Ladataan...
Onnellinen keho

 

Luen paraikaa asiantuntijuutta käsitteleviä artikkeleita verkkokurssin keskustelua varten, tarkalleen ottaen rutiinien merkityksestä huippuosaajaksi tulemisesta. Hymyilyttää, sillä teksti sopisi hyvin vaikkapa Instagramissa pyörivien sitaattitaulujen ja joidenkin treeniblogipostausten yhteyteen. Artikkelin kirjoittajat korostavat nimittäin harjoittelun, eivät niinkään motivaation, merkitystä. Mielestäni motivaatio on sanana jo ylikäytetty ja siksi itselle pelkkää diipadaapaa, tyhjää sisältöä. Sen sijaan sen avaaminen käytännön kielelle haluksi ja tahdoksi, pyrkimykseksi, eteenpäin pakottavaksi voimaksi kuulostaa osuvammalta. Harvemmin tulee sanottua "ei mulla oo motivaatiota" pohtiessa vaikkapa ulkoilun ja sisälle jäämisen välillä tai taistellessa itsensä kanssa kodin siivoamisesta tai itselle ajankohtaisesta opiskelusta. Sen sijaan totean monesti ääneen tai itsekseni, etten jaksa tai en halua, en tahdo, ei huvita jne. Siitähän siinä on kyse, eikä mistään turhanpäiväisestä motivaatiosta, plaah.

Palautetaan ihmiset maanpinnalle kuvittelemasta, että jokaisesta tulee supertaitava, mitä ikinä tekeekään. Ei esimerkiksi urheilijoiksi vain tulla paljon liikkumalla ja noudattamalla tietynlaista ruokavaliota tai ostamalla välineet viimeisen päälle. Ei tulla ei. Ja syy siihen on mielestäni juuri harjoittelemisessa. Päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, sateella ja paisteella, halusi tai ei.  Arkisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi tänä aamuna olisin mielelläni jäänyt sänkyyn nukkumaan, mutta sen sijaan nousin väkisin ylös, tein aamutoimet ja lähdin ajoissa työpaikalle. Jos olisin jäänyt odottelemaan motivaatiota, olisin saanut jäädä sohvalle kahvikuppi kädessä pitkälle päivään. Ehkä iltaankin. Haluja kun olisi ehtinyt tulla ja mennä moneen kertaan ja suuntaan jos toiseenkin, haluja, jotka olisivat olleet voimakkaampia kuin pakkaspyöräily pimeässä. Toki sain hyvää fiilistä siitä, että lähdin ja työn touhuun päästyäni en aamun väsymystä edes muistanut. Olisin voinut valita toisin, mutten valinnut. Mikä minut sieltä sängystä ja sohvalta ylös ajoi? Motivaatioko? Ehei, pakotin itseni lähtemään. Pakko lähteä, jos meinaa hoitaa sovitut työt ja työllistyä jatkossakin. Toki haluan tehdä työn hyvin ja haluan pitää aamun tunnit oppilaille, mutta nämä halut eivät olleet ensimmäisenä mielessä. 

Minä tein itse valinnan, mitä haluja noudatan. Vai noudatanko mitään. Itse valitsin ja pakotin itseni ylös. Sitä rutiinit joskus ovat. Pakkopullaa, toistuvaa tekemistä, haluista riippumatta. Sitä kehittyminen vaatii, sitä tuloksien aikaansaaminen vaatii. On tehtävä töitä haluamansa eteen. Tottakai auttaa, että pohtii mielessään asioiden seurauksia, hyötyjä ja haittoja ja mahdollista vähän myöhemmin tulevaa mielihyvää. Mutta sillä hetkellä, kun se asia, mitä sinun tulisi tehdä,  ei olekaan vahvin halu, eikä ehkä huvita yhtään, on itse tehtävä päätös. Hypättävä kylmään veteen, epämukavuutta kohti, ja vain tehtävä se, mitä pitää tehdä. Halut seuraavat sitten perässä. Jos seuraavat. En usko, että kukaan urheilussa tai muussa menestynyt hihkuu riemuissaan joka kerta, kun treenaa.  Eivätkä endorfiinit ryöppyä aina. Suoritusten joukossa on varmasti niitä susikertoja ja hetkiä, jolloin manaa koskaan lähteneensä hommaan mukaan. Mutta sitten, kun tulee se superkerta, jolloin kaikki natsaa ja vieläpä edellisiä kertoja paremmin, onnittelee itseänsä hyvistä valinnoista ja on satavarma siitä, että tekee oikeaa juttua. 

By the way, ymmärtäähän kaikki, että sosiaalisessa mediassa tämä jälkimmäinen ylikorostuu?

Kaikilla on huonoja päiviä ja huonoja harjoituskertoja. Hetkiä, jolloin kyseenalaistaa kaiken. Jos isoja päätöksiä tekee näinä heikompina hetkinä, saattaa myöhemmin katua. Tai saattaa saada kimmokken etsiä itselleen muuta puuhaa. Nimittäin siinä vaiheessa, kun olet toistuvasti jättänyt lenkkarit naulakkoon, voit unohtaa maratonhaaveesi toistaiseksi. Hyväksi ei vain tulla tai synnytä, hyväksi tehdään. Huipuilla se tekeminen näyttää ehkä helpolta, mutta se johtuukin lukuisista ja lukuisista harjoittelutunneista, joiden aikana on noustu aloittelijasta edistyneeksi. Sieltä alhaalta ne huiputkin ovat kuitenkin ponnistaneet. Kiertotietä ei ole. 

Olen itse aloittanut ja lopettanut monia harrastuksia. Kokeillut ja kyllästynyt. Joka kerta olen törmännyt samaan asiaan: minun tulee olla valmis satsaamaan aikaani ja energiaani asiaan, jossa haluan kehittyä. Kestää se pakkokin. Ja niinpä vuosien varrella käteen on jäänyt vain kourallinen asioita, joita oikeasti haluan tehdä, joihin itseni pystyn pakottamaan ja joista saan hyvää fiilistä myös huonompina hetkinä. Minusta ei ole tullut balleriinaa, laulajaa eikä säbääjää. Sukset odottavat kellarissa ja salilla painot eivät nouse. Puolimaraton on jäänyt vain haaveeksi, vaikka juoksusta joskus todella paljon tykkäsinkin. Päiväpeitto ja sisustustyynyt ovat samat vuodesta toiseen ja ruoanlaittokin pyörii samojen ainesten ympärillä. En kehuskele kakuillani. Valokuvaus on uusimpia yrityksiä. Katsotaan, miten sen kanssa käy :D

Itselleni isoimpia oivalluksia on ollut päästää irti jatkuvan kehittymisen pakosta. Minusta ei tarvitse tulla huippuosaajaa kaikessa, mitä teen. Pääasia, että voin hyvin ja että minulla on sellaisia harrastuksia, joihin menen ja joita teen mielelläni. Joskus pienellä pakolla, mutta vain joskus. Ja mitä siihen motivaatioon tulee, en tarvitse sitä. Voitte pitää sloganinne. Minä valitsen itse.

-Katja

Ladataan...
Onnellinen keho

Tällä viikolla Kokkolassa vietettiin mielenterveysviikkoa. Järjestelyistä vastasivat mm. Finfami Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrinen yhdistys sekä yhteisöklubi Silta. Keskiviikkona olin seuraamassa Hyvinvointikampuksella kirjailija-terapeutti Anja Snellmania puhumassa erityisherkkyydestä. Tilaisuus oli ilmainen ja keräsi porukkaa mukavasti liki kolmesataa. Vaikka olikin kiva nähdä yksi lempikirjailijoistani livenä, itse asiasisältöön olin pettynyt. Asiana erityisherkkyys kun on minulle tuttu. Odotin Snellmanin kertovan enemmän omista kokemuksistaan, hänhän kirjoitti elämästään erityisherkkänä viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Antautuminen, jonka olen osittain lukenut. Snellman työskentelee paraikaa sekä terapeuttina että kirjailijana. Tulossa on suomalaisittain kirjoitettu tietokirjallinen versio erityisherkistä ihmisistä. Suomeenhan erityisherkkyys rantautui amerikkalaisen Elaine N.Aronin teoksessa Erityisherkkä ihminen.  Tilaisuudessa Snellman korosti erityisherkkyyden kautta oivaltaneensa elämänsä tapahtumia niin tajunnanräjäyttävällä tavalla, että puhuu "tulleensa kaapista ulos". Hän puhuu myös erityisherkkien heimosta ja kuulumisesta tietynlaisten ihmisten joukkoon, ulkopuolisuuden kokemuksen vähentymisestä ja kohdatuksi tulemisen tärkeydestä. 

Ehkä tilaisuuden tarkoituksena oli antaa erityisherkkyydelle kasvot ja sallia erityisherkkänä oleminen. Suurimmalle osalle yleisöstä asia oli tuttua, mutta kaikille ei. Tietoisuuden leviämisen myötä herkemmät yksilöt ehkä otetaan vakavammin esimerkiksi terveydenhuollon henkilökunnan tai vaikkapa ystävien ja tuttavien suunnalta. Itselle sekä toisen ihmisen vakavasti ottamisen tärkeys että erityisherkän kohtaaminen on tuttua paitsi aiemmasta työstäni myös käytännön elämästäni. Tunnistan sekä itsessäni että lähipiirissäni erityisherkkyyden piirteitä ja tiedän, millaista arkea erityisherkkä voi viettää. Esimerkiksi itsellä kattovaloissa työskentely on aina tuntunut pahalta. Lapsesta asti olen nauttinut niin lukemisesta, kirjoittamisesta kuin leikkimisestä luonnonvalossa tai hieman hämärässä, vain lukulampun alla. Usein olen saanut kuulla kommentteja, miten voin olla näin pimeässä. En tiedä. Se vain tuntuu paremmalta.

Vaatteet tai kengät eivät saa ahdistaa tai puristaa millään tavalla tai ne jäävät käyttämättä. Kerrospukeutuminen on minulle kauhistus, iän myötä olen opetellut siihen. Bilettäminen melussa ja tungoksessa ei ole koskaan ollut juttuni ja säännölliset elämäntavat ovat minulle elinehto, keino pysyä toimintakykyisenä. Shoppailen mieluiten vain muutamassa liikkeessä, ahdistun isoissa ostoskeskuksissa tai vaatekaupoissa. Esimerkiksi H&M:n koen kaaosmaiseksi. Toki asiaan vaikuttaa myös se, että kelpuutan vain tietynlaisia vaatteita ja kenkiä. Imurin ääni ärsyttää. Tunnen empatiaa. Humaltumisen koen epämiellyttävänä. Ihastun lumisateesta ja kauniista luonnosta. Ahdistun kiireestä ja tiukoista aikatauluista ja väsyn herkästi meluun ja ihmispaljouteen. Tarvitsen lepoa, rauhaa ja yksinoloa palautumiseen. Elän paljon omissa maailmoissani ja minulla on hyvä mielikuvitus. Vastapainoksi kaipaan kuitenkin myös voimakkaita elämyksiä, joita haen musiikista, leffoista, kirjoista, liikunnasta ja itseni jatkuvasta haastamisesta mukavuusalueen ulkopuolella. Sillä tapaa vireystasoni pysyy sopivana. 

Vaikka tunnistan itsessäni momia erityisherkkyyteen liitettäviä piirteitä, olen myös kriittinen koko erityisherkkyyden olemassaololle. Tällä hetkellä sen ajatellaan olevan neurologinen ominaisuus. Ei siis diagnoosi tai sairaus. Ominaisuus. Ominaisuus, joka on noin viidesosalla väestöä. Vähän eri tavalla itse kullakin painottuen eri asioihin. Tutkimustietoa on vielä aika vähän, joten tulevien vuosien aikana tulemme varmasti kuulemaan lisää erityisherkkyydestä. Siitä, onko se oikeasti olemassa vai ei. Testejä eritysherkkyyden toteamiseen löytyy useita, esimerkiksi  Suomen erityisherkät ry:n sivustolta löytyy lisäinfoa.  Itse miellän erityisherkkyyden ylikuormittumisena ympäristön ärsykkeistä tavalla, joka eroaa normaalista, sekä voimakkaampana reagointitapana. Toisaalta millainen on sitten se keskiverto ihminen ja miten erityisherkkä eroaa hänestä? Erityisherkkä sinälläänhän ei ole huonompi tai parempi ihminen. Hän vain kokee ja reagoi asioihin eri tavalla. 

Mitä jos kyseessä onkin vain yksilöllisyyttä, jolle on haluttu antaa trendikkäämpi nimi? Haluttu lisätä yhteisöllisyyttä ja poistaa erilaisuuden kokemusta? Esimerkiksi omalla kohdallani "oireeni" voi selittää myös tottumuksilla, mieltymyksillä ja tunne-elämän säätelyn häiriöillä tai herkkyydellä.  Siksi sanon, että minulle on erityisherkkyyden piirteitä, enkä sano olevani erityisherkkä. En myöskään vaadi erityiskohtelua, vaan opettelen tulemaan toimeen kehoni ja mieleni kanssa. Erityisherkkyyteen liittyvä kirjallisuus on lisännyt itsetuntemustani ja sitä kautta elän enemmän itseni näköistä elämää. Kirjallisuus on kehittänyt oman kehoni kuuntelua ja se jos mikä on asia, jota toivon kaikkien oppivan. Tapahtuu se sitten erityisherkkyyden kautta tai ei.

Erityisen kiinnostunut olen erityisherkkyyteen liittyvän tutkimustiedon avulla yksilöllisemmästä mahdollisuudesta ohjata ihmisiä terveyteen liittyvissä asioissa, erityisesti elämäntavoissa. Uskottavaa tietoa, jonka kautta yksilöllisyyttä voitaisiin paremmin oikeuttaa. Luotettavaa tietoa, jonka kautta erilaisia ihmisiä paremmin kohdata.  Myös erityisherkkyyden yhteydestä olemassaoleviin diagnosoitaviin sairauksiin haluan kuulla lisää. Tullaanko ehkä ymmärtämään mielenterveyden häiriöistä jotakin uutta? Tullaanko luomaan uusia diagnooseja tai peräti vähentämään niitä? Minä nimittäin kannatan diagnosointia silloin, kun se mahdollistaa täsmällisempää hoitoa, lisää henkilön itsetuntemusta ja sitä kautta lisää hyvinvointia. Mutta turhaan diagnooseja ei kannata antaa, sillä kääntöpuolena on kapeakatseinen leimautuminen tietynlaiseksi. Niin ihmisen itsensä kuin muiden taholta. En hyväksy sitä, että omaa käyttäytymistä oikeutetaan diagnooseilla tai millään muillakaan kategorisoinneilla. Sen sijaan suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan haluan lisää.

No, oli erityisherkkyyttä olemassa tai ei, on siitä selvää ottaminen antanut tähän mennessä minulle paljon. Paras anti on minulle ollut itseni hyväksyminen. Olen ymmärtänyt, että on ihan ok, vaikka lapsesta alkaen olen tykännyt erilaisista jutuista kuin muut. On ok, vaikken viihdy juhlimassa ja kukkumassa aamuun asti. On todellakin ok pitää kiini itselle tärkeistä asioista ja voida hyvin, vaikka muut ihmettelisivät. Ja onhan se lohdullista tietää, ettei ole ainoa tällainen "herkkis" :D

 Taiteellisuus liitetään usein erityisherkkyyteen. Tällä viikolla olen ihastellut talvisia puita ja jäätynyttä jokea. Vangitsin nämä hetket kännykälläni myös blogiin katseltaviksi, olivat ne sitten taidetta tai eivät :)

Hyvää talvista sunnuntai-iltaa!

-Katja

Ladataan...
Onnellinen keho

Isot asiat ovat joskus pienistä asioista kiinni. Vaikkapa kynsistä voi saada paljon iloa. Pidän huolitelluista kynsistä ja olen aiemmin tyytynyt vain ihailemaan toisten lakattuja ja asuun sopivia kynsiä. Ihailemaan siksi, että itse en ole lakkailupuuhista koskaan juuri pitänyt. Mielestäni vaiva ei ole ollut tuloksen arvoinen, sillä  omat yritykseni ovat joko näyttäneet kotikutoisilta tai lohkeilleet pois parin päivän päästä. Lisäksi kynsien kunnolla kuivumiselle ei ole muka löytynyt arjesta aikaa, sillä ruukaan puuhailla vähän väliä jotakin ja puolikuivat kynnet eivät vain pysy matkassa mukana. Tiedätte varmasti, miltä puolikuivat kynnet näyttävät parin kolhaisun jälkeen. Not cool. Pienetkin virheet lakassa ovat ärsyttäneet minua jostain syystä aivan suunnattomasti, joten itselakatuilla kynsillä en ole saanut itsevarmuutta lisää, päinvastoin. Lakkaaminen on myös aina lisännyt kynsieni liuskoittumista, joten hetken aikaa lakkailusta joudun sitten kärsimään huonompikuntoisista kynsistä. Not cool sekään.

Alkusyksystä halusin panostaa huolitellumpaan olemukseeni, joten varasin ajan Tuunailsiin Kokkolassa. Nyt on menossa viidennet erinäköiset rakennekynnet ja olen ollut todella tyytyväinen! Se on jännä, miten paljon hyvää fiilistä ja lisäbuustia itsetuntoon kauniit kynnet saavatkaan aikaan. Olen huono koristautumaan koruilla ja sekä pukeutumisessa että meikissä suosin yksinkertaisuutta, joten kauniilla kynsillä saan pienen naisellisen lisäsäväyksen asuun kuin asuun, tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pinnallista ehkä, mutta sallin itselleni tämän glamourin arkeeni. 

Kynnet ovat pysyneet hyvin matkassa mukana ja huoltohetkiin on ollut pakko varata arjessa aika. Huoltoväli on ollut vähän kynsistä ja niiden kokemista kolhuista riippuen 3-6 viikkoon. Viimeisimmät olisivat pysyneet varmaan pidempäänkin, mutta pituus alkoi jo häiritä ja väriinkin jo kyllästyi :D. Pidän enemmän lyhyemmistä, vain vähän yli sormenpään pituisista kynsistä, sillä pidemmät häiritsevät koneella kirjoittamista. Kynnet ovat tarjonneet hyvää suojaa pehmeille ja herkästi liuskottuville kynsilleni ja esimerkiksi vaikkapa tomaattia leikatessa veitsen osuminen vahingossa kynteen ei halkaisekaan kynttä, vaan tekee vain naarmun kynnen pintaan. 

Jos Kokkolassa miettii hyvää kynsienlaittopaikkaa, suosittelen Tuunailsia Hyvinvointikeskus Aurorassa.

Viimeisimmät kynteni ovat todella pikkujouluhenkeen sopivat. Eikö se niin mene, että jos valkeus ei tule naisen luo, laittaa nainen kimallusta kynsiin ;)

Hyvää torstai-iltaa kaikille!

-Katja

Pages