Ladataan...
Oma huone

Valkoinen Marilyn-tyllihame. Kultaiset glitter-pupukengät. Kultaiset yksisarviskorvakorut. Nahkatakki. Turkoosit aurinkolasit. Huikean pitkät glitter-rakennekynnet. Huulipunaa, niin paljon huulipunaa kuin sielu sietää.

Mut siis enhän mä nyt silleen voi sinne pukeutua.

Valmistuin tänä kesänä valtiotieteiden maisteriksi. Olin jo päättänyt, että mitä puen päälle tiedekunnan juhliin todistusta hakiessani, kunnes aloin epäröidä. En oikeastaan pukenut sanoiksi epäilyksiäni missään vaiheessa, kun aloin haeskella huomaamattomampaa hametta glitterillä kuorrutetun fantasialookin sijaan. Joku taisi kysäistä vaatteista, ja vasta siinä vaiheessa sain itseni kiinni siitä, mitä olin itse asiassa ajatellut.

Että se on liikaa. Överiä. Ettei se sovi.

Olen ollut aina aika turhamainen. Se ei ole aina tarkoittanut samoja asioita: olen hengaillut siilitukkaisena reisareissa ja maihareissa, pukeutunut prinsessamekkoihin, yhdistänyt minihameen ja klönttikengät raidallisiin stay uppeihin, tavoitellut hillitympää ja porvarillisempaa tyyliä trenssissä, koettanut sopeutua ja vetänyt tyylillisiä övereitä. Pienenä olin varsinainen prinsessa, teininä vietin tuntikausien kuvaussessioita kaverini kanssa selkeällä työnjaolla, jossa oma paikkani oli kameran edessä. Se ei tarkoita sitä, että olisin ollut aina sinut ulkonäköni tai kroppani kanssa. Joskus kuvista varmaan haettiin vahvistustakin sille, että kelpaanhan tällaisena. Opin tarkastelemaan itseäni toisten katseiden kautta, muokkaamaan itseäni. Opin kapinoimaan sitä vastaan. Opin paradoksiin. Liimasin Britney Spears -julistetta seinälle, kunnes äiti kielsi sen vääränlaista naiskuvaa edistävänä (sori äiti). Paheksuin Sisleyn mainoksia, pukeuduin maailman lyhyimpiin hameisiin, ahdistuin käsikarvoista. Luin Vogueita ja pidin palopuheita muotikuvien puolesta samalla, kun ranttasin ulkonäköpaineista.

Ja kaiken tämän jälkeen seisoin huoneessani 27-vuotiaana ja lupasin, että jos ylipäänsä publiikkiin menisin, en tekisi sitä missään muussa kuin glitter-pupukengissä.

Sitten ajattelin Anu Silfverbergin hienoa esseetä (Image 12.4.2017) ulkonäköpaineista, Lumenen mainosta ja sitä, miten muutama vuosi sitten latasin Facebookiin ensimmäisen profiilikuvan, jossa olen ilman meikkiä.

Silverbergin essee tavoitti jotakin olennaista. Nimittäin sen, että ulkonäköön ja kauneuteen liittyy aivan sairas kaksinaismoralismi. Luonnonkauneus on musertavan julma vaatimus, vaikka sitä naamioitaisiin miten sievään pakettiin. Kaunis kuuluu olla, mutta aivan kuin vahingossa. Juuri heränneenä. Saunan raikkaana. Puhtaana ja viattomana.

Olen ollut mökkimeikkaaja ja bussisuttura koko varhaisaikuisuuteni, kirjoittaa Silfverberg. Samaistun. Toisaalta – myös Silfverbergin kolumni toistaa kuviota, jossa laittautuminen linkittyy itsetuntoon, tai pikemminkin sen puutteeseen.

Silverbergillä on kyllä vahvasti pointti. Niin paljon kuin haluaisinkin, en voi hyvällä omatunnolla koettaa irrottaa meikkaamista ja kauneusihanteisiin mukautumista valtarakenteista. Korkokengät kantavat erilaisia merkityksiä mukanaan, ajatusta tietynlaisesta elämäntyylistä ja feminiinisyydestä; ei kai kukaan kävelisi niillä huvikseen maailmassa, jos ei olisi oppinut sen olevan osa kauneuteen liittyvää koodistoa. Maailma kohtelee hyvin eri tavoin silloin, kun olen laittautunut, ja silloin, kun en ole. Ulkonäköön liittyviä kommentteja, niin kehuvia kuin mollaavia, on oppinut kuulemaan niin pienestä pitäen, että sitä on mahdotonta muistaa. Ideaalit eivät ilmesty tyhjiöstä, ja korkkareiden ja meikkaamisen vapaasti valitseminen on tavallaan yhtä sananhelinää: tavallaan, joo. Kukaan ei seiso eteisessä kyttäämässä, olenko meikannut ja laittanut korot ulos lähtiessäni. Mutta jos lähden työhaastatteluun, voinko tehdä sen meikittä? Kuinka moni kysyy meikittömältä naiselta, onko hän kipeä tai väsynyt? Ja sama toisinpäin kääntäen: jos lähden työhaastatteluun, en ole ihan varma, saako vakavasti otettavalla asiantuntijalla olla kultaisia yksisarviskorvakoruja tai hillittömän pituisia glitter-kynsiä. En tiedä. Saako? Missä kulkee raja, että on jo liiankin laitettu?

Käsi ylös: kuka ei valitse itselleen profiilikuvaa, jossa olisi omasta mielestään mahdollisimman hyvännäköinen?

Ja toinen huutoäänestys: kuka valitsee profiilikuvansa niin, että on paitsi mahdollisimman hyvännäköinen, näyttää myös olevansa sitä mahdollisimman vahingossa?

Kiinnostavalla tavalla selfie-kulttuuri korostaa ilmiön kaksinaismoralismia. Kaikki haluavat olla parhaita versioita itsestään kuvissa, mutta on väärin olla töröhuulinen pissis. Kauneudesta saa kehuja ja tykkäyksiä, mutta sen pitää olla taianomainen vahinko, ei huolella valitun kuvakulman ja vaatteiden edesauttamaa. Liiallinen laittautuminen ja poseeraaminen linkitetään välittömästi ihmisen älyyn, tyylitajuun, intellektuaalisuuteen ja itsetuntoon.

Kun katson parin vuoden takaista profiilikuvaa, jossa olen ilman meikkiä, naurattaa vähän. Se ei ole varsinaisesti vallankumous. Poseeraan, hillitysti. Asettautuneena sellaiseen asentoon, jossa vatsa ei pömpötä. Sääret ovat hyvin esillä. Auringonvalo tulee oikein edullisesta kulmasta. Se kuva mahtuu tiettyjen normien sisään, noudattaa tietynlaista standardia feminiinisyydestä ja katsottavana olemisesta. Tunne katsottavana olemisesta on niin syvään juurtunut, etten edes tiedä, miltä tuntuu olla olemassa tyystin ilman sitä. Yritin vääntää rautalangasta tätä muutama viikko sitten; miltä tuntuu, kun kävelee uima-altaalta pukuhuoneisiin ja tuntee olevansa arvioitavana. Kuvaavaa on, että jokainen nainen, jolle kuvasin tunnetta, tunnisti sen välittömästi. Selityksiä ei tarvittu.

Poikkeuksellisempaa olisi, jos en poseeraisi kuvassa ollenkaan. Olisin vaan. Hengailisin. Muina miehinä (pun intended!). Mutta silloinkin tekisin sen tietoisesti, yrittäen irrottautua oman itseni katselemisesta.

Kauneusihanteet ovat kytköksissä valtaan, kapitalismiin ja myymiseen. Kyllä, epävarmuus on hillitön bisnes, jossa ihmisille – erityisesti naisille – myydään tuotteita itsensä täydellistämiseksi.

Mutta on laittautuminen muutakin. Se on hengailua, itsessään. Yhdessä laittautumista, bondaamista. Omien rajojen etsimistä, roolien kokeilua. Harrastus. Omien fiilisten herättelemistä. Se voi olla kivaa, omaa aikaa, eri identiteeteillä leikittelyä tai itsen etsimistä, ihan mitä vaan.

Kun kiskoin teininä klönttikenkiä ja reittä paljastavia raitasukkia jalkaani, en ensisijaisesti näe alistuneeni patriarkaatin ja kapitalismin ikeeseen. Se oli kapinaa ja oman tilan etsimistä. Kun sinnikkäästi kuljin reikäisessä paidassa, josta pilkistivät punaiset pitsirintsikat, opettaja käski laittamaan jotakin peittävämpää päälle. En laittanut, nostin äläkän. Ei se ehkä vallankumous ollut sekään, mutta ainakin katsoin itse asettavani rajat. Kukaan muu ei sanelisi sitä, miltä saisin näyttää ja missä vaatteissa kulkisin kaupungilla. Yhden ihmisen mittakaavassa se oli – jos ei nyt vallankumous, vähintäänkin emansipoiva kokemus. Rrriot grrl -kuvien selaaminen netissä oli yhtä lailla unelmointia ja esteettistä ekstaasia. Bändimerkkien askartelulla, rautakaupasta ostetuilla ketjuilla ja Seppälän kajalkynän tuhlaamisella oli kaikilla oma paikkansa identiteetin etsimisessä, kuten myös sillä, miltä tuntui vaihtaa maiharit korkoihin ja päinvastoin. Miten eri tavoin niillä kengillä tässä maailmassa ollaan ja kävellään!

Jos saisin yhdellä napin painalluksella niksautettua aivoni asentoon, jossa en piittaisi lainkaan ulkonäöstä tai laittautumisesta, en ole varma, valitsisinko niinkään. Olen nauttinut yhtä lailla katsottavana olemisesta kuin katsomisesta joskus. En voi käsi sydämellä väittää, ettenkö koskaan olisi katsonut toisia sellaisella katseella, jonka olemassaoloa olen joskus kironnut.

Muoti on paitsi bisnestä, myös omanlaistaan taidetta. Se on visioita, unelmia ja mielikuvia. Näin ainakin aikoinaan sitä puolustin. Ja siis kaikkihan tietää et se on pelkkää fantasiaa. Tässä kohden kuitenkin paradoksi heittää takaisin ristiriidan toiseen päähän. Yksi: kaikki eivät tiedä. Kaksi: vaikka pää tietäisi, se ei välity tunnetasolle asti. Itse olin hyvin tietoinen PhotoShopista ja huijauksesta, kun selasin Vogueitani. Se ei silti tehnyt tyhjäksi tosiasiaa, että tietynlaisten kehojen näkeminen sai tuntemaan riittämättömyyttä ja kipeää tarvetta parannella itseä toisenlaiseksi. Tieto ei tee autuaaksi; tiedostava feministi ei ole immuuni ulkonäköpaineille, jos se kenellekään tulee herran vuonna 2017 yllätyksenä. Saman riittämättömyyden tunteen aiheutti myös loputon virta beigenvärisiä trenssejä tai täydellisen huomaamatta täydellisiksi hiottuja varjostuksia. Väritöntä kynsilakkaa, porvariston hillittyä charmia. Silloinkin, kun koetin laittautua oman elämäni Rory Gilmoreksi, jokin tuntui aina repsottavan jostakin: hame oli liian lyhyt, kynnet halkeilleet, huulipunaa liian räikeää. Tässä korostuu myös luokkakysymys. Jos oma ruumis on jatkuvasti täydellisyyttä kohti remontoitava työmaa, kyse on rahasta ja siitä, mikä määritellään hyväksi mauksi. Hillitty ja hallittu tyyli nielee uskomattomia summia, myös aikaa. Näyttääkseen määrätynlaiselta naisella täytyy olla käytettävissään aikaa ja rahaa ulkonäköönsä. Itse en ollut kotonani kaivaessani itsestäni esiin naista, jonka vaatekaappi sisältää beigeä, harmaata ja laivastonsinistä. Enkä kyllä sen puoleen siilitukassakaan.

Jossakin vaiheessa löysin takaisin kotiin. Se ei tarkoita, ettei ristiriitaa enää olisi olemassa omassa elämässäni millään tavalla: en enää tapetoisi seiniäni Italian Voguen mallikuvilla, mutta tätäkin postausta naputtelen glitter-rakennekynnet näppäimistöllä kolisten. En ole ollut näin kotonani nahoissani kenties sen jälkeen, kun täytin kaksitoista. Enää en tuhlaa aikaa ja rahaa siihen, että koetan tehdä itsestäni mahdollisimman huomaamattomalla tavalla luonnonkauniin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. En halua luopua glitter-övereistä tai koettaa patsastella omalla erinomaisuudellani, kun en ole meikannut. Hyvää tarkoittavat kommentit voivat kääntyä nopeasti slut-shamingiksi, toisen tyylin dissaamiseksi, rajojen asettamiseksi toisen ruumiille. Ei ole radikaalia moralisoida tai paheksua toisten tyyliä, puhua halveksuen pissiksistä tai Melania Trumpin ulkonäöstä, pohtia Lana Del Reyn huulien aitoutta, paheksua prinsessaleikkejä ja pikkutyttöjen napapaitoja, valittaa naisten pinnallisuutta tai sanoa, että hei mut ei sun tarvii meikata. Laittautumisen paheksumisella on myös pitkät perinteet: jos lukee vanhoja tyttökirjoja, huomaa nopeasti, ettei paheksutuin tyttö ole se rasavilli ”poikatytöksi” määritelty hahmo vaan kaupunkilainen keimailija, joka, herra paratkoon, maalaa huuliaan ja flirttailee pojille.

Radikaalimpaa on lähteä kaupungille meikkaamatta ilman, että sen tarvitsee tuntua vallankumoukselta. Radikaalimpaa on, ettei tunne tarvetta asetella itseään sellaiseen asentoon, jossa pömpöttävä vatsa tai reisien selluliitit ovat visusti piilossa. Radikaalia on käyttää häpeilemättä juuri niin övereitä, kauniita, paljastavia tai ihan mitä tahansa vaatteita ilman, että kyselee sille hyväksyntää.

Radikaalia olisi maailma, jossa laittautuminen ei ole suuri julkinen salaisuus. Tehtävä, joka luonnostaan lankeaa kaikkien naisten velvollisuudeksi, mutta josta kuuluu vaieta ja tehdä se mahdollisimman näkymättömästi: meikata salaa, huomaamattomasti, toisen sanelemiin standardeihin asettuen, varoen ottamasta liikaa tilaa itselleen.

Sitä voisi kenties kutsua jo vallankumoukseksi. Glitter-vallankumoukseksi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

I saw my life branching out before me like the green fig tree in the story. From the tip of every branch, like a fat purple fig, a wonderful future beckoned and winked. One fig was a husband and a happy home and children, and another fig was a famous poet and another fig was a brilliant professor, and another fig was Ee Gee, the amazing editor, and another fig was Europe and Africa and South America, and another fig was Constantin and Socrates and Attila and a pack of other lovers with queer names and offbeat professions, and another fig was an Olympic lady crew champion, and beyond and above these figs were many more figs I couldn't quite make out. I saw myself sitting in the crotch of this fig tree, starving to death, just because I couldn't make up my mind which of the figs I would choose. I wanted each and every one of them, but choosing one meant losing all the rest, and, as I sat there, unable to decide, the figs began to wrinkle and go black, and, one by one, they plopped to the ground at my feet.
 

Joskus keräilin kirjalistoja, joita kutsuin raamatuikseni. Ne olivat sellaisia kirjoja, jotka olivat menneet ihon alle ja tehneet lähtemättömän vaikutuksen, järkyttäneet tai saaneet jotakin omassa ajattelussa liikahtamaan, loksahtamaan kohdilleen. Sylvia Plathin Lasikellon alla oli ja on yksi niistä kirjoista. Kun luin teoksen ensimmäisen kerran, olin korkeintaan neljätoista. Silti kuvaukset siitä, miltä tuntui koettaa kirjoittaa, kun ei ollut koskaan kokenut mitään, tai unelmoida maailmassa, jossa yhden vaihtoehdon valitseminen tarkoitti toisen poissulkemista, kolahti ja upposi.

Yli kymmeneen vuoteen en ole lukenut Sylvia Plathia uudestaan, mutta silti mikään ei ole muuttunut. Muistan yhä sen sivuilta välittyvän epämiellyttävän tunteen, hikisen helteisen kesäpäivän aamun, jossa mihinkään ei osaa tarttua, ja kilpailujen voittaminen ei enää kelpaakaan takeeksi tulevaisuudesta. Kuvaus viikunapuun alla istumisesta pätee yhä, ja elämässä, jossa valmistuminen* vihdoinkin vaikuttaisi siintävän edessä, toisenlaisilla tavoilla kuin ennen.

Gradun valmistumisen jälkeen ensimmäisenä iski euforinen hyvä olo. Ja sitten pakokauhu. Mitä sitten? Mikä on seuraava etappi? Minne tässä ylipäänsä on tai pitäisi olla matkalla?

Vuosikausia olen varmuuden vuoksi uneksinut ihan kaikesta. Olen ollut ahne ja halunnut aina kaiken, mitä saatavilla on. Hakenut sellaisiakin paikkoja, joiden haluamisesta en ole ihan varma, ilmoittautunut tilaisuuksiin, joita pelkään, ja tyrkyttänyt itseäni tehtäviin, joita ennen sulkeudun salaa kylppäriin voimaan jännityksestä pahoin. Olen sanonut useammin kyllä kuin ei ja oppinut sen läksyn, jota kaikille huijarisyndroomasta kärsiville opetetaan; älä luota omaan arvostelukykyysi osaamisestasi. Olet luultavasti parempi.

Vuonna 2017 en ole enää ihan varma. Valitettavasti epävarmuus on vähemmän kiinnostavaa kuin varmuus, mutta silti: tässä kirjoituksessa ei ole yhtä ainoaa totuutta tai punaista lankaa, jota heittäytyisin seuraamaan. Tavallaan uskon yhä, että jokaisen kannattaisi välillä heittäytyä päistikkaa kylmään veteen ja todeta, että sitä osaakin uida – ihminen selviää paljon enemmästä kuin välttämättä uskoisi. Toisaalta – on aika helvetin raskasta heittäytyä sinne kerta toisensa jälkeen, jatkuvasti, olla luottamatta omaan arvostelukykyyn osaamisesta tai jaksamisesta. Jos jatkuvasti kuroo ylöspäin, on jatkuvasti vähän riittämätön, tekee vähän ekstraa, heittäytyy vähän enemmän. Se ei ole ainoastaan raskasta, se on myös vaarallista.

Oikeastaan kyse on vähintään kahdesta eri asiasta. Ensimmäinen niistä on sen tunnistaminen, milloin omat kyvyt eivät itse asiassa oikeasti riitä ja olisi syytä ensin kartuttaa niitä, ennen kuin heittäytyy tositilanteeseen. Toiseksi on kyse siitä, mitä asioita todella itse haluaa.

Kirjoitan tätä nilkka kolminkertaiseksi turvonneena. Kotona liikuskelen varovasti jo keittiön ja makkarin välillä ilman keppejä ja tukea, mutta vielä perjantaina en päässyt kylppärin kynnyksen yli nostamatta. Menetin tasapainoni parkour-treeneissä rautakaiteella ja tulin rytinällä alas (korkeintaan kaksikymmentä senttiä korkea kaide riittää itsensä telomiseen, jos alas tulee kunnolla väärin). Ai harrastanko parkouria? No en oikeastaan. Tuskin pääsen enää edes intensiivikurssin jäljellä oleviin treeneihin. Sen sijaan voin listata parkourin taas yhdeksi niistä harrastuksista, joita olen päättänyt kokeilla vastoin kaikkea sitä, mitä olen omasta osaamisestani oppinut. Oma kehonhallintani ei ole erityisen hyvä, eikä edes tasapaino. Näin ei ole aina ollut: pienenä harrastin sirkuskoulua ja rakastin sitä. Kävelin ongelmitta pallolla ja nuoralla ja kiipesin ovenkarmeja pitkin. Sitten jouduin lopettamaan sirkuskoulun, eikä kyky liikkua seurannut perässä muihin harrastuksiin. Myöhemmin olen sinnikkäästi sotkeutunut omiin jalkoihini ja mennyt väärään suuntaan aerobic-tunneilla, jumpassa ja tanssissa, kironnut joogatunneilla kyvyttömyyttä pakottaa kroppani toimimaan haluamallani tavalla, sekä aloittanut akrobatian alkeet uudestaan aikuisiällä vain turhautuakseni siitä, että miten tahansa mieltään pyrkisi hallitsemaan, viimeiseksi jääminen permannolla tuntuu samalla tavalla vähän nololta kuin liikkatunneilla, kun ystävällinen luokkatoverini huusi pesis-kentän poikki, että ei sun hei tarvii sentään juosta tolla tavalla vaik ootkin tommonen keijukainen.

No joo, liikuntatunnit koulussa ovat asia erikseen. Oli kömpelö kehonhallinta yhteydessä niihin tai ei, se on ollut asia, josta olen raivokkaasti pyrkinyt eroon. Olen toistellut, ettei kukaan muu kiinnitä siihen huomiota (kaunis ajatus ainakin) tai jos kiinnittää, kyseisen tapauksen mielipiteistä ei kannatta välittää (rehellisempää). Olen ehtinyt kokeilla niin hampaidenkiristelyä ja pakottamista kuin yritystä löytää hieman rakastavampi ja lempeämpi suhde omiin heikkouksiin, mutta kumpikaan taktiikka ei ole ratkaisevasti vaikuttanut siihen, miten sana askelkuvio nostaa niskakarvat pystyyn ihan perus Unisport-tunnillakin. Ohjenuoranani olen pitänyt ajatusta, että pelko ei saa estää menemisiä tai tekemisiä. Ei koskaan.

Ihan hyvä periaate, ei siinä mitään, mutta harvemmin olen kysynyt, oliko näillä tunneilla oikeastaan kivaa. Ja jos ei, kannattiko niihin todella käyttää se määrä henkistä kamppailua ja itsen ylittämistä.

En ole propagoimassa ajatusta, ettei kenenkään koskaan kannattaisi ylittää itseään, ja että suutari pysyköön lestissään. Ei todellakaan – jos suutari kaipailee lestistään muualle, sinne kannattaa tietysti hakeutua. Sosiaalisia tilanteita jännittävän kannattaa yrittää tarttua tilaisuuksiin puhua julkisesti tai minglailla vähintäänkin joskus, mutta ei välttämättä hakeutua työhön, jossa minglailu ja julkiset puheet ovat työn keskeisin sisältö. Nyt seuraa päivän klisee: jos jotakin asiaa pitää todella vastenmielisenä itselleen, elämä on hieman lyhyt siihen, että sitä pyrkii tekemään koko ajan enemmän. Jos koettaa ylittää itseään jatkuvasti kaikilla osa-alueilla, itselleen olisi syytä selittää, minkä tavoitteen eteen tekee töitä. Toiseksi: raaka kylmään veteen heittäminen voi olla myös niin shokeeraavaa, että itse asiaan ei jää paljoakaan enää energiaa.

En ole mikään maailman vaatimattomin ihminen, en enää. Oman arvioni mukaan olen aika hyvä, aika monessa asiassa. Parkour tai akrobatia eivät valitettavasti kuulu niihin. Se ei tietenkään tarkoita, että lupaisin jatkossa olla kokeilematta niitä, mutta jatkossa mietin ehkä kaksi kertaa, kannattaako rautakaiteelle nousta tempoen itseään kiukkuisesti eteenpäin, tai suhtautua oman kropan asettamiin rajoihin uhmakkaasti. Olen todella aidosti yrittänyt löytää lempeämmän suhtautumisen, mutta sitäkin saattaisi olla hieman helpompi harjoittaa, jos etenisi vähän maltillisemmin, pienemmin askelin. Siihen vesimetaforaan liittyen: jos ensin osaisi vaikka edes käsipohjaa, ennen kuin lähtee syvään päätyyn kokeilemaan, hukkuuko vai ei. Toivon, että kysyn tämän itseltäni siinä vaiheessa, kun päätän seuraavan kerran aloittaa vaikka skeittaamisen.

Kyse ei ole pelkästään vapaa-ajan harrastuksista tai parkour-treeneistä. Kyse on myös siitä, mitä töitä hakee ja mistä unelmoi. Ja että joskus pysähtyisi kysymään, mitkä unelmat ovat aidosti omia ja oikeita, eivätkä liity siihen, mitä itsestään joskus tahtoi kuvitella tai mihin liittyy statusta. Muiden reaktiot voivat olla imartelevia tai masentavia; on vaikea olla antamatta niiden vaikuttaa. Loppupeleissä kuitenkin aika harvoja todella kiinnostaa, mitä toinen tekee – tuskinpa kukaan puolituttuni valvoo yötään valveilla miettien, että juu, sepä se vasta on cool muikkeli, kun tekee tota ja tota duunia ja harrastaa sitä ja tätä. Tai päinvastoin, että onpas se vasta epäcool tapaus tekemistensä ja menemistensä takia.

Ja jos joku niin tekisi, kyse olisi hänen yöunistaan, ei omistani.

Vaikka sinänsä symppaan huijarisyndroomasta kärsiville annettua ohjetta, että vastaa myöntävästi kaikkeen ennen kuin omat epäilykset ehtivät iskeä, suhtaudun skeptisesti siihen, että kaikki epäilykset ja omat arviot tulisi häivyttää taka-alalle. On ongelma, että ihanat, lahjakkaat ihmiset vähättelevät omaa osaamistaan, mutta yhtä lailla hullunrohkeuteen ja itsensä repimiseen kannustava kulttuuri on kammottava. Tästä jaksan jankuttaa toistuvasti: vihaan mietelauseita, joiden mukaan kaikki tapahtumisen arvoinen tapahtuu epämukavuusalueella. Eikä tapahdu. Ihminen, joka elää elämäänsä jatkuvasti epämukavuusalueellaan, on tuskin kovin pitkään hyvinvoiva ihminen, ellei pistäydy mukavuusalueelleen palautumaan tarpeeksi usein. Enkä oikein tiedä, kumpi kuulostaa huonommalta työntekijältä – ihminen, joka ei usko omiin kykyihinsä, vai ihminen, joka ei koskaan epäile omia kykyjään. Ainakin itse mieluummin tekisin töitä sen kanssa, joka osaa valjastaa omat epävarmuutensa myös oman näkemyksensä tarkistamiseen, kuuntelemiseen, epäilyyn, uuden oppimiseen, eikä katso tietävänsä kaikkea jo valmiiksi. On ongelma, jos ihmiset opetetaan vastaamaan aina kyllä eikä ei, miettimättä, kiinnostaako tarjottu homma vai pysyttelisikö mieluummin vanhoissa tehtävissä tai lähtisi ihan toiseen suuntaan. On ongelma, jos toteuttaa kaksikymppisen itsensä asettamia tavoitteita eikä tajua tarkistaa niitä nykyiselle minälleen sopiviksi. On ongelma, jos sekoittaa omat unelmansa muiden toiveisiin tai tavoitteisiin tai statukseen.

Sylvia Plathin kuvailema viikunapuu on tarpeeksi totta muutenkin, että siihen huolisi vielä mukaan muidenkin unelmat kuin omansa.

 

Parkourista en ole enää ihan varma, mutta katoilla olen viihtynyt aina. Kuva vuodelta 2007, kuvannut Hanna Tapaninen.

*Virallisesti uskon valmistumiseen vasta, kun olen saanut paperit käteeni. Skeptikon huomautus.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

En ole vieläkään nähnyt Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvaa. Sitäkin enemmän olen ajatellut kirjoituksia, joita olen siitä lukenut, viimeisimpänä Imagessa julkaistua Antti Holman kirjoitusta Munavangin laulu.

Jo Holman aloitus nauratti. Tarvittiin kuitenkin vielä satoja piirrettyjä ja valokuvattuja jpg-kikkeleitä, jotta päädyin tekemään rajun päätelmän: saatan olla homoseksuaali. Myöhemmin tulin järkiini. En voi mitenkään olla. Homoudessa ei nimittäin silloisten tietojeni valossa ollut juurikaan kysymys seksuaalisuudesta. Homo-sana oli merkityskimppu, johon sidottiin kaikenlaisia poikkeavuuden muotoja.

Ai miksi se naurattaa? Varsinaisesti siinä ei ole mitään hauskaa. Mutta kun ajattelen sitä yläasteikäistä tyttöä, joka aikoinaan sinnikkäästi torjui kaikki seksuaalista suuntautumista kohtaan esitetyt epäilyt ja pussaili ihan muuten vaan viikonloppuisin Oranssin vessassa tyttökavereitaan, hymyilyttää väkisinkin vähän. Ei siksi, että se olisi erityisen ratkiriemukasta, vaan siksi, että se on niin osuvaa.

Kun ensimmäisen kerran pelkäsin, etten olisi hetero, tunsin lähinnä jäätävää kauhua. Ajatus oli liian kamala ääneen sanottavaksi, vaikka kukaan ei ollut koskaan sanonut, että siinä olisi mitään väärää. Päinvastoin: päällimmäiseksi vaikutelmaksi ajan seksuaalikasvatusmateriaaleita lukiessa jää, että homoseksuaalisuuden todetaan mitä pontevimmin olevan täysin hyväksyttävää ja täysin normaalia – siis siinä vaiheessa, kun päästään vähemmistöjä käsittelevään lukuun varsinaisen seksuaalisuutta käsittelevän osion jälkeen.

Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että olin tuossa vaiheessa liian nuori saamaan varsinaista seksuaalikasvatusta. Se oli aikaa paljon ennen Oranssin vessaa tai yhtään kenenkään pussailemista. En osaa kiinnittää epäilyä kunnolla aikaan, mutta se oli jo olemassa, kun näin Fucking Åmål -elokuvan. Muistan, että olin helpottunut, kun istuin sohvan takana eikä kukaan nähnyt kasvojani elokuvaa katsoessani. Olin helpottunut jostakin muusta, jota en osannut tarkalleen nimetä. Ehkä siitä, että elokuvassa oli onnellinen loppu? Ehkä siitä, kun Anges sanoo mä haluun olla onnellinen nyt enkä sadan vuoden päästä? Tai sitten vain siitä, että sellainen elokuva oli olemassa.

Vähän samalla tavalla olin etsinyt kirjoista ja elokuvista sankarittaria, joilla olisi silmälasit. En usko ajatelleeni ajatusta koskaan loppuun asti, mutta lähinnä halusin epätoivoisesti etsiä todisteita sen puolesta, että itseäni muistuttavia sankarittariakin tarinoissa oli. Siis siltä varalta, jos sattuisin olemaan sellainen.

Samanlaisia, epämääräisiä huojennuksen tunteita muistan tunteneeni lukiessani Salla Simukan kirjoja tai katsoessani Kaikki äidistäni. Niistä tuli sellainen olo, että maailmassa oli sittenkin tilaa vähän enemmän, saatoin sittenkin hengittää vähän vapaammin.

Tästä huolimatta väitin koko yläasteen ajan vakaasti itselleni ja muille, että olen hetero. Sillä ei tuntunut olevan kerrassaan mitään painoarvoa, että kavereistani useimmat eivät olleet, ja vielä harvemmat taisivat uskoa heterouteeni. Koska olin todistettavasti ihastunut poikiin ja dokumentoinut tämän huolellisesti päiväkirjaani, onnistuin päättelemään itseni heteroksi. Meni melko kauan, että myönsin näiden kahden olevan ihan yhteen sovitettavia asioita.

Onko tällä oman navan kaivelulla olemassa jokin yhteys sitten Tom of Finlandiin tai Holmaan? No, tavallaan. Se liittyy yleisempään ilmiöön, siihen häpeään, josta Holma omassa kirjoituksessaan puhuu. Omassa elämässäni olen ollut hävyttömän etuoikeutettu moneen muuhun verrattuna. Häpeälle en silti ole ollut immuuni. Ehkä kaikista kipeintä tunnistettavaa on se, miten suorasukaisesti Holma toteaa seuraavan. Olen joutunut opettelemaan olemaan kiittämättä, jos joku vielä harvoin sanoo, ettei olisi heti uskonut minun olevan homo.

Se sattuu, koska se on totta.

Vielä yliopistossa muistan kuulleeni kommentteja, jotka liittyivät siihen, ettei minun olisi heti tajunnut asuvan yhdessä naisen kanssa. Jos olen ihan rehellinen, se tuntui hyvältä - tuntui siis hyvältä, että toinen osapuoli piti kohteliaisuutena unohtaa parisuhteeni. Samalla tavoin kun yläasteella seksuaalista suuntautumistani epäiltiin, se tuntui loukkaukselta. Tavalla tai toisella tulin kyseenalaistetuksi. En todellakaan halunnut tulla liitetyksi niihin merkityksiin, joita homoseksuaalisuuteen liitettiin. Kun Unicafen pöytäkeskusteluissa viattomasti joku heitti, ettei koskaan muistanut minun parisuhdettani naisen kanssa, olin salaa tyytyväinen. Ja siihen oli ihan selkeä syy: oli helpotus, ettei koko ajan tullut määritellyksi seksuaalisen suuntautumisen kautta.

Tavallaan se on kai ihan looginen reaktio maailmassa, jossa ohimennen mainitut viikonloppusuunnitelmat tyttöystävän kanssa johtavat siihen, että small talk juuri tavatun ihmisen kanssa röökipaikalla alkaa kysymyksellä koska sä tajusit tykkääväsi naisista. Eikä vaikka siitä, että ai jaa, ootte rapujuhliin menossa. On ihan helvetin rasittavaa tulla päivästä toiseen määritellyksi seksuaalisuutensa kautta, kertoa omasta seksuaalisesta kehityskertomuksestaan, tulla yhdistetyksi sellaisiinkin asioihin ja ihmisiin joihin ei koe mitään yhteyttä. Siinä mielessä oli kai ihan loogista korostaa omaa tavallisuutta, eli siis toisin sanoen sitä, miten hyvin kävin heterosta. Ja se heterosta käyminen siinä Unicafe-keskustelussa varmaankin validoitiin.

Ja helpostihan se kävikin. Olin kuitenkin eräällä tapaa vain puolihomo ihmisten silmissä; biseksuaali, tyttö, parinkymmenen ikävuoden tienoilla, feminiinisesti laittautuneena sai tehdä töitä myös homobaarissa validoidessaan omaa seksuaalista suuntautumistaan. Sinänsä pelasin siis kaksilla korteilla, sillä Barcelonan lomalla homobileissä iskin tyttöjä ja pidin visusti omana tietonani paikallisten skeittarijäbien kanssa lomalla vietetyt hetket.

En tiedä mitään siitä, miltä käytännössä tuntuu homoseksuaalisen miehen häpeä. Vaikka tunnistan Holman kuvauksesta itseni, biseksuaalisen tytön häpeä on eri häpeää. Biseksuaali – ja ainakin nuori, nainen ja feminiininen – on monellakin eri tavalla epäilyttävä. Ehkä se matkii Gwen Stefania. Ehkä se vain etsii omaa seksuaalisuuttaan. Ehkä se ei ole saanut miestä. Ehkä se vehtaa toisten tyttöjen kanssa heteromiesten huviksi. Ehkä se on katsonut liikaa pornoa.

En ole ikinä elämässäni kohdannut tuttavapiirissäni ketään, joka olisi avoimesti kavahtanut inhosta kuullessaan seksuaalisesta suuntautumisestani. Sen sijaan olen kohdannut useamman, joka on kepeästi heittänyt huulta siitä, että ehkä kyse on kuitenkin miesten huomion hakemisesta tai kokeiluvaiheesta. Tai vanhempien avioerosta. Kun olen kulkenut toisen tytön kanssa käsi kädessä kaupungilla tai erehtynyt suutelemaan julkisilla paikoilla, olen kohdannut vislaamista ja huutelua ja kolmen kimpan ehdottelua, en vihaa.

Samaan aikaan tein parhaani laittautuessani aina vain feminiinisemmäksi: niin alentavaa kuin olikin tulla epäillyksi, samaan aikaan pelkäsin tulevani kyseenalaistetuksi tyttönä ja naisena. Ei pidä ymmärtää väärin – rakastan huulipuniani ja korkkareitani vieläkin enkä luopuisi niistä. Joskus olen silti joutunut kysymään, millä ehdoilla teini-iässä aloin muovata itseäni tietynlaiseen ideaaliin sopivammaksi. Osa niistä liittyy seksuaalisuuteen, osa ei. Ulkonäöstä, feminiinisyydestä ja laittautumisesta voisin kirjoittaa omankin postauksen. Tässä asiassa tärkeintä kuitenkin on, että feminiinisyys ja heterosta käyminen kietoutuivat yhteen, kun koetin niellä häpeän kertoessani aina vain uusille ihmisille tyttöystävästäni. Että ei tässä sentään mitään rekkiksiä olla, niin kuin ei mitään telaketjufeministejäkään, eijei, ihan viehättävä ja todellinen nainen tässä silti ollaan kaikesta feminismistä ja seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta.

Sittemmin olenkin kuullut paljon naureskelua sen asian tiimoilta, että juujuu ai oot biseksuaali, no niinhän ne kaikki tytöt nykyään. Kun parikymppisenä erosin tyttöystävästäni, en tehnyt missään vaiheessa tietoista päätöstä, etten tapailisi enää naisia. Päädyin tapailemaan syystä tai toisesta ainoastaan miehiä. Sekin hävetti. Tuntui, että siinä tuli todistaneeksi kaikki ne biseksuaaleihin tyttöihin kohdistetut ennakkoluulot. Jengipetturi. Luopio. Se oli sittenkin vain osa teini-ikää. Yhdellä ainoalla olankohautuksella saatettiin tehdä tyhjäksi lukuisat ihastukset ja tunteet, yhdessä asuminen, ne eivät olleetkaan toisille todellisia, ne olivatkin vain jonkinlainen esileikki varsinaista heteroelämää varten.

Kirjoitin, että kyse oli syystä tai toisesta. Silti väittäisin, ettei se ole ehkä ihan silkkaa sattumaa, vaikka joskus sitä olisin voinut selittää niinkin. Ehkä se oli osa isompaa muutosta, jossa kaveripiirini oli vuosien varrella muuttunut yhä heterommaksi. Ehkä se johtui pieleen menneistä suhteista tyttöjen kanssa. Ehkä siitä, että yksikään tyttö ei koskaan yrittänyt enää iskeä, koska kävin liiankin hyvin heterosta. Tai sitten siitä, että se oli niin helvetisti helpompaa.

Jos koko yhteiskunta rakentuu heterouden ensisijaisuudelle ja normaaliudelle, ei ole mitenkään ihmeellistä, että sattuma tarkoittaa heterosuhteeseen päätymistä. Perverssiltä sen sijaan tuntuu, että yhteiskunnan silmissä identiteettini tai parisuhteeni ovat ihan erilaisia riippuen kumppanini sukupuolesta. Toisaalta: yritettyäni vuosikausia vääntää ne ihan samanlaisiksi, tajusin jossakin vaiheessa pyrkineeni sellaiseen heteronormatiiviseen unelmaan, joka on tuttua pesuainemainoksista. En ole koskaan ollut niin konservatiivinen unelmiltani kuin silloin, kun uskoin eläväni loppuikäni naisen kanssa. Myöhemmin olen ihmetellyt, miksi. Halusta tulla hyväksytyksi? Kelvata? Todistaa, ettei seksuaalinen suuntautuminen tehnyt minusta yhtään erilaista?  

Jo silloin sattui, kun joku lausahti aa no mut se on ihan ookoo, kun sai tietää suhteestani. Koska jo se, että suhteeni jonkun satunnaisen tutun silmissä oli jotakin toisen hyväksyntää ja sallimista odottavaa, vahvisti, ettei se ollut samalla viivalla kuin toisten suhteet. Olin jotenkin alempana, odottamassa normaalilta ja tavalliselta taholta tulevaa virallista vahvistusta. Olin pyytäjän asemassa, en tasavertainen.

Samanlaiseen ajattelutapaan törmää monissa asioissa. Toista suvaitaan, ja sen suvaittavan kuuluu olla kiitollinen. Kyse on siis tavallaan ylempänä tapahtuvasta hyväksymisen myöntämisestä, hyväntahtoisuudesta, ei perustavanlaatuisesta oletuksesta, että molemmat olisivat tilanteessa yhdenvertaisessa asemassa. Sitä hyväksyntää odotin kaksikymppisenä kieli niin pitkällä, että näin jälkikäteen lähinnä vituttaa oma nöyryys.

Olin kiitollinen niin vähästäkin. Niin kuin niitä sankarittaria etsiessäni. Riitti, jos tarinassa kuvattiin ei-heteroseksuaalisuutta edes jollakin myötätuntoisella tavalla. Nykyisin olen vähän krantumpi. Vaikka seksuaalisuuden moninaisuuden lisääntyminen elokuvissa ja tv-sarjoissa on lähtökohtaisesti hyvä asia, välillä on masentavaa, jos tarinan homoille ei tapahdu koko tarinassa mitään muuta kuin heidän homoutensa. Se perus homotarinan narratiivi: että ensin on vähän vaikeaa ja ollaan kaapissa ja kukaan ei tiedä ja on se joku ihana tyyppi ja sitten ystävystytään ja pelätään et se saa tietää ja sit se saa tietää ja sit vähän on draamaa ja ympäristö hylkii ja lopuksi pari sittenkin saa toisensa. Tiedän, tiedän. Nekin tarinat olivat äärimmäisen tärkeitä, kun etsin jonkinlaisia sankarittaria. Mutta se on masentavaa, jos homoilla ei ole heteroiden tekemissä käsikirjoituksissa mitään muuta elämää tai tekemistä kuin heidän seksuaalinen suuntautumisensa. Etenkin, jos perusvire tarinassa on kurja ja lupailee vain seksuaalisuuteen liittyviä suuria vastoinkäymisiä. Oli L-koodissa mitä tahansa muita vikoja, se oli häikäisevä: siinä oli naisia rakastavia naisia, jotka olivat menestyviä, cooleja ja kauniita. Se oli vähän kuin barbimaailma ei-heteroseksuaalisella virityksellä, ja siksi nautin siitä ihan suunnattoman paljon. En ehkä halua nähdä sarjaa uudestaan ja miettiä, kenen katseella naiset on kuvattu – se riittää, että teininä saatiin Irc-galleriassa klikata itsemme yhteisöön I’d go gay for Shane, tehdä testejä siitä kuka hahmoista ollaan ja kinata, kuka oli kaikista ihanin. Koska itse olen aina tykännyt barbileikeistä, tykkäsin tästäkin.

Seksuaalinen suuntautuminen ei tee kenestäkään erilaista. Tai samanlaista. Se ei ole yhdenvertaisuutta, että tavallisuus tarkoittaa mahdollisimman hyvin heterosta käymistä. Sen toivoisi näkyvän myös oikeuksien ja yhdenvertaisuuden lisääntymiseen liittyvissä kampanjoissa ja tehtävässä työssä: ei ole tarpeen unelmoida pesuainemainoksen ydinperheideaalista tai noudattaa sitä perinteisintä tapaa olla nainen tai mies tullakseen hyväksytyksi. Kaikki eivät halua yksiavioisia suhteita, ei heterosuhteissakaan. Kaikki eivät halua kreisibailata DTM:n sunnareilla, kaikki naisparit eivät todellakaan tarvitse femme ja butch -jakoa, jotkut haluavat rivitalon pätkän ja toiset yhden illan juttuja, joillekin kimaltava glitter-maailma tuntuu kodilta ja toisille ei. Ja vielä: kenenkään ei tulisi hävetä itseään, ei edes kevytkenkäisen parikymppisen, joka Barcelonan lomalla hymyilee niin miehille kuin naisille.

Legendaarinen Barcelonan matka ja Circuit-naistenbileet 2009

Share
Ladataan...

Pages