Ladataan...

Kuva: Pixabay

Olen menossa luennoimaan Tampereelle syömishäiriöistä ruokailun näkökulmasta lokakuun alussa ja luentoa valmistellessani pysähtynyt miettimään syömishäiriöiden hoidon syvintä olemusta.  Voi olla, että olen puolueellinen pitkään syömishäiriötä sairastaneiden parissa työskennelleenä, mutta uskallan silti väittää, että jotakin hyvin yleismaailmallisesti toivottavaa suhtautumista ihmisiin ylipäätään heidän hoitamisessaan on.

Vai mitä olette mieltä lämpimästä, hyväksyvästä, rakastavasta, ymmärtävästä, rauhallisesta ja yksilölliset erot sallivasta asenteesta?  Eikö tämä olisi suotavaa jokaikiselle sairastipa hän syömishäiriötä tai ei?

Sanotaan, että syömishäiriöön sairastuneet ovat poikkeuksellisen herkkiä ja sen vuoksi hoidossa on tärkeää huomioida vuorovaikutus ennen kaikkea. Mutta eikö jokainen vaikkapa terveydenhuollon piirissä oleva ansaitse hyvää ja arvostavaa kohtelua saapuipa hän vastaanotolle migreenistä, flunssasta, vajaakuntoisista munuaisista tai ylipainosta kärsivänä? Eikö joka tapauksessa syitä oireilulle ole tärkeää selvittää ja siten varautua kuuntelemaan erilaisia ihmistarinoita? Eikö jokaisella ole tarve tulla kuulluksi ja huomioiduksi? Eikö jokaista potilasta tulisi kuunnella ennen kaikkea ihmisenä oireiden taustalla eikä vain kasana diagnooseja ja sairauksia? Eikö se vaadi helläkätisyyttä, avoimuutta ja kykyä katsoa sairauden taakse, nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti kaikkine piirteineen?

Tästä näkökulmasta, kuinka erityisestä suhtautumisesta siis puhutaankaan? 

Ystäväpiirissäni on herkästi reagoivia miehiä ja naisia, syömishäiriöllä ja ilman. Osalla herkkyys ilmenee tunteellisuutena, itkuherkkyytenä, osalla saatujen kommenttien ja sanojen asettelun pohtimisena, osalla taipumuksena päänsärkyyn, unihäiriöihin, vatsaoireisiin ja mielialojen vaihteluun. Jokainen heistä muistaa saamansa huonon tai hyvän kohtelun ja sen perusteella osa välttelee julkisen terveydenhuollon pakeille hakeutumista ennen kuin on aivan pakko. Ei kuulosta oikealta tai reilulta, jos tulee tunne siitä, ettei tule ymmärretyksi tai vastaanottavalla henkilöllä ei ole ollut aikaa kuunnella koko tarinaa tai joutuu väärinkäsitysten vuoksi hyppyytetyksi usealle eri virkailijalle tai lääkärille ennen kuin lopulta saa asiansa hoidetuksi. Tai jos saa. Mitä tai ketä hoidetaan, jos apua hakeva lähtee tyhjin käsin kotiin?

Kun puhutaan erityisherkkyydestä, niputetaan noin 1/5 sen nimikkeen alle. Mutta jos puhuttaisiinkin vain ihan tavanomaisesta herkkyydestä reagoida näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa, kuinka moni sen leiman saisikaan?  Pitääkö olla erityisen herkkä, saadakseen arvonsa mukaista kohtelua, voidakseen vaatia omien perustarpeiden kuulemista?

Itse miellän herkkyyden osaksi ihmisyyttä, on siis inhimillistä tuntea, ajatella ja kokea, itkeä, olla epävarma ja hiljainen. On sitten kyse erityisherkkyydestä tai ei, jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus sairastaa ja oireilla ja saada apua. Ja sen avun ei pitäisi jäädä vain oireiden hillitsemisen tasolle, vaan myös syyt pahalle ololle tulisi selvittää. 

Vaikka eletään 2000-lukua hallitsevat edelleen monet tabut tapaamme nähdä ja ajatella. Sisulla eteenpäin, kyynelittä tai korkeintaan neljänseinän sisällä nyyhkien. Vaikeuksista vaietaan ja vain hullut menevät terapiaan. Ryhdistäydy, hyvä lapsi! Se ilmapiiri, joka on vallinnut sodanaikana ja ollut ehkä toimiva selviytymisen kannalta, ei enää sovellu. Ymmärrämme, tiedämme ja osaamme enemmän, mutta silti kannamme mukanamme perinteistä suomalaista vaikenemisen ja tekemisen kulttuuria. Tarvomme läpi tuulten ja tuiskujen yksioikoisesti ajatuskapasiteettia säästäen, vaikka mihin ihmeeseen meillä on valmiissa maailmassa kiire?

Diagnoosit puolestaan antavat luvan höllätä. Ymmärrystä voi ostaa f-koodilla ja numerosarjalla. Herkkyydelle ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa yhtenäistä luokitusjärjestelmää, jonka avulla voitaisiin aktivoida vastapuolessa lempeys-nappulaa. Toisaalta hyvä niin, sillä ei herkkyys ole mikään hoidettavissa oleva sairaus, vaan tärkeä ominaisuus, joka on evoluution varrella säilynyt syystä. Vaikka esimerkiksi hermostoltaan herkempi henkilö ei kykenisikään standardiduuneihin, ei hän hyödytön ole. Luovuus, syvällisempi ymmärrys ja kyky nähdä asioita suuremmassa mittakaavassa voivat olla yhteiskunnallisesti tärkeitä, kunhan ne osataan nähdä ja hyödyntää. Toistuvasti stressin vuoksi poissaoloja kartuttava henkilö voi puolestaan kukoistaa rauhallisemmassa ilmapiirissä. Olennaista on osata katsoa oireiden läpi, tarkastella syitä ja seurauksia, olla valmis tekemään asioita ohi protokollan. 

Omasta mielestäni herkempiä ihmisiä ei huomioida tarpeeksi yhteiskunnassamme ja terveydenhuoltojärjestelmässä. Liikaa tuijotetaan painoon, ulkonäköön, lausuntoihin ja tulkintoihin ja liian vähän kysytään, miten ihmiselle itselleen kuuluu. Oma kokemukseni on, että eri tavoin sairastavilla on itsellään paljon tietoa siitä, mistä asiat johtuvat ja mikä tilanteessa voisi auttaa. Kanssaihmisten tehtävänä olisi vain malttaa kuunnella. Nopeutta, tehokkuutta ja vaikuttavuutta arvostavassa järjestelmässä tätä ei aina muisteta tehdä. Onko kyse siis viasta ihmisessä vai järjestelmässä? Olen myös välillä pohtinut sitä, luoko järjestelmämme lisää poikkeavuuksia yrittäessään pyrkiä inhimillisesti kestämättömiin suorituksiin? Jos aikaa levätä ja palautua ei jää, kuinka monen mieli ja keho rikkoontuu pelkästään siitä?

Palatakseni alkuperäiseen mietintääni, niin ehkä syy siihen, miksi syömishäiriöiden hoidossa suhtautumistapaa korostetaan johtuu osittain juuri tästä taitamattomuudesta ylipäätään kohdata ihmisiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erikoistaito, vaan tapa, jolla toivoisin jokaista apua pyytävää ihmistä kohdeltavan. Syömishäiriöiden hoidossa ollaan siis tekemisissä jonkin hyvin perustavaalaatua olevan ilmiön kanssa. Kyseessä ei ole rakettitiedettä, vaan puhdasta inhimillisyyttä aidommassa muodossaan. Avainasemassa onkin siis osata kaivaa tämä puoli itsestään esiin. Ihan jokaisen kanssa.

Hyvää lauantai-illan jatkoa!

-Katja

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Kuulin tämän lauseen kesällä fysioterapeutiltani. Keskustelu koski säännöllistä liikkumista, jonka ei tarvitse mennä aina saman kaavan mukaisesti eikä samalla intensiteetillä. Päivän jaksamisesta  riippuen tekeminen saa vaihdella. Liikkuminen itsessään on se pointti, ei aina samalla tavalla tekeminen, kun puhutaan tavan liikkujista, ei kilpaurheilijoista. Vastaliikkeitä, venyttelyä ja verenkiertoa elvyttävää tekemistä voi tehdä lyhyemmissäkin pätkissä, pääasia, että tekee, sillä tekemisestä ne hyödyt saadaan. 

Niinpä. Ja samaa voisi sanoa syömisessäkin. Kun tavoitteena eivät ole kisalavat, vaan harmaatakin arkea kestävä kunto, on syömistenkin tärkeä joustaa matkassa mukana. Samat perussäännöt kuin liikkumisessa eli säännöllisyys, riittävyys ja monipuolisuus ja omalta tuntuminen, ovat niitä olennaisimpia tekijöitä, ei se, noudattaako jotakin tiettyä ruokavaliota tai syökö tiettyjä ruokia. Kokonaisuus ja se miten hyvin se pysyy matkassa 365 päivää vuodessa,  ratkaisee lopputuloksen.

Sosiaalinen media kyllä sekoittaa tätä pakkaa taitavasti.

Julkkisten tai fitness-tyyppien ruokapäiväkirjat tai treeniohjelmat ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta niissä piilee riskinsä. Saattaa herätä ajatus "minunkin täytyy näyttää tuolta", "minunkin täytyy tehdä kuten hän". Kuvat tai haastattelut maalaavat verkkokalvoille vain kullatun pätkän kyseisen ihmisen arjesta, mutta sen muistaminen on välillä vaikeaa. Kun on tyytymätön, tietämätön tai epävarma, on entistä alttiimpi ottamaan ulkopuolelta ohjeita vastaan suodattamatta. 

Sosiaalinen media iskee taitavasti meissä piileviin motiiveihin. Haluun matkustella, syödä paremmin, liikkua enemmän, saada sikspäkki ja kireä kroppa, opiskella, työskennellä tietyssä ammatissa, omistaa tietynlainen auto tai asunto, asua ulkomailla, olla onnellisempi, tyytyväisempi, itsevarmempi, tietynlainen. Parhaimmillaan sosiaalisen median avulla motivoidumme tekemään enemmän niitä asioita, mitä haluamme tehdä, saamme tietoa ja inspiraatiota. Pahimmillaan katkeroidumme, olemme tyytymättömämpiä ja onnettomampia vertaillessamme ainakin hetken ajan täydelliseltä vaikuttavaa mielikuvaa elämästä omaamme.

Sokeudumme sille illuusiolle, jota meille syötetetään ja unohdamme, mitä muuta elämässämme haluamme, mitä oikeasti kaipaamme ja tarvitsemme. Aikaa, rahaa, unta, lepoa, rakkautta, kehonhuoltoa, turvallisuutta, ihmisiä ympärille, yksinoloa,  rauhallisuutta, toimintaa, keskittymistä, kehittymistä tai vain olemista. Joskus eri asioita eri elämän osa-alueilla, elämäntilanteessa, eri päivinä ja eri viikkoina. Mieluiten monipuolisesti ja tasapainoisesti.

Jos emme ole urheilijoita, ei meidän kuulukaan syödä, liikkua ja elää niin tarkkaa ja kurinalaista elämää. Jos julkisuus ei ole työmme, ei meidän tarvitse olla koko ajan esittämässä parasta itsestämme. Jos olemme niitä kuuluisia arjen sankareita, joiden tarkoituksena on saada työpäivä kunnialla pulkkaan, ruokkia perhe, ulkoiluttaa koira, pitää kämppä siistinä ja ehkä harrastaakin jotakin siinä sivussa, on siinä ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle. 

Pysytään siis omilla tonteillamme ja tehdään parhaamme niillä puitteilla mitä meillä on.  Ehkä riman tiputtaminen liikkumisista ja syömisistä voisi auttaa tässä arkisessa työssä, jota meidän tulisi tehdä opiskeluista, töistä, kodinhoidosta yms. huolimatta. Emmehän tähtää kisalavoille. Ehkä perusasiat pysyisivät matkassa mukana koko vuoden vuodesta toiseen, jos sallisimme itsellemme pienemmät tavoitteet ja lopputulokset, jotka eivät ole niin kuvauskelpoisia tai postauksen arvoisia. Perusasiat eivät välttämättä ole mediaseksikkäimpiä tai myyvimpiä, mutta sitäkin toimivampia. Uskokaa pois! Pelkällä ateriarytmin säännöllistämisellä saadaan ihmeitä aikaan, eikä tarvita supersmoothieita tai kyykkyennätyksiä.

Niin, kun eihän tässä tosiaan sinne kisalavoille olla menossa.

Hyvää viikonloppua kaikille! 

 

-Katja

Ladataan...

Miten sinä suhtaudut liikuntaan? Mikä liikkumisessa saa sinut syttymään, vai saako? Millaiset asiat saavat sinut liikkeelle esimerkiksi luontoon, salille, jumppatunnille, lenkkipolulle tai pyörän selkään? Millainen liikkuja sinä olet?

Tästä aiheesta keskustelimme tänään erään potilaan kanssa. Keskustelun pohjalla oli varmasti tälle aikakaudelle hyvin tyypillinen tarina: Instagramissa alkujaan motivaatiosyistä, sittemmin vertailun polttoaineena, henkilö alkaa seuraamaan smoothiekulhoja ja ateria-asetelmia, tiukoissa trikoissa hyppiviä, juoksevia ja pumppaavia fitnesspirkkoja sekä iskeviä elämäntapasloganeita. Mitä enemmän kuvia eteenpäin selaa, sitä alemmas omanarvontunto laskee. Kompensoidakseen huonommuuttaan henkilö yrittää enemmän ja enemmän, tai lakkaa yrittämästä. Sisäinen moittiva puhe ei silti lakkaa. Mikään ei riitä, aina tulee hienompia, iloisempia ja hikisempiä kuvia, jotka mieli tottakai ottaa vastaan toteta. Täytenä totena.

Ja soppa on valmis.

Joskus vertailu voi auttaa buustamaan itsestään enemmän irti, saavuttamaan nextejä leveleitä. Mutta minä tapaan myös heitä kolikon toisia puolia. Heitä, joita vertailu vain painaa entistä alemmas, saa lakkaamasta yrittämästä. Saa jättämään lenkkarit eteiseen ja pyörän talliin, koska ei kuitenkaan ole mahdollista yltää riittävään ja hyvään. Aina tulee heitä, jotka tekevät asiat nopeammin, tehokkaammin, paremmin. Miksi edes yrittää?

Ymmärrän pointin.  Mutta miksi edes pitää yrittää tehdä kuten joku toinen tekee?

Keskustelun lomaan annoin nimittäin potilaalleni tutustuttavaksi Jaana Karin vuonna 2016 julkaistussa väitöstutkimuksessa "Hyvä opettaja: luokanopettajaopiskelijat liikuntakokemustensa ja opettajuutensa tulkitsijoina" esille tulleet 7 erilaista liikkujatyyppiä. Kilpailija. Uurastaja. Elämysliikkuja. Liikunnan tuottaja. Liikunnan kolhima. Terveyden korostaja. Liikunnan suurkuluttaja. Seitsemän erilaista, mutta täysin samanarvoista liikkujaa, joista vähintään yhdestä voi itsensä löytää. Seitsemän tyyppiä, joita ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen. 

Liikkujatyyppi kertoo siitä, miten ihminen suhtautuu liikuntaan, mitä asioita liikkumisessa arvostaa ja millaiset asiat saavat hänet liikkeelle. Liikkujatyyppi kertoo myös siitä, millaisessa liikuntatilanteessa ihminen innostuu liikkumaan. Tyypityksessä sen sijaan ei ole kyse liikkumisen määrästä, vaan laadusta, suhtautumistavasta. Jokainen tyypeistä voi liikkua vähän tai paljon. Lisäksi Karin mukaan liikkujatyyppi voi muuttua tai saada uusia ulottuvuuksia iän myötä. 

Kuka sinä niistä olet?

Itse tunnistan useampaakin tyyppiä itsessäni. Toisaalta olen kilpailuhenkinen ja haluan edetä, oppia ja voittaa. Toisaalta kaipaan elämyksiä: musiikkia, ihmisiä, luontoa, rentoutumisen tunnetta. Arvostan myös terveysvaikutuksia ja seuraan kehoni muuttumista jaksavammaksi, notkeammaksi ja paremmin arkea kestäväksi. Joskus haluan hikoilla kunnolla sykkeet korkealla, välillä vain olla ja hengittää. Hyötyliikunta on mielestäni parasta liikuntaa ja se toimiikin muun liikkumisen pohjana, pitää kuntoa yllä. Kokemuksen myötä olen oppinut, millaisista lajeista pidän ja että liikkumiseni pitää olla vaihtelevaa, kivaa, leikillistä ja tarjota sopivasti haasteita. Salipirkoksi minusta ei ole, enkä innostu ympyrän juoksemisesta. Pallopeleihin minut saa aina mukaan enkä kieltäydy tanssista. Vastapainoksi on ihana venytellä illalla ennen nukkumaanmenoa tai vain olla. 

Muista, että liikkujatyypit ovat samanarvoisia. Vertailuun taipuvaiset nimittäin varmasti löytävät tästäkin parempia tai huonompia tuloksia, haluavat olla jotakin muuta mitä ovat. Pointtina onkin hyväksyä oma suhtautuminen liikuntaan. Todennäköisemmin liikunta kiinnostaa tai innostaa, kun sitä tekee omista lähtökohdistaan ja intresseistään käsin, ei yrittämällä omaksua toisten tapaa suhtautua liikuntaan. Toki suhde liikuntaan voi muuttua iän ja kokemusten myötä, mutta itsensä muuttaminen ei saisi olla lähtökohta, vaan olemassaolevan hyväksyminen ja arvostaminen.

Voi nimittäin hyvinkin olla, että ne Instagramissa otetut lentävät lenkkikuvat tai saliposeeraukset ovat vain kertaluonteisia mielijohteita ja tyyppi makaa loppuviikon sohvalla. Sen sijaan se tyyppi, joka ei omista liikkumisistaan paljon sosiaalisessa mediassa huutele, saattaa painaa tukka putkella työmatkoja fillarilla, kävellä portaita, käyttää koiraa pissatuslenkeillä ja kerran viikossa nauttia lavatanssien tunnelmasta. Mitä veikkaatte, kumpikohan siitä liikkumisesta lopulta vetää pidemmän köyden? ;)

Säännöllisyys on kaiken a ja o. Ei se, mitä tekee ja kuinka kovalla temmolla, ei se, kuinka monta kiloa rautaa kyykkytankoon saa ladattua tai millaisen ajan maratonilla vetää. Vaan se, että liikkuu, mieluiten jotenkin joka päivä. Kehomme nauttii liikkeestä, jokaisesta käden, jalan ja selän ojennuksesta, supistuksesta, heilautuksesta ja venytyksestä. Se pitää veren liikkeessä ja nivelet liukkaina. Se pitää kehoa eloisana, kimmoisana ja liikkuvaisena eläkeiässäkin. Jokainen askel lasketaan. Ei suorituksena, vaan elämisenä. Omasta kehosta ja mielestä huolehtimisena, itsestäänselvyytenä kuten ruoka, vesi ja hengittäminen. 

Siksi, pohdi, mitä liikkujatyyppisi sinusta kertoo. Älä yritä muuttaa sitä toiseksi, vaan mieti kunnolla, pääseekö se tyyppi todella oikeuksiinsa tällä hetkellä? 

Palatakseni vielä potilastapaukseen, päättyi keskustelu mukavissa merkeissä. Koiran kanssa ulkoilua ja luonnosta nauttimista arvostaa varmasti eri tavalla jatkossa, hyvällä omallatunnolla. Ainakin toivon niin :)

Tiistai-illan jatkoja!

-Katja

 

Lähde: Neuvokas perhe http://www.neuvokasperhe.fi/liikunta/liikkujatyypit-tunnistatko-oman-liikkujatyyppisi