Ladataan...

Laskin eilen montako nappia Norflexiä on jäljellä, että lähteekö tarvittaessa henki. Iteltä, siis. Pitäis mennä juttelemaan jonkun kanssa, mutta ilmeisesti osa masennusta on sekin, että aattelee, että omat ongelmat on niin mitättömiä muiden ongelmien rinnalla, ettei ketään niitä kiinnosta kuunnella - vaikka ne saa oman elämän vaikuttamaan täysin mitättömältä. Mitätön elämä, mitättömät ongelmat, mites se on ketään ikinä kiinnostanut. Ja kun kert ollaan pedantteja niin jos ollaan mitättömiä niin lakataan sitten olemasta kokonaan samalla, ei tää oo mikään uniikki ongelma.

Miksi mä sitten silti yritin eilen itkeä silmät päästäni ja tosiaan tarkistin paljonko pitää orfenadriinisitraattia mällätä, jotta pääsee hengestään? Mä en ole koskaan pitänyt itseäni masennukseen taipuvaisena ihmisenä, mutta eilen kun seisoin pilleriliuskat kädessä, kelasin, että hei joo tää on jo masentavaa.

Koska: Ei vauvaa. Mä en uskalla seuraavaan kiertoon varmaan edes harrastaa seksiä siinä pelossa, että en tule raskaaksi. Koska jos ei veikkaa niin ei tarvi jännittää voittaako, eli pettymys on jo tiedossa etukäteen eikä ehdi hermostua sen kahden päivän aikana kun kuukautiset on myöhässä, eikä sitten pillahda itkuun työpaikan vessassa tauolla kun pikkareissa on verta. Eikä pelota miestä pois kotoota juomaan kaljaa ja revi siitä sitten järkkyjä raivareita ja avaudu siitä messengerissä niin, että kun mies tulee kesken illan kotiin se ei uskalla (tai halua) hädin tuskin edes koskea. Ja ettei sitten tarvi ite mennä yöksi sohvalle nukkumaan koska ei saa pillitykseltään unenpäästä kiinni, ja pitää samalla miestäkin hereillä.

Ja ettei sitten tarvi seuraavana päivänä kertoa tästä "koko maailmalle" anonyymisti, koska omana itsenään ei pysty puhumaan kenellekään, koska eihän me olla edes aloitettu lapsettomuushoitoja vielä, ja yritystäkin on takana alle kaksi vuotta, ja me ollaan vielä nuoria ja meillä on aikaa reippaasti, ja me rakastetaan toisiamme ja meillä on riittävästi rahaa ja ulkomaanmatka varattuna ja ekan vuoden opiskelujen keskiarvo päälle 3 ja KAIKKI on vaan niin vitun hyvin että jättää pillerit ottamatta sen takia, ettei oo ihan varma kuoleeko niillä varmasti vai saako vaan happivajeen aivoihin ja joutuu loppuelämäkseen pyörätuoliin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

En ole koskaan käynyt jenkkilässä, ja varmaan saan muutaman vuoden olla käymättäkin näillä tuloilla. Sitten joskus, kun sinne pääsen, niin matkustan Louisinaan.

Oon jo pitkään kokenut jonkin sorttista alkukantaista kaipuuta sinne syvään etelään, vaikkei asialle ole löytynyt mitään sen kummempaa syytä. Enkä osaa edes eritellä mikä kreolisuistossa viehättää, todennäköisesti elokuvateollisuus on vain saanut myytyä mulle täyden setin voodoo-mystiikkaa ja selviytymistarinoita plantaasien orjista nykypäivän punaniskoihin. Ja kiitos tämän elokuva- ja tv-sarjateollisuuden, pääsen säännöllisesti käymään henkisellä kotiseudullani. Pelkkää southern comfortia kotisohvalta käsin, täällä pohjoisessa Euroopassa.

Kaikki saattoi ehkä alkaa legendaarisesta James Bondista, Live and let die ja hautajaismarssi New Orleansissa. Tai Veren vangeista, kun Louis ja Lestat hengailivat nurkilla. Tietoisesti aloin kiinnittää huomiota mieltymykseeni The Skeleton Key -leffan myötä, eikä True Blood ole varsinaisesti helpottanut kaipuuta - tehnyt siitä vain konkreettisempaa. The Green Mile ja Forrest Gump, äärettömän hyviä leffoja jo muutenkin, mutta... Kaikki kuvaputkelta tuleva viihde, missä edes käydään nurkilla tai puhutaan etelän aksentilla, saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi (ja aavistuksen katkeraksi, ettei mulla ole kuistia ja keinua missä istua, ja suiston öisiä ääniä kuunneltavana).

Sittemmin olen alkanut valikoimaan viihdettä sen mukaan, että se mielellään sijoittuisi noille nurkille. Valitettavasti Netflixistä puuttuu Louisiana-kategoria, joten osa on löytynyt sattumalta, kuten eilen loppuun saateltu True Detectiven ensimmäinen kausi. Beasts of the Southern Wildiä hillosin pitkään ja odottelin sopivaa hetkeä katsomiselle, piti saada olla yksin ja fiilistellä tätä kummaa kaukorakkautta.

Otan mielelläni suosituksia vastaan, tai jos jaat selittämättömän rakkauteni Louisianan suistoja tai jotain muuta vastaavaa sijaintia kohtaan, niin anna kuulua itsestäsi. Mielikuvissani sillä aikaa istun tässä keinussa, juon kylmää olutta ja kuuntelen suiston ääniä, enkä oikeasti panikoi tulevaa matikan tenttiä.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Emme kotona miehen kanssa juurkaan tappele. Syystä että, en halua nalkuttaa ja olla kuten supernalkuttava äitini (kaikella rakkaudella <3), ja koska miehellä on hieno taipumus poistua paikalta joko henkisesti tai fyysisesti kun sanominen alkaa. Näiden seitsemän vuoden aikana olen siis aika hyvin oppinut pitämään pääni kiinni, sopeutumaan ja .. no niin no, ei niitä tappelunaiheitakaan nyt niin kamalasti ole. Raha ja siivoaminen, ne perinteiset. Ja kyllä sopeutuu mieskin, ei sillä, kestää mua ja mun elämää.

Sunnuntaina kumminkin keitti yli. Tulin iltapäivällä koiratreffeiltä, ja tsekkasin, että on kyllä pyykkikoria täytetty ääriään myöten, muttei ole saatu koneeseen. Siispä tartuin härkää sarvista ja aloin lajittelemaan pyykkiä. Mitä tekee mies? Tulee sillä samalla sekunnilla avuksi.

Ja joo, siis, hyvä juttu - eikö niin? Kivasti tuli auttamaan. Kivasti auttaa aina. Auttaa kun alan siivoamaan, auttaa kun teen ruokaa, auttaa kun remontoin, auttaa aina. Mutta ei tee mitään oma-aloitteisesti. Ikinä. Saan käskeä ajamaan parrankin.

Tuli sanomista, olen pyöritellyt tätä asiaa taas jo pidempään. Oikeastaan koko sen ajan, kun olemme olleet yhdessä. Epäreilusti vetosin uudenvuoden 2008 tapahtumiin vieraspatjasta mikä makasi olkkarin lattialla maaliskuuhun asti, koska halusin tietää, kauanko se sais siinä olla jos en itse sitä siivoaisi pois. 12 viikon jälkeen siivosin sen sitten itse. Ei hän ollut sitä kerännyt, koska oli aatellut, ettei se haittaa mua. Eööö.. loistava logiikka.

Samaan syssyyn paukutin sitten syytökset siitä, ettei miehellä varmaan olisi kuin tietokone ja paikka missä sitä käyttää, jos mua ei olis (ei kuulemma varmaan olisikaan muuta). Ja että jos en olisi ollut primus motorina, niin asuttaisiin vieläkin vuokralla siellä kamalassa kämpässä missä kävi murtovarkaita ja missä vieraspatjaepisodikin tapahtui - meidän ensimmäisessä yhteisessä vuokra-asunnossa (minkä muuten minäkin taisin järjestää, jos nyt oikein muistan). Ei varmaan oltaisi hankittu omistusasuntoa, ei oltaisi menty naimisiinkaan. Eikä varmaan oltaisi tekemässä lapsia, ja tämän todettuani totesin myös, että saa jäädä lastentekemiset siihen asti, kunnes saan selvyyttä tähän.

Ja mitä teki hän? Istui hiljaa tosi häkeltyneenä, ja mun kävi sääliksi. Tästä samasta asiasta puhuttiin keväällä depressiohoitajan vastaanotolla, että miehen ihan todella todella tarttis sanoa oma mielipiteensä. Ilmesesti ongelma vähän on, ettei sellasia tunnu löytyvän, koska kaikki on oikeastaan ihan sama ja mikään ei oikeastaan kiinnosta niin kamalasti. Paitsi tietokoneet. Vitsin it-insinööri...

Istui hiljaa niin kauan, kunnes sitten kysyin, että eikö sulla ole mitään sanottavaa, herättääkö mitään ajatuksia. No, ei hän oikein tiennyt mitä sanoa, että hän nyt vaan on sellainen. Kysyin, että voisko vaikka yrittää tsempata, että ei se oo mitään rakettitiedettä katella milloin pyykit on kuivat ja ne voi kerätä pois, tai milloin astianpesukone tulee niin täyteen että sen voi laittaa pyörimään - sen sijaan, että odottaa siihen asti, että mä pyydän tekemään niin (tai mikä parasta, ehdin tekemään sen ite ensin, kun oon kyllästynyt pyytämään?). Ei voinut luvata, mutta kertoi kyllä rakastavansa minua. Un-freaking-believable. Kiitos siitä rakkaudesta.

Enihau, jutustelin eilen samasta asiasta äitini kanssa. Isäni on ihan samanlainen (mikä klisee, valita itelleen mies mikä muistuttaa isää), ei tee oikeastaan mitään ilman, että äiti käskee.

Jutustelin parhaan ystäväni kanssa (ikisinkku so far), ja hänen isänsä on myös samanlainen.

En uskaltanut kysellä enää laajempaa otosta, koska aloin oikeasti pelkäämään, ovatko kaikki miehet tässä suhteessa samanlaisia - kun päästään saman katon alle naisen kanssa, jätetään vetovastuu uudelle äidille eikä tehdä mitään yhteisen hyvän eteen ilman, että pyydetään.

Pliis, kertokaa mulle, että sellaisiakin miehiä on, jotka näkevät milloin kuivauskaapin voi tyhjentää, pyykkikoneen pistää pyörimään ja talvirenkaat vaihtaa - ilman, että parempi puolisko ensin pyytää?

Share
Ladataan...

Pages