Ladataan...

Juoksuharrastukseni on jatkunut kymmenisen vuotta siten, että neljänkympin kriisissäni päätin haastaa itseni juoksemaan jonkin vähän pidemmän matkan. Koska maraton tuntui silloin täysin mahdottomalta ajatukselta, päätin yrittää Pirkan hölkän 33 kilometrin suorittamista. Kokemuksena tuo varsin haastavissa maastoissa ja osin poluilla juostu perinteinen reitti oli niin raskas, että toisen kerran tartuin samaan haasteeseen vasta kuusi vuotta myöhemmin. Samana vuonna  eli 2015 juoksukipinä oli leimahtanut uudelleen sen verran voimakkaana, että uskalsin kokeilla puolimaratonia ja jopa haaveilla ihan kokonaisen maratonin juoksemisesta.

Ensimmäisen puolimaratonini juoksin Hämeenlinnassa heinäkuussa 2015. Hämeenlinnan kaupunkimaraton valikoitui tapahtumaksi varmaan siitä syystä, että kyseisenä vuonna tapahtuma juhlisti Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlaa ja osallistumismitalissa komeili tämä Hämeenlinnan kuuluisin Janne. 

Tapahtumasta jäi todella hyvät muistot, osallistujia oli mukavasti ja järjestelyt laadukkaat. Vaikka tapahtuman ajankohta keskellä kesää ei omiin juoksuvauhteihini ainakaan hyvää tee, niin Hämeenlinna on sittemmin muodostunut perinteiseksi kesäretkeksi. Kaksi kertaa olen siellä juossut puolimaratonin ja nyt kahtena viime vuonna kympin. 

 

Viime vuonna olin saanut harjoitella varsin vähin vaivoin ja tuntui, että nopeuskestävyys alkaisi pikkuhiljaa petraantua. Toukokuussa oli mennyt kymppi 53 minuuttiin ja lähdinkin tavoittelemaan kuumassa ilmassa ihan liian kovalla alkuvauhdilla 52 minuutin aikaa. Kostautuihan se ja viime kesän kymppien heikoin lappujuoksu kirjattiin juuri Hämeenlinnassa aikaan 54.47.

Tänä vuonna reenikausi alkoi varsin repaleisesti kantapäävaivojen takia. Viimeistään toukokuun influenssa katkaisi vähäisenkin kehityksen positiivisen kaaren ja tämän vuoden kaksi juostua maratonia ovat olleet järkyttävän tuskallista taapertamista. Lähdin siis varsin epävarmoin ja nöyrin mielin testaamaan kympin vauhtiani. 

Aloitin viime vuodesta oppineena huomattavasti varovaisemmin ja onnekseni eteeni sattui juoksemaan mieskaksikko, joka piti juuri sopivaa ja tasaista vauhtia. Varsinkin ManU-paidassa juossut mies piti hyvää juoksufiilistä yllä morjestelemalla lähes kaikkia reitin varrella seisoskelleita. Sain positiivisen ja sopivan alun juoksuun poikia peesaillessa.

Reitti Hämeenlinnassa on ensimmäiset viisi kilometriä iloista rallattelua tasaisia asfalttireittejä pitkin. Vain rannan tuulinen pätkä Helsingin tien kupeessa tuo pientä haastetta. Loppureitillä on kaksi pientä nyppylää ja minun vauhtini hiipuu jo tällaisissa pienissä ylämäissä. Koska vauhtikuntoni ei ole kasosella tasolla, vaati hiukan piiskausta pysyä alle 5.40 kilometrivauhdissa. Kovin yllättävää ei oman vauhtini hiipumisen myötä ollut, että iloinen ManU-paitainen mies meni kevyellä jalalla lopussa ohitseni. Olisi kiva ollut seurata tätä reipastahtista ikätoveria, mutta oma kunto riitti äänekkääseen huohotukseen ja edes jonkinlaisen juoksuaskelten pakottamiseen.

Loppuaikaa ennustava kello näytti tiukasti yli 55 minuutin aikaa, enkä saanut millään kirittyä lopussa sitä enää paremmaksi. Stadionille kaartaessani kuuluttaja totesi lakonisesti seuraavan juoksijan alittavan tunnin ajan ja minun täytyikin tarkistaa loppuaikani UltimateLIVE-palvelusta. Hämeenlinnan kymppi sujui aikaan 55.07 mutta suurempi yllätys oli, että sijoituin sarjassani N50 kolmanneksi! Olisipa kuuluttajakin huomannut hehkuttaa :) 

Ennen tämän kauden alkua hahmottelin itselleni tavoitteeksi N50-tulokaskaudelle saavuttaa kymmenen juostua maratonia ja salaa toivoin, että osuisipa johonkin pikkutapahtumaan niin vähän osallistujia, että pääsisin palkintokorokkeelle. Harjoittelussa oli ajatus keskittyä kympin ajan parantemiseen, mutta siitä ei ole tullut yhtään mitään. Palkintopallille pääsystä koen lapsenomaista riemua, nyt voin keskittyä jatkossa itseni voittamiseen. Lapsuuden urheilumenestymättömyyden harmitus on haalistunut ja toivottavasti osaan nauttia kaikenlaisista suorituksista jatkossa entistä paremmin. Ei näillä tuloksilla kuuhun mennä tai kovien juoksijoiden kastiin kuuluta, mutta huiken kivaa tämä omalla tasolla onnistuminen on. Voittajaolo!

PS. Hämptonin järjestelyt olivat taas ensiluokkaiset - kympillä kaksi juottopistettä! Hyvin kastellun sienen & juomat sai suoraan käteen iloisten hymyjen ja tsemppien kera. Myös reitin varrella puistonpenkeiltä saadut kannustukset jättivät jälleen lämminhenkisen fiiliksen. Kesäperinne jatkukoon.

Ladataan...

Ihanasti alkanut kesäloma sai reilu viikko sitten dramaattisen käänteen. Olimme nauttineet lenkeistä ja uimisesta karvakaverin kanssa. Iloisesti koira jaksoi jolkotella ja polskia Nässyssä helteistä huolimatta. Toki kevään aikana olin töissäkin meidän koirafanien turinatuokioissa todennut, että Papun täytettyä maaliskuussa yhdeksän vuotta ikääntyminen oli fyysisesti pikkuhiljaa alkanut näkyä. Ei mitään huolestuttavaa, mutta sellaista setämäistä verkkaisempaa oloa. Koska pulla ja pannukakku maistuivat vanhaan malliin ja yhteiset juoksulenkkimmekin olivat ihan normaalin mittaisia, en kiinnittänyt asiaan enempää huomiota.

Jokin emovaisto kyllä jo alkukesästä teki olon jotenkin haikeaksi ja entistä useammin halusin antaa koirapojalle  sen lempitekemistä. Eli yhteisiä pitkiä lenkkejä ja pulahduksia järviveteen. Herkkuja unohtamatta. Onneksi.

Ajoittaista pahoinvointia ( jota on kaikenmaailman keppien syömisestä esiintynyt tasaisin väliajoin kutakuinkin aina) huolimatta Papu oli todella virkeä heinäkuun helteissäkin. Siksi lähdimme tyttäreni kanssa kevein mielin yhteiselle lomamatkalle Tukholmaan. Torstain ja perjantain viipotimme pitkin kaupunkia, lauantaina mieheni laittoi viestin, että koiran kunto oli romahtanut ja hän oli vienyt sen eläinlääkäriin. 

Sanomattakin on selvää, että meidän naisten kotimatka tuntui ikuisuuden pituiselta ja huoli kalvoi koko matkan. Koirapoika on tullut perheeseemme ensisijaisesti meidän naispuolisten ruikuttamisen tuloksena ja harmitti, että mieheni joutui nyt itselleen varsin vieraisiin velvollisuuksiin - koiran nimi oli lääkärissä mennyt ihan oikein, mutta iässä oli tullut jo pieni yhden vuoden heitto. Hermoilin ja syyllistin itseäni  matkalla jo siitäkin, että olin jättänyt miehen ( ihan aikuinen ja itseohjautuva kuitenkin) selviämään koiran lääkärikäynnistä.

Ryntäsimme suoraan lentokentältä eläinklinikalle. Papu oli ollut liki kaksi vuorokautta tiputuksessa ja lääkitys ei ollut yhtään auttanut. Ultran mukaan maksa oli todella epämuodostunut ja laajentunut. Ennuste oli todella synkkä ja koiran kunto oli niin huono, ettei se jaksanut edes nousta seisomaan. Tiesin varsin nopeasti, että nämä olisivat viimeiset jäähyväiset. Sen hengitys oli niin vaikeaa ja koko olemus huokui sellaista kärsimystä, ettemme voineet kuvitella muuta vaihtoehtoa kuin eutanasia.

Mieheni kantoi koiran yhteen toimenpidehuoneista. Se rentoutui silmin nähden, kun me kolme istuimme lattialla sen ympärille, puhelimme kauniita ja silittelimme ja rapsuttelimme sitä hellästi. Lähtö oli rauhallinen ja kaunis, esilääkkeen tuoma hengityksen tasoittuminen ja rentoutuminen helpotti omaakin oloa. 

Kotona ei itkulleni ollut tulla loppua. Olen varsinkin lasten syntymän jälkeen jopa huvittavuuteen asti tullut tunnetuksi suvun itkijänaisena. Silmät kostuvat tv-ohjelmista, kirjoista ja ties mistä, mutta nyt kehosta purkautui oikein kovaäänistä ja hallitsematonta ulvontaa. Kenties koiran yllättävä lähtö voimisti surun tunnetta, mutta ennen kaikkea parhaan ystävän menetys kouraisi todella syvältä. 

Ei ainoastaan talon vaan myös mielen valtasi tyhjyys. Joka päivä kaipaan Papun läsnäoloa, koiran tapana oli seurata minua kotona lähes kaikkialle. Kylpyhuoneen ovellakin se vahti tekemisiäni ja nukkumaan se saattoi käydä vasta, kun minä siirryin yöpuulle. Henkisesti koira oli paras seuralainen, kun  kaipasin hetken hengähdystaukoa ihmisistä. Minulla oli aina rauhallinen ja hyvä olla Papun kanssa - ja olihan se (lähes) aina samaa mieltä kanssani :) 

Kesälomalle suunnitellut yhtieset lenkit pimenevissä elokuun illoissa muuttuivat nyt surutyöhön ja kaipaaviin muistoihin. Papu-albumiin on kerääntynyt jo yli 300 kuvaa tästä ilmeikkäästä, ihanasta, uskollisesta ystävästä. Päivittäin arkisissa tilanteissa tulee haikeita muistoja mieleen. Tiesin, että tämä tulee joskus eteen. Nyt se tuli vain niin yhtäkkiä ja odottamattoman aikaisin. Kiitos Papu, olit uskomattoman hieno koira!

 

                                                                                  Karvin Bogart's Eyes 18.3.2009-29.7.2018

Ladataan...

Kesäloma, ihana aika ladata akkuja ja hellitellä itseään. Miten saada tästä vuoden odotetuimmasta jaksosta mahdollisimman paljon energiaa pimeää ja raskasta syksyä varten? Hyviä tapoja on monia; joku lähtee heti loman alettua matkalle ja karistaa työpaineet näin olaltaan. Toinen täyttää kalenterin kesätapahtumilla ja vierailuilla ja jollekin täysin suunnittelematon ex tempore -tekemisiin peustuva lomajakso on se kaikkein rentouttavin. Tärkeintä, että itse kokee loman viettonsa nimenomaan rentouttavaksi eikä lomaa suoriteta ulkoistten paineiden tai tottumusten vuoksi.

Omaan työuraani kuuluu varsin monenlaista kesälomatapaa. Opiskeluaikana olin niin innoissani mahdollisuudesta tienata, että kahvilatöistä ansaitsemani lomat otin aina rahana. Paiskin täysipäiväisesti töitä yliopisto-opintojen lomassa ja nuoruuden innolla jaksoin sekä työtä että opiskeluja. Aika-ajoin taisin kyllä olla aikamoinen riivinrauta eli todella loman tarpeessa.

Sittemmin kesät kuluivat lasten jalkapalloharrastuksen aikatauluttamana eli omat lomat menivät monta vuotta reeni- ja pelikalenterien mukaan. Hauskaahan tuo oli ja pelimatkojen kautta kotimaan matkailua kertyi.

Viime vuosina loman palauttava merkitys on entisestään korostunut ja tunnustan tarvitsevani kesällä mielellään viiden viikon totaalisen irtautumisen työstä. Minulle on myös muodostunut muutama rutiini, joita mielelläni vaalin oman lomalle laskeutumisen rituaaleina.

 

Koska rakastan suunnitella ja haaveilla asioita etukäteen, kesälomaan valmistautuminen ei muodosta tässä poikkeusta. Kuukausia ennen lomaa hahmottelen mahdollisia kiinnostavia tekemisiä ja ennen kaikkea hankin pinon kesälukemista. Työvuoden aikana harvoin jaksan keskittyä proosan lukemiseen, mutta kesälomalla yksi ihanimmista asioista on ahmia kirjoja, lukea lähes kertaistumalla tarinoita kannesta kanteen aamuyön tunteihin asti. Niinpä keräilen kesälukemistooni kirjoja hyvissä ajoin ennen lomakauden alkua. 

Viime vuosien odotetuiksi vakikirjailijoiksi ovat muodostuneet Seppo Jokinen ( koska Tampere), Enni Mustonen ( Suomen historia ja vahvat naiset) ja Virpi Hämeen-Anttila ( herkullinen Helsinki-kuvaus ja 1920-luku) eli romantiikkaa, jännitystä ja historiaa. Kirjapinoon kertyy vaihtelevasti myös muiden kirjailijoiden teoksia, ja ainahan voi palata ikisuosikkini Kjell Westön Helsinki-trilogiaan. Niihin kirjoihin en kyllästy koskaan.

Kesälomalle laskeutumiseen kuuluu ehdottomasti myös taikinaterapia ja mustikkapiirakan leipominen on vakiintunut loman alkamisen merkiksi. Yleensä olen aloittanut kyllä loman ennen mustikkakautta ja piirakka on pyöräytetty loman jo alettua, mutta tänä vuonna minä ja mustikat olimme synkronissa. Kesän ensimmäinen pellillinen tätä perinneherkkua valmistui juuri parahiksi kruunaamaan loman aloittamisen. 

Minulle mustikkapiirakka on parasta pullapohjalla ja mustikat sokerin kera hiukan kokoon keitettyinä ( litra mustikoita, desi vettä, 2 desiä sokeria ja 3 ruokalusikallista perunajauhoja kiehautetaan). Mausta muistuvat mieleen mummu ja lapsuuden kesät <3

Ettei lomalle lähtö ole pelkkää makealla herkuttelua, niin jokavuotinen tamperelainen perinneruoka-annos on ehdottomasti saatava viimeisen työpäivän päätteeksi. Linkosuon kahvila Siilinkarin peremec (pärämätsi) ja kroketit kuuluvat nekin lapsuuden makumuistoihin. Hämeenkadulla 1950-luvulta lähtien ihastuttanut Siilinkari oli minun lapsuudessani kahvila ja grilli ja onneksi grillituotteiden aateliset eli pärämätsit ja kroketit ovat säilyneet listalla myös modernisointien myötä.

Sen verran rasvaista ja tuhtia tämä herkku on, että onkin syytä jättää nämä herkut vain erityistapauksiin. Pärämätsi ja kroketit ovat muuten ainoa ruoka, jonka kanssa juon maitoa. Ja aina kuivat mausteet.

Oma reseptini lomalle laskeutumiseen on siis sekoitus herkkuja, suunnittelua ja kirjoja. Suunnitelmat eivät sido ja loman jälkeen on mukava katsoa, mitkä olivat tarpeeksi kiinnostavia ja innostavia toteutuakseen. Liikaa virikkeitä en kaipaa, lomalla se olemisen sietämätön keveys on parasta. Ja jotta sekä lomalle jääminen ja lomalta paluu sujuvat mahdollisimman hyvin, loma kannattaa aloittaa ja päättää keskellä viikkoa. Pätkäviikko tulee loman molemmissa päissä tarpeeseen.

LOMAA!

Ladataan...

 

Viime lauantaina oli vuorossa taas tätijuoksijan maratonmatkailua. Suuntana Satakunta ja Säkylän mansikkamaraton. Jo viime vuonna ajattelin, että vähemmän perinteistä maratoonarin kroppaa muistuttavalle, runsaasti erityisti päähikoilevalle naisihmiselle on vain itsensä kidutusta lähteä lappujuoksuille helteisiin keleihin. Viime kesänä ei juuri lämpimiä aurinkoisia päiviä näkynyt, mutta takuuvarmaa oli, että ne vähäiset osuivat minun - hellejuoksua inhoavan - tapahtumapäiviin. 

Poikkeusta hikiseen puhteeseen ei tehnyt tämäkään kerta. Tuskien taival, mutta ihana tapahtuma! Satakuntalaisesta jäyhyydestä ei ollut tietoakaan, niin sydämellisesti ja yhteisöllisesti tämä pieni juoksutapahtuma oli järjestetty. Aluksi itseäni kauhistutti ajatus vain neljän kilometrin välein sijoitellusta huollosta ja raahasinkin täysin poikkeuksellisesti omaa urheilujuomapulloa reitin läpi. Talkooväki ja järjestävät seurat Hiisirasti sekä Köyliön Lallit olivat kestvyyslajien asiantuntijoita ja niinpä reitille oli polkaistu lisää virkistyspisteitä. Ja tarpeeseen tulivat! Erityiset kiitokset niille kahdelle ihanalle isännälle, jotka olivat järjestäneet ihan omat viilennyspisteet; suihku puutarhaletkulla reitin alkupäässä viilensi juuri passelisti ja kauhallinen vilvoittavaa vettä sienelle reitin loppupuolellaantoi tarvittavan lisäpotkun viimeisille kilometreille.

Reitti oli tosi kaunis, kaksi kertaa kierrettävä puolimaraton Köyliöjärven eteläpuolella. Tasainen kuin mikä, mutta lauantain paahteessa varjopaikkoja oli turha etsiä. Oma juoksu kulki ennakkoaavistusten mukaisesti. Alkutalven pitkä pakkolepo ja kupeille kertyneet muutamat herkkukilot pakottavat himmaamaan tämän vuoden tavoitteita lähinnä maaliin päästyjen juoksujen keräilyksi. Ensimmäinen puolikas oli vielä kohtuullista juoksua ja puolimatkan krouviin meni aikaa  2h 18 minuuttia. Loppupuolikas sisälsi ihan hirveän paljon nääntynyttä kävelyä, kantapään kipuilua mutta ihan voimattomuuttakin, joten maaliin pääsin vasta ajassa 4 h 55 minuuttia. Jäin viime syksyn Kankaanpään maratonin ajasta 40 minuuttia. Toki tämän vuoden aikojen selkeät huononnukset hitusen harmittavat, mutta maaliin päästy maraton on aina voitto. Ja kummasti näistä juoksutapahtumiin osallistumisesta saa aina lisää motivaatiota harjoitteluun.

Pienet tapahtumat ovat myös siitä kivoja, että palkinnoille voi satunnaisesti päästä myös tällainen hidasvauhtinen juoksija. N50-sarjan kolmas sija oli erityisen ikimuistoinen, pääsin oikein palkintokorokkeelle pokkaamaan kahvipurkkipalkintoni <3 Tunsin oloni melkein urheilijaksi.

Kaksi pientä asiaa tapahtumassa jäivät mietityttämään. Maraton on nimetty mansikkamaratoniksi mutta mansikoita ei ollut tarjolla juoksijoille eikä edes tapahtumakeskukselta ostettavissa. Toki matkan varrella vieno mansikan tuoksu pelloilta leijaili, mutta kyllä olisivat virkistävät mansikat maistuneet maaliin asti taivaltaneille. Minulle ei myöskään ihan avautunut ilman jälkiselvittelyä, miksi osallistumismitalia koristaa peikko ( taitaa olla Hiisirastin tunnus). Jotenkin Lalli ja Piispa Henrik -aihe puhuttelisi ainakin tällaista historiaromantikkoa enemmän.

Kaiken kaikkiaan suosittelen lämpimästi kesäjuoksuista pitäville tätä kivaa kylätapahtumaa. Arvostan tällaista kylän yhteistä ponnistusta ja välillä on juoksemisen kannaltakin tosi hyvä kokeilla erikokoisiin tapahtumiin osallistumista. Täällä ei tönitä ja tuupita juomapisteillä ja saat tehdä ihan oman juoksun. Plussaa tapahtumalle myös monista matkavaihtoehdoista sekä lasten sarjoista. Todellinen koko perheen kesätapahtuma!

Maaliin tullut tätijuoksija nakkisopan ääressä. Kevyt jälkihiki!

Ladataan...

Tervehdys Tampereelta!

Kauan tätä kirjoittamista hauduttelin, mutta vihdoin uskalsin aloittaa. Tähän ensimmäiseen juttuuni ajattelin kertoa hiukan itsestäni ja mitä kaikkea mahdollisesti tässä blogissa tuleman pitää.

Vietin viisikymppisiäni talvella ja ehkäpä tämä vuosisadan puolivälin krouvin ylittäminen oli viimeinen sysäys ryhtyä tähänkin puuhaan. Työelämässä huomaan syttyväni erityisesti uusista asioista ja odottamattomista haasteista, joten innostunut ja utelias mieli ei ainakaan näiden vuosien aikana ole päässyt laantumaan. Minut tunnistaa tosielämässä helposti kovasta puheäänestä, ronskeistakin jutuista ja räkättävästä naurusta.

Omasta mielestäni ( ja opevuosina tästä palautettakin saaneena) olen hyvä kannustamaan muita ja löytämään asioista positiivisia puolia. Isompi haaste onkin sitten hyväksyä ja kannustaa itseään. Ihaillen seuraan kehopositiivisuuden rantautumista ja minulla ei ole mitään vaikeuksia kannustaa ja hyväksyä kaikenlaista kauneutta -paitsi itseäni. Läskimooseksena ja pesisjoukkueen toiseksi viimeisenä valintana itseni pikkukoululaisena identifioineena en oikein aikuisiässäkään ole oppinut tykkäämään itsestäni. Ruman tytön leima on raskas kantaa, kun haluaisi olla Manseloonan Marilyn tai muuten vain positiivisesti huomioitu. Itsensä arvostamisen kestävyysmatkalla on siis vielä aika monta kilometriä taivallettavana.

Periksiantamattomaksi ja sisukkaaksi itseni kyllä määrittelen. Mikään liikunnallinen ihme en ole koskaan ollut eikä palkintokaappiin ole kertynyt koulujenvälisten urheilukilpailujen lusikkakokoelmaa. Kova urheilun ystävä ja ihailija olen aina ollut ja viime vuosina olen hurahtanut myös itse osallistumaan  juoksutapahtumiin eli ns. lappujuoksuihin. Mahtava tapa korjata nuoruusvuosien liikuntatraumoja; kaikki saavat mitalin ja osallistujien kirjo on valtava.

Seuraavissa postauksissa ajattelin käydä vähän omia kokemuksia eri tapahtumista läpi. Tähän mennessä olen juossut kymmnen puolimaratonia, kahdeksan maratonia, kaksi Pirkan hölkkää ja jokusen kympin. Tavoitteena olisi saada tänä viisikymppisvuonna kymmenen maaliin päässyn maratonin raja täyteen, joten juostavaa ja reenattavaa riittää.

Elämäni suurimmat ilot ja valot ovat tietysti lapseni. Minulla on kolme lasta; kaksi aikuista poikaa ja teini-ikäinen tytär. Äidiksi tuleminen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja lääketiedettä on avuksi tarvittu runsaasti, mutta ( tai ehkä juuri siitä syystä) tätä äidin ikuista huolta lastensa hyvinvoinnista ja pärjäämisestä eivät vuodet tunnu helpottavan. Oikeastaan päin vastoin, sydänalassa aina piilevä pieni harmaa huolen varjo taitaa olla jo osa persoonaa. Miksi kukaan ei kertonut, että vielä vanhanakin tämä huolehtiminen lapsista jatkuu. Taitaa olla vinha perä siinä, kun Kirsi Kunnas kommentoi lakkaavansa huolehtimasta pojistaan eli Syrjän veljeksistä vasta sitten, kun on heidän kanssaan samassa vanhainkodissa.

Jos jossain maratoonarin sinniä tarvitaan, niin parisuhteessa ja lasten kasvatuksessa. Rakkaus on tahtolaji ja sitä olen mieheni kanssa tässä lemmen vuoristoradassa jo liki kolmekymmentä vuotta ajelleet. Välillä on räiskynyt, nykyään ehkä pahimmat särmät ovat hioutuneet ja tämän pitkän yhteisen matkan seuraavat väliaikapisteet ovatkin enemmän yhteisen vanhenemisen ja kaksin elämisen uusissa vaiheissa. 

Rakastan myös, kakkureseptejä, kahviloissa luuhaamista, lukemista ja meidän kultaista setämieskoiraamme Papua, joten näistäkin tulette varmasti lukemaan lisää.

Tämmöinen minä siis olen; vähän hössö tättähäärä, joka tuppaa innostumaan aika usein.