Ladataan...

Kuva: Pixabay

Kuvittele maailma, jossa ei ole facebookia, instagramia, snapchattia, twitteriä, blogiportaaleja, youtubea. Mitä mielikuvaasi jää jäljelle? Todennäköisesti vastauksesi riippuu ainakin iästä, siitä, millä vuosikymmenellä olet elänyt. Sillä keskustelunaiheet ja inspiraationlähteet ovat todennäköisesti täysin erilaiset 80-, 90- luvulla kuin 2000-luvun jälkipuoliskolla syntyneillä. Tai no, melkoinen muutos on tapahtunut myös 2000-luvun alun ja 2010-luvun välissä. Se, mitä tehdään, mihin pystytään ja mistä puhutaan muuttuu ainakin omissa silmissäni hurjaan tahtiin. Ja itse 80-luvun lopun lapsena en katso muutosta hyvällä. Itse asiassa olen kuluneen vuoden aikana saanut itseni usein kiinni haaveilusta takaisin lapsuuteen, takaisin 90-luvulle.

Haaveiluni on luultavasti täysin luonnollista. Lapsena kun on vapaa tietyistä vaatimuksista ja paineista, jotka kuuluvat aikuisen arkeen. Lapselle kaikki on uutta ja ihmeellistä, ovet tulevaisuuteen ovat auki. Kaipaan tuota lapsuuden naiiviutta, sitä, että kaikki on vielä mahdollista. Sillä näin kolmikymppisenä kaikki ei ole enää mahdollista. Tai ei ainakaan niin yksinkertaista ja helppoa. Sitä on tehnyt elämässään jo valintoja ja elänyt niiden seurauksia, saanut kokemuksia niin hyvässä kuin pahassa. Sanalla sanoen oppinut ihmisenä olemisesta rutkasti.

En sano, että se on huono asia, päinvastoin, ajattelen ihmiselämän tarkoituksen olevan oppia olemaan parempi ihminen, kypsyä henkisesti ja saavuttaa kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Sanon, että se oppimisprosessi on välillä todella rankkaa. Välillä olisi mukavampaa mennä matikantunnille kuin töihin tai leikkiä barbeilla äidin laittaessa päivällistä. Välillä olisi kiva vain kaivella lumilinnoja toppahaalareissa tai unohtua tuntikausiksi kaverin luokse askartelemaan ilman kotiintuloaikoja. Välillä olisi ihanaa vain lainata kirjastosta kirjapinot ja huolehtia niistä ajallaan ilman muita aikarajoja. Elää vailla huolta huomisesta.

Lapsuudesta parhaimmat muistot ovat koostuvat juuri näistä. Koulusta, kavereista, leikeistä, peleistä, lukemisesta, ruokailuhetkistä, aikuisuudesta haaveilusta. Oli iso juttu, kun internet, tietokoneet ja kännykät yleistyivät. Niiden mukana aukeni ihan uusi maailma, jossa pystyi muun muassa etsimään tietoa nopeammin, ostaa junaliput netistä ja maksaa laskut nettipankissa.  Mutta se maailma ei vienyt leijonan osaa aiemmista kiinnostuksenkohteista. Edelleen luin kirjat paperisina, kuuntelim musiikin cd-levyiltä ja tein ostokseni mieluiten paikan päällä. Maalaisjärjellä ratkaisin ongelmia tai etsin tietokirjoista apua. Internet ja kännykkä siis vain helpottivat asioita. Netissä oltiin vain hetki ja sitten jatkettiin muissa merkeissä.

Vaikka en ole elänyt lapsuuttani 2000-luvulla, uskallan väittää, että elämä oli paljon enemmän läsnäoloa ja konkretiaa verrattuna siihen, mitä se on nyt. Joku voisi sanoa vanhanaikaiseksi, joten perustelen väitteeni. Ensinnäkin olemme ihmisinä aistivia olentoja. Näkö, haju, maku, kuulo, tunto, asento- ja tasapaino-aistien avulla suunnistamme, näemme ja koemme ja saamme aivoihimme viestejä sekä sisältä kehostamme että ympäristöstämme. Aistien avulla olemme toimintakykyisempiä, valmiimpia ja tehokkaampia.  Aistien avulla myös kuulemme kehomme antamia viestejä esimerkiksi janosta, nälästä, kylläisyydestä, kivuista ja säryistä ja voimme reagoida niihin asianmukaisesti.  Aistit käytännössä juurruttavat meitä olemassaolevaan hetkeen auttaen meitä selviytymään paremmin mahdollisista kehomme sisältä- tai ulkoapäin tulevista uhkista.

Mitä jos emme kuule niitä? Mitä jos olemme niin keskittyneitä sen hetkiseen toimintaamme, ettemme aisti, mitä kehossamme tai ympärillämme tapahtuu? Mitä jos olemme niin imeytyneet mukaan internetin ihmeellisen maailmaan, ettemme enää tunnista mitä todella tarvitsemme? Jos kaikki, mitä voimme ikinä toivoa, on vain napin painalluksen päässä, mutta käsin koskemattomassa maailmassa syöttäen meille jatkuvasti informaatiota äänien, kuvien, viestien ja videoiden muodossa, niin mitä tapahtuu? Pystymmekö samalla pitämään huolta kehomme perustarpeista, saako mielemme tarpeeksi lepoa ja aikaa prosessoida tapahtumia?

Siinä vaiheessa, kun kireät lihakset, päänsäryt, ruoansulatusvaivat, univaikeudet ja ahdistus ovat arkipäivää, pitäisi hälytyskellojen soida, mutta mepä paahdamme vain menemään eteenpäin entistä tarmokkaampina kännykät kädessä, läppärit kainalossa ja kuulokkeet korvissa kuvitellen sen kuuluvan olla näin. Elämmehän 2010-luvua, teknologian kulta-aikaa. Pitää olla esillä, kuulua listojen kärkeen, klikata ja tulla klikatuksi, etsiä, vertailla ja vaikuttaa. Päivittyä ja päivittää.  Nopeasti ja tehokkaasti. Raadollisessa somemaailmassa vaatimattomuus ei ole hyve. Syö tai tule syödyksi. Se on pelin henki.

Keskustelin vähän aikaa sitten toisen 80-luvulla syntyneen lapsen kanssa. Hän oli havainnut rentouttavammaksi lukea sisustuksesta ja ihailla kuvia paperiversiosta kuin Instagramista. Vaikka sinällään sisältö oli samaa, oli olo kehossa erilainen. Selatessa kuvia puhelimelta hän tunsi olonsa jännittyneemmäksi kuin lehteä selatessa. Selityksenä voisi toki olla erilainen asento lukiessa kuin puhelinta selatessa ja siten erilainen jännitystila lihaksissa, tai selaustahdin nopeuserot ja siitä johtuva kiireen tuntu, joka valmistaa kehoa jännittymään taisteluun tai pakoon. Mutta yhtä hyvä vaihtoehto voi olla myös se, että lukiessa useampi aisti on käytössä juurruttamassa hetkeen. Ja läsnäolo jos mikä rentouttaa.

Itse kaipaan paperillista aamulehteä. Ei tabletilta luettuna fiilis ole lainkaan sama. Kun avaan älylaitteen, avaan samalla sen kaiken hälyn, melun ja kiireen, jota netti pitää sisällään ja altistun sille jo aamusta.  Joten kun olen tarkemmin pohtinut sitä, miksi kaipaan lapsuuteen, olen oivaltanut haluavani kokea sitä samaa vapauden tunnetta, jota lapsena koin ja vähemmän kiirettä ja vakavuutta, jota aikuiselämä on tuonut tullessaan. En voi välttyä laskujen maksulta tai pyykkikasoilta ja siivoamiselta,  mutta voin vaikuttaa siihen, millä tavalla velvollisuuteni hoidan ja arkeni järjestän. Haluan enemmän 90-luvun meininkiä ja vähemmän 2000-luvun fiilistä. Haluan leikillisyyttä, tarinoita, haaveiluja ja hitautta. Haluan konkretiaa, rajoja ja fyysistä läheisyyttä. Haluan vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta. En halua pelata somemaailman säännöilllä.

Joten kysymykseen, onko elämää somemaailman ulkopuolella, vastaan, että on. Somemaailman ulkopuolella on mielestäni se todellinen elämä, tasapainoisemmat aistimukset ja siten tasapainoisempi mieli ja keho. Olen tietoisesti kuluneen vuoden aikana vähentänyt somen käyttöä, sillä minun 80-luvun mieleni ei ole sopeutunut yrityksistäni huolimatta nykyiseen somemaailmaan ja olen nyt päättänyt, ettei tarvitsekaan. Haluan tehdä enemmän niitä asioita, joita kaipaan. Haluan lukea enemmän kirjoja ja lehtiä, tehdä ristikoita, katsoa sarjoja TV:stä, pelata matopelin kaltaista yksinkertaista palikkapeliä puhelimella, opiskella, tavata ystäviä, laittaa ruokaa, herkutella ja liikkua kuten itse haluan. Ja niille jää enemmän aikaa ja tilaa, kun luovun kapasiteettia syövistä sovelluksista ja toiminnoista. On luovuttava jostakin, että voi saada jotakin uutta (tai vanhaa) tilalle.

Irtipäästäminen näkyy hiljaisempana blogina ja satunnaisempina postauksina facebookiin, snapchatiin tai Instagramiin. Mutta se tuntuu rennompana ja luovempana mielenä, oman elämän hallinnan tunteelta, itselle elämiseltä ja elämisestä nauttimisesta. En voi palata ajassa takaisin,  mutta voin tuoda ajan parhaita paloja nykyhetkeen. Sanokaa vain fossiiliksi, mutta mielestäni vain se, että jokin asia on mahdollista, ei tee siitä välttämätöntä toteuttaa.

Loppuun heitän muutaman palan menneiltä ajoilta, nykyajan teknologian mahdollistamana. Vuosilukusisareni, tiedätte mistä puhun ;)

?list=PLIQ58DlR9OXRFyh13LWao4E_eKW2_h0lu

?list=PLuCbFnANV8B3IvEyPAhyniG8N38sSPCtS

-Katja

 

Ladataan...

Kun jotain ei näe, sitä voi olla vaikea käsittää. Tähän sarjaan kuuluu ehdottomasti oman kehon toiminta, varsinkin se, mitä kaikkea ihomme alla näköaistimme ulottumattomissa tapahtuu ja mitä se vaatii.

Yksi selkeä väärinkäsitysten ja uskomusten viidakko koskee ruoantarvettamme. Se usein yli- tai aliarvioidaan ja erityisen huolissani olen porukasta, joka kuvittelee kehonsa toimivan lähinnä pyhällä hengellä tai voivan selviytyä kuinka vähällä ja yksipuolisella syömisellä tahansa. Törmään usein siihen, että ruoan ajatellaan automaattisesti varastoituvan rasvaksi ja siksi syömistä varotaan lihomisenpelossa. Oma lukunsa on myös porukka, joka elää päivästä toiseen huonoa omatuntoa syömisestä kantaen, erityisesti hiilihydraatit mielletään miltei myrkyksi, ja liian vähäiseen syömiseen päädytään seurauksena liian "terveellisesti" syömisestä. Aikeet ovat siis hyvät, mutta lopputulos huono. 

Sana aineenvaihdunta on kyllä jokaisen huulilla, mutta sitä, mitä se oikeasti tarkoittaa ja minkä verran kehon peruselintoimintojen pyörittäminen oikeasti vaatii, ei ymmärretä.  Aineenvaihdunta saatetaan liittää vain turvotuksiin, lihomiseen, laihtumiseen tai yleiseen fiilikseen. Oikeasti aineenvaihdunta on paljon paljon enemmän. Se on kaikkea sitä, mitä soluissamme, verisuonissamme, sisäelimissämme, aivoissamme, lihaksissamme yms. tapahtuu. Se on jatkuvaa palamista, hajoamista ja rakentumista, jota meissä tapahtuu päivittäin, joka hetki. Se on hengittämistä. Se on aineiden imeytymistä, kuljettamista ja varastoimista. Se on sanalla sanoen olemassaoloa ja olemassaolon mahdollistamista.

Ei mikään pikkuhomma siis. 

Siihen verrattuna, mitä meissä tapahtuu joka hetki, vaikkemme sitä pysty itse reaaliaikaisesti näkemään, on paljon massiivisempaa kuin maratonin juokseminen tai mikään muu liikuntasuoritus. Emme siis tarvitse ruokaa liikkuaksemme, vaan ollaksemme olemassa. Ja jos tästä näkökulmasta ajattelisi ruoan vähentämistä tai lisäämistä vain painon kautta, oltaisiin pahasti metsässä. Paino kun on sivutuote siitä, miten hyvin tai huonosti rakennuspalikoita aineenvaihduntaamme varten kehomme saa. 

Keräsin muutamia faktoja liittyen perusaineenvaihduntaan. Lähteenä käytin opiskeluajoilta tuttua Ravitsemustiede-opasta, teosta, joka kulki monella kurssilla mukana ja voin kertoa, että sen se on näköinenkin. Luettu on! :D

Varoitan etukäteen: tämä postaus sisältää jonkin verran kalorimääriä

Tiesitkö, että:

- Perusaineenvaihdunta kattaa jopa 75 % päivittäisestä energiantarpeesta? Toisin sanoen suurin osa ruoan tarpeestamme johtuu peruselintoimintojen pyörittämiseen kuluvasta energiasta. Ruoka ihmiselle on kuin bensaa autolle: sitä paremmin kulkee, mitä enemmän sitä saa.  Ja toisinpäin: ruoan pihistelijät usein kärsivät nuupahtaneen kehon syndroomasta oirena väsymystä, jaksamattomuutta, mielenkiinnottumuutta, huonosti nukuttuja öitä, ruoansulatusvaivoja, rasitusvammoja yms. Usein oireet helpottuvat ruokatankkauksella. Tämä tieto saattaa helpottaa lihomisenpelosta kärsiviä ihmisiä, syödä nimittäin huoletta ja hyvällä omallatunnolla vähän koosta ja sukupuolesta ja perintötekijöistä riippuen kunnon ateriat 4-5 kertaa päivässä ja puhutaan vasta siitä ruoan tarpeesta, joka kuluu vain olemassaolemiseen! Jos siis energiantarpeesi on arviolta 2000 kcal, siitä vähintään 1400 kcal kuluu vain siihen, että elät ja hengität. Noin 2000 kcal kuluttaa esimerkiksi arkiaktiivinen noin 60 kg nainen. 

- Loppuenergiantarve selittyy ruoansulatuksen "kustannuksilla" ja liikkumisella. Keho ei pysty hyödyntämään ruokaa ja sen sisältämää laskennallista energiamäärää koskaan sellaisenaan, vaan ruoan hajottamiseen ja imeyttämiseen käytetty työ maksaa kaloreita n. 10% kokonaisenergiantarpeesta. Tästä ilmiöstä käytetään nimeä termogeneesi, syömisen aiheuttaman lämmöntuotanto. Ylipäätään säännöllisesti syömällä ja pääosin pureskeltavaa ruokaa valitsemalla keho joutuu töihin, mikä pitää aineenvaihduntaa aktiivisena ja siten energiaa käyttävänä. Painonhallinnan tai yleisen hyvinvoinnin kannalta on siksi parempi syödä kuin jättää syömättä. Esimerkiksi noin 2000 kcal tarvitsevalla noin 200 kcal menee syömiseen. 

Liikkumisella tässä tarkoitetaan kaikkea lihasten, luiden ja nivelten käyttöä, ei siis pelkästään treenaamista. Kaikenlainen liikehdintä arjessa pitää kehoa aktiivisena. Tiettyyn pisteeseen asti enemmän liikuntaa tarkoittaa enemmän kulutusta, mutta sen jälkeen keho sopeuttaa energiankulutuksensa saantiin ja tarpeeseen. Tämä muun muassa selittää sitä, miksi vähän syömällä ja paljon liikkumalla paino ei välttämättä laske lainkaan.  Meillä on fiksu keho ;). Liikunnan osuus energiankulutuksesta on noin 15-20%. Energiamääränä siis keskimäärin 300-400 kcal, jos kokonaistarve heiluu n. 2000 kcal tietämillä.

- Nukkuessa perusaineenvaihdunta hiljenee vain n. 10%, olemme siis käytännössä päällä 24/7. Itse asiassa aivojen toiminnan kannalta yö on aktiivista aikaa. Unessa aivomme ns. puhdistuvat ja havaintoja ja opiskeltuja asioita järjestellään. Ei siis kannata jättää iltapalaa syömättä tai ylipäätään mennä nälkäisenä nukkumaan. Aivomme käyttävät pääosin energiana glukoosia, siis hiilihydraattia, ja siksi iltapalalla kannattaa nauttia esimerkiksi puuroa, hedelmiä tai marjoja tai leipää, mysliä ja jogurttia tai maitoa. Unohtakaa siis sääntö, ettei kello kuuden jälkeen saa syödä!

- Paastotessa perusaineenvaihdunta pienenee ja reilummin syödessä suurenee. Tämä selittyy paitsi syömisen vähenemisen myötä pienemmällä termogeneesillä, myös hormonaalisilla muutoksilla sekä pidemmällä aikavälillä aineenvaihdunnan aktiivisuuden kannalta tärkeän rasvattoman kudoksen,esimerkiksi lihasten, hajoamisella. Toisin sanoen, vähemmän lihasmassaa merkitsee pienempää perusaineenvaihduntaa. Määrä ei kuitenkaan ole keskimääräisesti mitenkään raju, nimittäin n. 10 kg laihtuminen merkitsee arviolta yhtä voileipää.

Erityisesti reilummin hiilihydraatteja esim. leipää, pastaa, riisiä, puuroa, hedelmiä, herkkuja yms. sisältävä ateria kiihdyttää energiankulutusta. Pitää siis paikkansa, että varsinkin pitkään rajoitulla ruokavaliolla elävät hyötyvät ns. tankkauspäivistä. Tämä muuten sopii myös muille kuin fitness-tyypeille: perusterveellisesti syövät voivat huoletta pitää karkkipäivänsä tai pizzaperjantainsa.

- Sisäelimet vaativat melkoisesti energiaa toimiakseen kunnolla. Perusaineenvaihdunnan runsasta energiankulutusta selittävät erityisesti sydän, maksa ja aivot. Aivojen energiankulutus on noin 20%, maksan noin 15% ja sydämen noin 10% perusaineenvaihdunnasta. Melkein puolet siis yhteensä! Vertailun vuoksi lihakset vastaavat samaa kuin aivot. Voisi siis yksinkertaistaen sanoa, että syömme aivojen ja lihasten toiminnan tähden! Eikä olisi yhtään liioiteltua näin sanoa, sillä ilman aivoja ja lihaksia liikuttamassa luitamme olisimme käytännössä patsaita vailla mielikuvitusta ja elämänhalua. Tästä näkökulmasta myös liian vähän syövät kärsivät todennäköisemmin väsymyksestä ja matalasta mielialasta. Jostakin se kalorivaje nimittäin on pois.

- Miehellä perusaineenvaindunta on suurempi kuin naisella, mutta ei liioitella tätäkään eroa. Parilla juustovoileivällä enemmän ero kaventuu. Sukupuolen lisäksi liikuntatottumukset, lihasten osuus yms. vaikuttavat, joten reilusti liikkuvat naiset: uskaltakaa syödä kunnolla, vaikka puolisonne siitä sanoisi mitä! Yhtälailla tosin miesten kohdalla olen törmännyt liian varovaiseen syömiseen. 

- Oma kokonaisenergiantarve lasketaan siis ynnäämällä perusaineenvaihdunta, termogeneesi ja liikunta. Lopputulos on vaihteleva ja yksilöllinen eikä mihinkään tiettyyn lukemaan sidottua. Arvioita voi tehdä oman painon ja liikunnallisen aktiivisuuden mukaan. Se, miten ruoka sulaa tai energiaa kuluttaa on yksilöllistä. Kehonkoostumus ja perimä vaikuttaa, samoin elämäntyyli ja sen vaatimukset keholle.  Keho elää ja uusiutuu päivittäin ja siksi ruokamäärätkin saattavatvaihdella päivittäin.  Keho sopeutuu hetkellisiin muutoksiin olivat ne sitten yli tai alle oman päivittäisen energiantarpeen. Vasta pitkänajan ylitykset tai alitukset alkavat tuntumaan selvästi.  Kalorimääriä luotettavampaa on seurata oman kehon vointia, palautumista liikkumisista, omia nälän ja kylläisyyden tuntemuksia, jotka auttavat ihan päivittäisellä tasolla kertomaan oman kehon tarpeista.

- Yksilöllisistä eroista huolimatta alle 1000-1200 kcal ruokavaliot ilman terveydenhuollon ammattilaisen valvontaa saa unohtaa. Nyrkkisääntönä jopa pelkästään toimistotyötä tekevälle lähdetään liikkeelle noin 1500 kcal ruokavalioista. Tämä tieto lähinnä niille, jotka kalorilaskentaa harrastavat, ei siis kehotuksena alkaa laskemaan kalorimääriä. Hyvä nyrkkisääntö ilman kalorimääriä on syödä 5 kertaa päivässä, noin 3-4 h välein ja joka kerta nälkä pois kylläiseksi asti ja niin, että kylläisyys säilyy seuraavaan ateriaan asti. Oman kehon kuuntelu kertoo oikeasti paljon, kun sitä vain malttaa kuunnella. Kun säännöllinen ja riittävä syöminen on hanskassa, voi alkaa hakemaan monipuolisuutta tarkistamalla esimerkiksi löytyykö lautaselta kasviksia ja välipaloilta hedelmiä ja onko jokaisella aterialla jokin selkeä kasviperäinen rasvan lähde. Hiilihydraattejakin saa löytyä joka aterialta puuron, myslin, leivän tai vaikkapa peunan tai riisin muodossa.

Nimittäin ne kuuluisat vatsavaivat ja väsymys, joiden vuoksi hiilihydraatteja usein pois jätetään, korjaantuvat usein ihan vaan riittävästi syömällä. Se kun pitää kehon ja mielen toimintakykyisenä. 

Syökäähän kunnolla,

Katja

 

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Olen viime aikoina pohtinut onnellisuutta. Sitä, mistä se syntyy. Sitä, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin. Sitä, mistä tietää olevansa onnellinen. Sitä, miten voi säilyttää ja kokea uudelleen ja uudelleen.

On ehkä klisee todeta, että onnellisuus on mielentila. Mutta sitä se on. Onnellinen tai onneton voi olla rahasta, työstä, opiskelupaikasta, parisuhteesta, perheestä, iästä, sukupuolesta, koosta ja yleisestä terveydestä huolimatta. Onnellinen tai onneton voi olla missä ja milloin vain. Silti sitä helposti ajattelee ”sitten kun”. Sitten kun koti on siisti. Sitten kun olen kokoa x ja painan verran y kg. Sitten kun saan vatsapalikat näkyviin. Sitten kun olen saanut vakiotyöpaikan. Sitten kun löydän miehen /vaimon/ystävän/koiran/kissan. Sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä. Sitten kun olen voittanut lotossa.

Oi, että me ihmiset rakastamme kylpeä hohdokkaissa haaveissa ja rajattomuuden olotilassa! Samaanaikaan kun sidomme itseämme erilaisin velvottein ja vaatimuksin, aikatauluin ja säännöin työhön, opiskeluun, perhe-elämään, parisuhteeseen ja projekteihin, kaipaamme vapautta. Vapautta tehdä, mitä itse haluamme milloin ja miten vain. Päiväunelmoimme maksavamme velat pois, matkustelemme lämpimissä maissa, juoksemme pitkin hiekkarantoja ja syömme kauniita salaattiannoksia ja juomme värikkäitä cocktaileja. Vailla huolen häivää vain nautimme olostamme.

Kuinkahan realistista tämä on, kysyn vain?

Kuinka moni etenee mielikuvissaan hetkiä eteenpäin noista haavekuvista? Että mitä sitten, kun rahaa jääkin enemmän tilille tai matkoilta on palattu? Mitä sitten kun juoksureissulta on palattu ja salaatit syöty? Mitä sitten, kun tavoitefarkut mahtuvat jalkaan ja selfie unelmakehosta otettu? Mikä todella muuttuu? Muutummeko itse sisältäpäin, vaikka ulkoiset puitteet vaihtuisivatkin? 

Sain suosituksen kirjasta Vapaudu riippuvuudesta –addiktiivisen persoonallisuuden paraneminen, jossa korostetaan onnellisuuden sisäsyntyisyyttä. Että ennen oivallusta siitä, kuinka rauha ja tyytyväisyys on meistä itsestämme kiinni, haemme aina vain uudestaan ja uudestaan kuin vaikkapa päihderiippuvainen uutta annosta kuvittelemaamme onnea tuovaa esinettä, asiaa tai ihmissuhdetta koskaan riittävää määrää saavuttamatta. Pelko ja yksinäisyys ajavat meitä toistuvasti etsimään ratkaisuja kokemiimme ongelmiin, mutta samalla toistuvasti päädymme umpikujaan. Toistamme samoja toimintamalleja aina vain uudelleen, kun pidämme kiinni uskomuksestamme, että onnellisuus rakentuu tietyin ehdoin ja merkkipaaluin. Että on ensin saavutetta se ja se, jotta tämä ja tuo voi onnistua. Keskitymme niin kovasti itse ratkaisun löytämiseen, että kadotamme ongelman ytimen. 

Mikään ei kuitenkaan riitä, jos ongelman ydin ei muutu. Meihin on lapsesta asti iskostettu illuusio ulkoisten asioiden onnea tuovasta vaikutuksesta ja roikumme kuin henkemme hädässä siinä käsityksessä. Vasta irtipäästäminen voi todella täyttää sen tyhjiön, jota olemme yrittäneet erilaisin keinoin täyttää. Vasta kun ymmärrämme, ettei onnellisuutta voi ostaa ja uskallamme pysähtyä itsemme äärelle kuuntelemaan, mitä todella olemme vailla, voimme oivaltaa, mistä onnellisuudessa on kyse. 

Kirjassa muistutetaan perustarpeiden merkityksestä.  Kun haaveilemme esimerkiksi etelän lomasta, saatamme kaivata lepoa, omaa aikaa ja rauhaa. Kun haaveilemme uudesta työstä, saatamme kaivata älyllisiä haasteita tai mahdollisuutta vaikuttaa omaan työnkuvaan. Kun haaveilemme kumppanista, saatamme kaivata lämpimiä sanoja ja arvostavia katseita. Kun haaveilemme ravintolaillallisesta, saatamme haluta ravita itseämme kunnolla. Perustarpeista on silloin kyse.

Ihmettelen välillä, miten vähän loppujen lopuksi perustarpeista puhutaan. Unesta, ruoasta, läheisyydestä, turvasta, luottamuksesta, rakkaudesta, arvostuksesta, itsensä toteuttamisesta. Jos tarjotaan pilleria tai pulloa, kuntokuuria tai uusia tavaroita ihmiselle, jolla nämä eri osa-alueet eivät ole kunnossa, hoidetaan vain pinnallisia oireita. Ei buranakaan päänsärkyä korjaa. Itse syy jää hoitamatta, jolloin pahan olon uusiutuminen on erittäin todennäköistä. 

Tiedän, ettei itsensä hoitaminen, itsestä huolehtinen ole todellakaan itsestäänselvää eikä helppoa. Kuulen usein perustarpeiden olevan sillä kuuluisalla "sitten kun"-listalla, mikä jaksaa hämmästyttää itseä kerta toisensa jälkeen, kun perustarpeiden tyydyttämisen pitäisi olla kaiken perusta. Aivan kuten pienen lapsen kohdalla, niin myös aikuisen kohdalla. Silti se ei ole näin käytännössä.

Kirjassa korostetaan omia valintoja, itseä tekijänä, ei uhrina, jolle asiat vain tapahtuvat. Onnellisuus on siis itse rakennettua, itse valittua? Tämän merkitys on helppo allekirjoittaa, tosin varmasti myös tuomita ja kieltää. Emmehän pysty vaikuttamaan kaikkeen. Emme niin. Mutta tarvitseeko kaikkeen edes pystyä vaikuttamaan? Onko onnellisuus jälleen kerran ehdollisesti rakentuvaa vai sittenkin se mielentila, tilanteesta riippumaton kokemus? Jos jäämme jumiin ajatukseen, että kaikkeen pitää pystyä vaikuttamaan, luoda ihanteellinen elämä onnellisuutta varten, etsimme taas onne palasia itsemme ulkopuolelta. Mutta jos lähdemme liikkeelle olemassaolevista olosuhteista, resursseista ja elämäntilanteesta itsessään, meillä on paremmat mahdollisuudet saada kokea hallinnan tunnetta omaan elämäämme ja onnellisuuteemme. 

Tämä voi kuulostaa kukkahattutätipuheilta, lässyttämiseltä tai liian softilta kovaan maailmaan. Samalla kuitenkin näen tässä juuri piilevän kaiken olennaisen omista perustarpeista huolehtimiseksi. Jos jäämme vain odottamaan, että joku muu tarjoaa meille sen, mitä tarvitsemme, olemme ikuisesti riippuvaisia ulkoisista tekijöistä, myös onnellisuutemme riippuu näin muista. Mutta jos haluamme itse vaikuttaa, on narut otettava omiin käsiin ja ryhdyttävä huolehtimaan siitä, että saamme sen, mitä tarvitsemme. Näin myös onnellisuutemme on omissa käsissämme. 

Kysymyksen "oletko onnellinen" voisi kysyä myös "pidätkö huolta itsestäsi". Jos vastauksesi on ei, sinulla on käsissäsi sekä ongelma että ratkaisu. Ehkä pitäisikin kysyä, tahdotko olla onnellinen? Tahdotko pitää huolta itsestäsi? Tahdotko ottaa avaimet omiin käsiisi, irrottaa muiden avaimista ja pysähtyä kokeilemaan, mikä käsissäsi olevista avaimista sopii lukkoon. Ja muista, ettei olennaisinta ole se, kuinka nopeasti löydät oikean avaimen vaan ne kysymykset, jotka heräävät, ja se pohdinta, jota teet etsiessäsi oikeaa avainta.

 

Näihin mietteisiin näin keskiviikko-iltana,

Katja