompeluseuraa ja muita keskinäisiä verkostoja, joissa naiset kannustavat toisiaan vaatimaan maailmasta vähän enemmän tilaa. Siitä paikasta, mistä asiaa katson, nämä asiat liittyvät erottamattomalla tavalla toisiinsa. Häpeä ei kosketa ainoastaan naisia, mutta jostakin syystä itsen vähättely, mitätöiminen ja huijarisyndroomat tuntuvat olevan naisten piirissä ihan peruskamaa; keskinäisten vertaistukiverkostot ovat tavallaan kollektiivisesta häpeästä eroon opettelemista. Silti mietin tätäkin taas: onko tosiaankin niin, että kapinoida voi vain röyhkeydellä? Että ollakseen pärjäävä ja upea pitää olla tuntematta häpeää, noloutta, ujoutta? Ja onko sellaisen ihanteen jalustalle asettaminen erityisen rohkaisevaa tai feminististä?

Maailmaa tarvitsee lisää pokkanaisia. Mutta maailma tarvitsee muutakin: maailman tarvitsee tajuta, että ollakseen älykäs ja ihana ihmisen ei tarvitse olla terästä. Johtajahahmojakin saa itkettää joskus. Positiivinen ajattelu ei kadota negatiivisia tunteita, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Sen leikkiminen, ettei tuntisi häpeää tai epäonnistumista, on sietämätöntä politiikkaa niin ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa kuin yhteiskunnassa yleensä. Jos häpeä seuraa kyvyttömyyttä mahtua normiin, ratkaisu häpeään ei ole koettaa kuvitella itseään toiseksi, normiin mahtuvaksi ihmiseksi. Se on uskallusta olla olemassa sellaisena kuin on, häpeästä huolimatta - etten sanoisi, häpeämättömästi poiketa siitä, mitä kuuluisi olla. Silloin pelkkä olemassaolo voi kyseenalaistaa normin ja haastaa sen.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Valkoinen Marilyn-tyllihame. Kultaiset glitter-pupukengät. Kultaiset yksisarviskorvakorut. Nahkatakki. Turkoosit aurinkolasit. Huikean pitkät glitter-rakennekynnet. Huulipunaa, niin paljon huulipunaa kuin sielu sietää.

Mut siis enhän mä nyt silleen voi sinne pukeutua.

Valmistuin tänä kesänä valtiotieteiden maisteriksi. Olin jo päättänyt, että mitä puen päälle tiedekunnan juhliin todistusta hakiessani, kunnes aloin epäröidä. En oikeastaan pukenut sanoiksi epäilyksiäni missään vaiheessa, kun aloin haeskella huomaamattomampaa hametta glitterillä kuorrutetun fantasialookin sijaan. Joku taisi kysäistä vaatteista, ja vasta siinä vaiheessa sain itseni kiinni siitä, mitä olin itse asiassa ajatellut.

Että se on liikaa. Överiä. Ettei se sovi.

Olen ollut aina aika turhamainen. Se ei ole aina tarkoittanut samoja asioita: olen hengaillut siilitukkaisena reisareissa ja maihareissa, pukeutunut prinsessamekkoihin, yhdistänyt minihameen ja klönttikengät raidallisiin stay uppeihin, tavoitellut hillitympää ja porvarillisempaa tyyliä trenssissä, koettanut sopeutua ja vetänyt tyylillisiä övereitä. Pienenä olin varsinainen prinsessa, teininä vietin tuntikausien kuvaussessioita kaverini kanssa selkeällä työnjaolla, jossa oma paikkani oli kameran edessä. Se ei tarkoita sitä, että olisin ollut aina sinut ulkonäköni tai kroppani kanssa. Joskus kuvista varmaan haettiin vahvistustakin sille, että kelpaanhan tällaisena. Opin tarkastelemaan itseäni toisten katseiden kautta, muokkaamaan itseäni. Opin kapinoimaan sitä vastaan. Opin paradoksiin. Liimasin Britney Spears -julistetta seinälle, kunnes äiti kielsi sen vääränlaista naiskuvaa edistävänä (sori äiti). Paheksuin Sisleyn mainoksia, pukeuduin maailman lyhyimpiin hameisiin, ahdistuin käsikarvoista. Luin Vogueita ja pidin palopuheita muotikuvien puolesta samalla, kun ranttasin ulkonäköpaineista.

Ja kaiken tämän jälkeen seisoin huoneessani 27-vuotiaana ja lupasin, että jos ylipäänsä publiikkiin menisin, en tekisi sitä missään muussa kuin glitter-pupukengissä.

Sitten ajattelin Anu Silfverbergin hienoa esseetä (Image 12.4.2017) ulkonäköpaineista, Lumenen mainosta ja sitä, miten muutama vuosi sitten latasin Facebookiin ensimmäisen profiilikuvan, jossa olen ilman meikkiä.

Silverbergin essee tavoitti jotakin olennaista. Nimittäin sen, että ulkonäköön ja kauneuteen liittyy aivan sairas kaksinaismoralismi. Luonnonkauneus on musertavan julma vaatimus, vaikka sitä naamioitaisiin miten sievään pakettiin. Kaunis kuuluu olla, mutta aivan kuin vahingossa. Juuri heränneenä. Saunan raikkaana. Puhtaana ja viattomana.

Olen ollut mökkimeikkaaja ja bussisuttura koko varhaisaikuisuuteni, kirjoittaa Silfverberg. Samaistun. Toisaalta – myös Silfverbergin kolumni toistaa kuviota, jossa laittautuminen linkittyy itsetuntoon, tai pikemminkin sen puutteeseen.

Silverbergillä on kyllä vahvasti pointti. Niin paljon kuin haluaisinkin, en voi hyvällä omatunnolla koettaa irrottaa meikkaamista ja kauneusihanteisiin mukautumista valtarakenteista. Korkokengät kantavat erilaisia merkityksiä mukanaan, ajatusta tietynlaisesta elämäntyylistä ja feminiinisyydestä; ei kai kukaan kävelisi niillä huvikseen maailmassa, jos ei olisi oppinut sen olevan osa kauneuteen liittyvää koodistoa. Maailma kohtelee hyvin eri tavoin silloin, kun olen laittautunut, ja silloin, kun en ole. Ulkonäköön liittyviä kommentteja, niin kehuvia kuin mollaavia, on oppinut kuulemaan niin pienestä pitäen, että sitä on mahdotonta muistaa. Ideaalit eivät ilmesty tyhjiöstä, ja korkkareiden ja meikkaamisen vapaasti valitseminen on tavallaan yhtä sananhelinää: tavallaan, joo. Kukaan ei seiso eteisessä kyttäämässä, olenko meikannut ja laittanut korot ulos lähtiessäni. Mutta jos lähden työhaastatteluun, voinko tehdä sen meikittä? Kuinka moni kysyy meikittömältä naiselta, onko hän kipeä tai väsynyt? Ja sama toisinpäin kääntäen: jos lähden työhaastatteluun, en ole ihan varma, saako vakavasti otettavalla asiantuntijalla olla kultaisia yksisarviskorvakoruja tai hillittömän pituisia glitter-kynsiä. En tiedä. Saako? Missä kulkee raja, että on jo liiankin laitettu?

Käsi ylös: kuka ei valitse itselleen profiilikuvaa, jossa olisi omasta mielestään mahdollisimman hyvännäköinen?

Ja toinen huutoäänestys: kuka valitsee profiilikuvansa niin, että on paitsi mahdollisimman hyvännäköinen, näyttää myös olevansa sitä mahdollisimman vahingossa?

Kiinnostavalla tavalla selfie-kulttuuri korostaa ilmiön kaksinaismoralismia. Kaikki haluavat olla parhaita versioita itsestään kuvissa, mutta on väärin olla töröhuulinen pissis. Kauneudesta saa kehuja ja tykkäyksiä, mutta sen pitää olla taianomainen vahinko, ei huolella valitun kuvakulman ja vaatteiden edesauttamaa. Liiallinen laittautuminen ja poseeraaminen linkitetään välittömästi ihmisen älyyn, tyylitajuun, intellektuaalisuuteen ja itsetuntoon.

Kun katson parin vuoden takaista profiilikuvaa, jossa olen ilman meikkiä, naurattaa vähän. Se ei ole varsinaisesti vallankumous. Poseeraan, hillitysti. Asettautuneena sellaiseen asentoon, jossa vatsa ei pömpötä. Sääret ovat hyvin esillä. Auringonvalo tulee oikein edullisesta kulmasta. Se kuva mahtuu tiettyjen normien sisään, noudattaa tietynlaista standardia feminiinisyydestä ja katsottavana olemisesta. Tunne katsottavana olemisesta on niin syvään juurtunut, etten edes tiedä, miltä tuntuu olla olemassa tyystin ilman sitä. Yritin vääntää rautalangasta tätä muutama viikko sitten; miltä tuntuu, kun kävelee uima-altaalta pukuhuoneisiin ja tuntee olevansa arvioitavana. Kuvaavaa on, että jokainen nainen, jolle kuvasin tunnetta, tunnisti sen välittömästi. Selityksiä ei tarvittu.

Poikkeuksellisempaa olisi, jos en poseeraisi kuvassa ollenkaan. Olisin vaan. Hengailisin. Muina miehinä (pun intended!). Mutta silloinkin tekisin sen tietoisesti, yrittäen irrottautua oman itseni katselemisesta.

Kauneusihanteet ovat kytköksissä valtaan, kapitalismiin ja myymiseen. Kyllä, epävarmuus on hillitön bisnes, jossa ihmisille – erityisesti naisille – myydään tuotteita itsensä täydellistämiseksi.

Mutta on laittautuminen muutakin. Se on hengailua, itsessään. Yhdessä laittautumista, bondaamista. Omien rajojen etsimistä, roolien kokeilua. Harrastus. Omien fiilisten herättelemistä. Se voi olla kivaa, omaa aikaa, eri identiteeteillä leikittelyä tai itsen etsimistä, ihan mitä vaan.

Kun kiskoin teininä klönttikenkiä ja reittä paljastavia raitasukkia jalkaani, en ensisijaisesti näe alistuneeni patriarkaatin ja kapitalismin ikeeseen. Se oli kapinaa ja oman tilan etsimistä. Kun sinnikkäästi kuljin reikäisessä paidassa, josta pilkistivät punaiset pitsirintsikat, opettaja käski laittamaan jotakin peittävämpää päälle. En laittanut, nostin äläkän. Ei se ehkä vallankumous ollut sekään, mutta ainakin katsoin itse asettavani rajat. Kukaan muu ei sanelisi sitä, miltä saisin näyttää ja missä vaatteissa kulkisin kaupungilla. Yhden ihmisen mittakaavassa se oli – jos ei nyt vallankumous, vähintäänkin emansipoiva kokemus. Rrriot grrl -kuvien selaaminen netissä oli yhtä lailla unelmointia ja esteettistä ekstaasia. Bändimerkkien askartelulla, rautakaupasta ostetuilla ketjuilla ja Seppälän kajalkynän tuhlaamisella oli kaikilla oma paikkansa identiteetin etsimisessä, kuten myös sillä, miltä tuntui vaihtaa maiharit korkoihin ja päinvastoin. Miten eri tavoin niillä kengillä tässä maailmassa ollaan ja kävellään!

Jos saisin yhdellä napin painalluksella niksautettua aivoni asentoon, jossa en piittaisi lainkaan ulkonäöstä tai laittautumisesta, en ole varma, valitsisinko niinkään. Olen nauttinut yhtä lailla katsottavana olemisesta kuin katsomisesta joskus. En voi käsi sydämellä väittää, ettenkö koskaan olisi katsonut toisia sellaisella katseella, jonka olemassaoloa olen joskus kironnut.

Muoti on paitsi bisnestä, myös omanlaistaan taidetta. Se on visioita, unelmia ja mielikuvia. Näin ainakin aikoinaan sitä puolustin. Ja siis kaikkihan tietää et se on pelkkää fantasiaa. Tässä kohden kuitenkin paradoksi heittää takaisin ristiriidan toiseen päähän. Yksi: kaikki eivät tiedä. Kaksi: vaikka pää tietäisi, se ei välity tunnetasolle asti. Itse olin hyvin tietoinen PhotoShopista ja huijauksesta, kun selasin Vogueitani. Se ei silti tehnyt tyhjäksi tosiasiaa, että tietynlaisten kehojen näkeminen sai tuntemaan riittämättömyyttä ja kipeää tarvetta parannella itseä toisenlaiseksi. Tieto ei tee autuaaksi; tiedostava feministi ei ole immuuni ulkonäköpaineille, jos se kenellekään tulee herran vuonna 2017 yllätyksenä. Saman riittämättömyyden tunteen aiheutti myös loputon virta beigenvärisiä trenssejä tai täydellisen huomaamatta täydellisiksi hiottuja varjostuksia. Väritöntä kynsilakkaa, porvariston hillittyä charmia. Silloinkin, kun koetin laittautua oman elämäni Rory Gilmoreksi, jokin tuntui aina repsottavan jostakin: hame oli liian lyhyt, kynnet halkeilleet, huulipunaa liian räikeää. Tässä korostuu myös luokkakysymys. Jos oma ruumis on jatkuvasti täydellisyyttä kohti remontoitava työmaa, kyse on rahasta ja siitä, mikä määritellään hyväksi mauksi. Hillitty ja hallittu tyyli nielee uskomattomia summia, myös aikaa. Näyttääkseen määrätynlaiselta naisella täytyy olla käytettävissään aikaa ja rahaa ulkonäköönsä. Itse en ollut kotonani kaivaessani itsestäni esiin naista, jonka vaatekaappi sisältää beigeä, harmaata ja laivastonsinistä. Enkä kyllä sen puoleen siilitukassakaan.

Jossakin vaiheessa löysin takaisin kotiin. Se ei tarkoita, ettei ristiriitaa enää olisi olemassa omassa elämässäni millään tavalla: en enää tapetoisi seiniäni Italian Voguen mallikuvilla, mutta tätäkin postausta naputtelen glitter-rakennekynnet näppäimistöllä kolisten. En ole ollut näin kotonani nahoissani kenties sen jälkeen, kun täytin kaksitoista. Enää en tuhlaa aikaa ja rahaa siihen, että koetan tehdä itsestäni mahdollisimman huomaamattomalla tavalla luonnonkauniin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. En halua luopua glitter-övereistä tai koettaa patsastella omalla erinomaisuudellani, kun en ole meikannut. Hyvää tarkoittavat kommentit voivat kääntyä nopeasti slut-shamingiksi, toisen tyylin dissaamiseksi, rajojen asettamiseksi toisen ruumiille. Ei ole radikaalia moralisoida tai paheksua toisten tyyliä, puhua halveksuen pissiksistä tai Melania Trumpin ulkonäöstä, pohtia Lana Del Reyn huulien aitoutta, paheksua prinsessaleikkejä ja pikkutyttöjen napapaitoja, valittaa naisten pinnallisuutta tai sanoa, että hei mut ei sun tarvii meikata. Laittautumisen paheksumisella on myös pitkät perinteet: jos lukee vanhoja tyttökirjoja, huomaa nopeasti, ettei paheksutuin tyttö ole se rasavilli ”poikatytöksi” määritelty hahmo vaan kaupunkilainen keimailija, joka, herra paratkoon, maalaa huuliaan ja flirttailee pojille.

Radikaalimpaa on lähteä kaupungille meikkaamatta ilman, että sen tarvitsee tuntua vallankumoukselta. Radikaalimpaa on, ettei tunne tarvetta asetella itseään sellaiseen asentoon, jossa pömpöttävä vatsa tai reisien selluliitit ovat visusti piilossa. Radikaalia on käyttää häpeilemättä juuri niin övereitä, kauniita, paljastavia tai ihan mitä tahansa vaatteita ilman, että kyselee sille hyväksyntää.

Radikaalia olisi maailma, jossa laittautuminen ei ole suuri julkinen salaisuus. Tehtävä, joka luonnostaan lankeaa kaikkien naisten velvollisuudeksi, mutta josta kuuluu vaieta ja tehdä se mahdollisimman näkymättömästi: meikata salaa, huomaamattomasti, toisen sanelemiin standardeihin asettuen, varoen ottamasta liikaa tilaa itselleen.

Sitä voisi kenties kutsua jo vallankumoukseksi. Glitter-vallankumoukseksi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

I saw my life branching out before me like the green fig tree in the story. From the tip of every branch, like a fat purple fig, a wonderful future beckoned and winked. One fig was a husband and a happy home and children, and another fig was a famous poet and another fig was a brilliant professor, and another fig was Ee Gee, the amazing editor, and another fig was Europe and Africa and South America, and another fig was Constantin and Socrates and Attila and a pack of other lovers with queer names and offbeat professions, and another fig was an Olympic lady crew champion, and beyond and above these figs were many more figs I couldn't quite make out. I saw myself sitting in the crotch of this fig tree, starving to death, just because I couldn't make up my mind which of the figs I would choose. I wanted each and every one of them, but choosing one meant losing all the rest, and, as I sat there, unable to decide, the figs began to wrinkle and go black, and, one by one, they plopped to the ground at my feet.
 

Joskus keräilin kirjalistoja, joita kutsuin raamatuikseni. Ne olivat sellaisia kirjoja, jotka olivat menneet ihon alle ja tehneet lähtemättömän vaikutuksen, järkyttäneet tai saaneet jotakin omassa ajattelussa liikahtamaan, loksahtamaan kohdilleen. Sylvia Plathin Lasikellon alla oli ja on yksi niistä kirjoista. Kun luin teoksen ensimmäisen kerran, olin korkeintaan neljätoista. Silti kuvaukset siitä, miltä tuntui koettaa kirjoittaa, kun ei ollut koskaan kokenut mitään, tai unelmoida maailmassa, jossa yhden vaihtoehdon valitseminen tarkoitti toisen poissulkemista, kolahti ja upposi.

Yli kymmeneen vuoteen en ole lukenut Sylvia Plathia uudestaan, mutta silti mikään ei ole muuttunut. Muistan yhä sen sivuilta välittyvän epämiellyttävän tunteen, hikisen helteisen kesäpäivän aamun, jossa mihinkään ei osaa tarttua, ja kilpailujen voittaminen ei enää kelpaakaan takeeksi tulevaisuudesta. Kuvaus viikunapuun alla istumisesta pätee yhä, ja elämässä, jossa valmistuminen* vihdoinkin vaikuttaisi siintävän edessä, toisenlaisilla tavoilla kuin ennen.

Gradun valmistumisen jälkeen ensimmäisenä iski euforinen hyvä olo. Ja sitten pakokauhu. Mitä sitten? Mikä on seuraava etappi? Minne tässä ylipäänsä on tai pitäisi olla matkalla?

Vuosikausia olen varmuuden vuoksi uneksinut ihan kaikesta. Olen ollut ahne ja halunnut aina kaiken, mitä saatavilla on. Hakenut sellaisiakin paikkoja, joiden haluamisesta en ole ihan varma, ilmoittautunut tilaisuuksiin, joita pelkään, ja tyrkyttänyt itseäni tehtäviin, joita ennen sulkeudun salaa kylppäriin voimaan jännityksestä pahoin. Olen sanonut useammin kyllä kuin ei ja oppinut sen läksyn, jota kaikille huijarisyndroomasta kärsiville opetetaan; älä luota omaan arvostelukykyysi osaamisestasi. Olet luultavasti parempi.

Vuonna 2017 en ole enää ihan varma. Valitettavasti epävarmuus on vähemmän kiinnostavaa kuin varmuus, mutta silti: tässä kirjoituksessa ei ole yhtä ainoaa totuutta tai punaista lankaa, jota heittäytyisin seuraamaan. Tavallaan uskon yhä, että jokaisen kannattaisi välillä heittäytyä päistikkaa kylmään veteen ja todeta, että sitä osaakin uida – ihminen selviää paljon enemmästä kuin välttämättä uskoisi. Toisaalta – on aika helvetin raskasta heittäytyä sinne kerta toisensa jälkeen, jatkuvasti, olla luottamatta omaan arvostelukykyyn osaamisesta tai jaksamisesta. Jos jatkuvasti kuroo ylöspäin, on jatkuvasti vähän riittämätön, tekee vähän ekstraa, heittäytyy vähän enemmän. Se ei ole ainoastaan raskasta, se on myös vaarallista.

Oikeastaan kyse on vähintään kahdesta eri asiasta. Ensimmäinen niistä on sen tunnistaminen, milloin omat kyvyt eivät itse asiassa oikeasti riitä ja olisi syytä ensin kartuttaa niitä, ennen kuin heittäytyy tositilanteeseen. Toiseksi on kyse siitä, mitä asioita todella itse haluaa.

Kirjoitan tätä nilkka kolminkertaiseksi turvonneena. Kotona liikuskelen varovasti jo keittiön ja makkarin välillä ilman keppejä ja tukea, mutta vielä perjantaina en päässyt kylppärin kynnyksen yli nostamatta. Menetin tasapainoni parkour-treeneissä rautakaiteella ja tulin rytinällä alas (korkeintaan kaksikymmentä senttiä korkea kaide riittää itsensä telomiseen, jos alas tulee kunnolla väärin). Ai harrastanko parkouria? No en oikeastaan. Tuskin pääsen enää edes intensiivikurssin jäljellä oleviin treeneihin. Sen sijaan voin listata parkourin taas yhdeksi niistä harrastuksista, joita olen päättänyt kokeilla vastoin kaikkea sitä, mitä olen omasta osaamisestani oppinut. Oma kehonhallintani ei ole erityisen hyvä, eikä edes tasapaino. Näin ei ole aina ollut: pienenä harrastin sirkuskoulua ja rakastin sitä. Kävelin ongelmitta pallolla ja nuoralla ja kiipesin ovenkarmeja pitkin. Sitten jouduin lopettamaan sirkuskoulun, eikä kyky liikkua seurannut perässä muihin harrastuksiin. Myöhemmin olen sinnikkäästi sotkeutunut omiin jalkoihini ja mennyt väärään suuntaan aerobic-tunneilla, jumpassa ja tanssissa, kironnut joogatunneilla kyvyttömyyttä pakottaa kroppani toimimaan haluamallani tavalla, sekä aloittanut akrobatian alkeet uudestaan aikuisiällä vain turhautuakseni siitä, että miten tahansa mieltään pyrkisi hallitsemaan, viimeiseksi jääminen permannolla tuntuu samalla tavalla vähän nololta kuin liikkatunneilla, kun ystävällinen luokkatoverini huusi pesis-kentän poikki, että ei sun hei tarvii sentään juosta tolla tavalla vaik ootkin tommonen keijukainen.

No joo, liikuntatunnit koulussa ovat asia erikseen. Oli kömpelö kehonhallinta yhteydessä niihin tai ei, se on ollut asia, josta olen raivokkaasti pyrkinyt eroon. Olen toistellut, ettei kukaan muu kiinnitä siihen huomiota (kaunis ajatus ainakin) tai jos kiinnittää, kyseisen tapauksen mielipiteistä ei kannatta välittää (rehellisempää). Olen ehtinyt kokeilla niin hampaidenkiristelyä ja pakottamista kuin yritystä löytää hieman rakastavampi ja lempeämpi suhde omiin heikkouksiin, mutta kumpikaan taktiikka ei ole ratkaisevasti vaikuttanut siihen, miten sana askelkuvio nostaa niskakarvat pystyyn ihan perus Unisport-tunnillakin. Ohjenuoranani olen pitänyt ajatusta, että pelko ei saa estää menemisiä tai tekemisiä. Ei koskaan.

Ihan hyvä periaate, ei siinä mitään, mutta harvemmin olen kysynyt, oliko näillä tunneilla oikeastaan kivaa. Ja jos ei, kannattiko niihin todella käyttää se määrä henkistä kamppailua ja itsen ylittämistä.

En ole propagoimassa ajatusta, ettei kenenkään koskaan kannattaisi ylittää itseään, ja että suutari pysyköön lestissään. Ei todellakaan – jos suutari kaipailee lestistään muualle, sinne kannattaa tietysti hakeutua. Sosiaalisia tilanteita jännittävän kannattaa yrittää tarttua tilaisuuksiin puhua julkisesti tai minglailla vähintäänkin joskus, mutta ei välttämättä hakeutua työhön, jossa minglailu ja julkiset puheet ovat työn keskeisin sisältö. Nyt seuraa päivän klisee: jos jotakin asiaa pitää todella vastenmielisenä itselleen, elämä on hieman lyhyt siihen, että sitä pyrkii tekemään koko ajan enemmän. Jos koettaa ylittää itseään jatkuvasti kaikilla osa-alueilla, itselleen olisi syytä selittää, minkä tavoitteen eteen tekee töitä. Toiseksi: raaka kylmään veteen heittäminen voi olla myös niin shokeeraavaa, että itse asiaan ei jää paljoakaan enää energiaa.

En ole mikään maailman vaatimattomin ihminen, en enää. Oman arvioni mukaan olen aika hyvä, aika monessa asiassa. Parkour tai akrobatia eivät valitettavasti kuulu niihin. Se ei tietenkään tarkoita, että lupaisin jatkossa olla kokeilematta niitä, mutta jatkossa mietin ehkä kaksi kertaa, kannattaako rautakaiteelle nousta tempoen itseään kiukkuisesti eteenpäin, tai suhtautua oman kropan asettamiin rajoihin uhmakkaasti. Olen todella aidosti yrittänyt löytää lempeämmän suhtautumisen, mutta sitäkin saattaisi olla hieman helpompi harjoittaa, jos etenisi vähän maltillisemmin, pienemmin askelin. Siihen vesimetaforaan liittyen: jos ensin osaisi vaikka edes käsipohjaa, ennen kuin lähtee syvään päätyyn kokeilemaan, hukkuuko vai ei. Toivon, että kysyn tämän itseltäni siinä vaiheessa, kun päätän seuraavan kerran aloittaa vaikka skeittaamisen.

Kyse ei ole pelkästään vapaa-ajan harrastuksista tai parkour-treeneistä. Kyse on myös siitä, mitä töitä hakee ja mistä unelmoi. Ja että joskus pysähtyisi kysymään, mitkä unelmat ovat aidosti omia ja oikeita, eivätkä liity siihen, mitä itsestään joskus tahtoi kuvitella tai mihin liittyy statusta. Muiden reaktiot voivat olla imartelevia tai masentavia; on vaikea olla antamatta niiden vaikuttaa. Loppupeleissä kuitenkin aika harvoja todella kiinnostaa, mitä toinen tekee – tuskinpa kukaan puolituttuni valvoo yötään valveilla miettien, että juu, sepä se vasta on cool muikkeli, kun tekee tota ja tota duunia ja harrastaa sitä ja tätä. Tai päinvastoin, että onpas se vasta epäcool tapaus tekemistensä ja menemistensä takia.

Ja jos joku niin tekisi, kyse olisi hänen yöunistaan, ei omistani.

Vaikka sinänsä symppaan huijarisyndroomasta kärsiville annettua ohjetta, että vastaa myöntävästi kaikkeen ennen kuin omat epäilykset ehtivät iskeä, suhtaudun skeptisesti siihen, että kaikki epäilykset ja omat arviot tulisi häivyttää taka-alalle. On ongelma, että ihanat, lahjakkaat ihmiset vähättelevät omaa osaamistaan, mutta yhtä lailla hullunrohkeuteen ja itsensä repimiseen kannustava kulttuuri on kammottava. Tästä jaksan jankuttaa toistuvasti: vihaan mietelauseita, joiden mukaan kaikki tapahtumisen arvoinen tapahtuu epämukavuusalueella. Eikä tapahdu. Ihminen, joka elää elämäänsä jatkuvasti epämukavuusalueellaan, on tuskin kovin pitkään hyvinvoiva ihminen, ellei pistäydy mukavuusalueelleen palautumaan tarpeeksi usein. Enkä oikein tiedä, kumpi kuulostaa huonommalta työntekijältä – ihminen, joka ei usko omiin kykyihinsä, vai ihminen, joka ei koskaan epäile omia kykyjään. Ainakin itse mieluummin tekisin töitä sen kanssa, joka osaa valjastaa omat epävarmuutensa myös oman näkemyksensä tarkistamiseen, kuuntelemiseen, epäilyyn, uuden oppimiseen, eikä katso tietävänsä kaikkea jo valmiiksi. On ongelma, jos ihmiset opetetaan vastaamaan aina kyllä eikä ei, miettimättä, kiinnostaako tarjottu homma vai pysyttelisikö mieluummin vanhoissa tehtävissä tai lähtisi ihan toiseen suuntaan. On ongelma, jos toteuttaa kaksikymppisen itsensä asettamia tavoitteita eikä tajua tarkistaa niitä nykyiselle minälleen sopiviksi. On ongelma, jos sekoittaa omat unelmansa muiden toiveisiin tai tavoitteisiin tai statukseen.

Sylvia Plathin kuvailema viikunapuu on tarpeeksi totta muutenkin, että siihen huolisi vielä mukaan muidenkin unelmat kuin omansa.

 

Parkourista en ole enää ihan varma, mutta katoilla olen viihtynyt aina. Kuva vuodelta 2007, kuvannut Hanna Tapaninen.

*Virallisesti uskon valmistumiseen vasta, kun olen saanut paperit käteeni. Skeptikon huomautus.

Share
Ladataan...

Pages