Ladataan...

Kuva: Pixabay

 

Viime viikolla alkoi kovasti odottamani koulutus Psykofyysisen psykoterapian perusteet. Ihan niinkuin Strömsössä ei koulutus minun osaltani alkanut.

EI-TOIVOTTUJA YLLÄREITÄ HETI ALKUUN

Alunperin suunnitelmani oli kulkea omalla autolla Kajaanin ja Kuopion väliä kolmen päivän ajan ja nukkua omassa sängyssä koulutuspäivien välillä. Päädyin tähän ratkaisuun siksi, että en erityisemmin pidä hotelleissa yöpymisestä ja välimatka oli vain reilun kahden tunnin luokkaa, minkä ajattelin olevan hyvää aikaa palautua ja olla omissa ajatuksissa, pidän nimittäin autolla ajamisesta. Usein saan parhaimmat oivallukseni juuri matkustaessa. Kaipa se johtuu siitä, kun on pakotettu istumaan paikallaan jonkin aikaa ja voi keskittyä olemaan vain itsensä kanssa. 

Ensimmäisen koulutuspäivän aamu lähti käyntiin hyvin. Jännitin etukäteen, miten auto toimisi, siinä kun oli ollut muutama päivä aiemmin käynnistyshäikkää, mikä tosin oli sulakkeenvaihdolla korjautunut. Matka Kajaaniin sujui hyvin ja löysin perille ajoissa. Yllätykset alkoivat kuitenkin siitä eteenpäin. Törmäsin rytisten omiin ennakko-oletuksiini ja käsityksiini itse koulutuksen sisällöstä heti koulutustilaan astuessani. Tai oikeastaan en tiennyt sellaisia olleen ennenkuin vääntelehdin itsekseni ristiriitaisten ajatuksieni ja tuntemusteni kanssa. Fiilis koulutuspäivän jälkeen oli ärtyisä ja hämmentynyt. Ai tätäkö tämä oli? 

Paluumatkalla sain jäsennellä päätäni rauhassa, kunnes loppumatkasta koitti uusi yllätys. Huoltoasemalla pysähdyksen ja tankkauksen jälkeen auto ilmoitti virheestä ja moottorin vikavalo syttyi. Ei ole totta, tuskailin. Toinen vika alle viikon sisään. Minulla oli alle tunti matkantekoa jäljellä ja edessä valinta. Uskallanko lähteä moottoritielle jatkamaan matkaa?

Päätin uskaltaa. Huoli tosin varjosti matkantekoa, konepellin suunnalta kuului outoa ääntä ja kiihdyttäessä huomasin tehojen tippuneen. Pääsin kuitenkin Kuopioon asti. Alkuperäisestä aikataulusta tosin jäljessä, sillä en uskaltanut ajaa maksiminopeutta. Ärtymys koulutuksesta värittyi väsymyksellä, huolella ja mietinnällä auton kohtalosta ja siitä, miten minun koulutukseen kulkemiseni nyt menisi. Tiesin julkisten kulkevan huonosti koulutuksen aikatauluihin nähden. Olin siis todella ärsyyntynyt ja kireä. Ilta sujuikin sitten erilaisia vaihtoehtoja pähkäillen. Lopullisen päätöksen päätin jättää aamuun. 

TOISENA KOULUTUSPÄIVÄNÄ ALKOI TAPAHTUA

Aamulla auto ei lähtenyt käyntiin, joten alkuperäisistä neljästä toimintavaihtoehdoista enää kaksi oli jäljellä: auto huoltoon ja jätän koulutuspäivän välistä tai lähden koulutukseen junalla, vaikka myöhästynkin alusta. Päätin valita junan. Eilisillan ärtymyksestä oli enää hippusia jäljellä ja loput purin lompsiessani kauniissa pakkassäässä asemalle. Ja tästä kävelyreissusta alkoi sitten uusi alku koulutukselle. Liekö ollut raikaan ulkoilman, auringonvalon ja tilanteen hyväksymisen yhteisvaikutusta, mutta jostakin olin saanut rohkeutta ja päättäväisyyttä katsoa, mitä päivä voisi tuoda tulleessaan. Auto harmitti enää ohuesti, kun istuin junassa kahvista nauttien. 

Junassa purin ajatuksiani paperille ja totesin olevani epämukavuusalueella. Siinä todennäköisesti oli eilisen ärtymykseni ja hämmennykseni syy. En tiennyt, mitä tapahtuu. En hallinnut tilannetta. En ollut itse ohjaksissa, enkä tiennyt, miten tähän kaikkiin pitäisi suhtautua. Mitä olisi tulossa, mitä tapahtuisi? Olin kerrankin koulutuksessa, joka ei mennyt kuten aiemmat koulutukset. En tiennyt etukäteen päivän sisältöä, en materiaaleja ja luentosalin sijaan istuimme ympyrässä tuoleilla tai lattialla toisiamme kuunnellen ja katsellen. Menimme hetki kerrallaan eteenpäin. Infoähkyn tykittämisen sijaan päivä kulki aikataulullisesti ja sisällöllisesti väljästi.  Perinteisten kalvosulkeisten sijaan en imenytkään tietoa ulkopuolelta, vaan minun tuli keskittyä itsessäni tapahtuviin asioihin, havaintoihin ja oivalluksiin.  Kokemuksellinen oppiminen, itsensä kautta oppiminen, oli uutta, hämmentävää ja pelottavaakin.

Kun ymmärsin, mistä ristiriitaisuudet saattoivat johtua, sain hiljalleen hallinnan tunnetta. Siinä auttoi myös erään pariharjoituksen myötä syntynyt kehollinen kokemus hallinnasta. Kun päätin lisäksi kokeilla luottaa ympärilläni oleviin ihmisiin, sain varmuutta. Kun ymmärsin, että oletukseni tulisivat rikkoontumaan, mutta samalla aukeaisi uusi ja mielenkiintoinen maailma, valitsin jatkaa, vaikka se edellispäivänä kotiinjääminen olikin käynyt mielessä. Uteliaisuuteni voitti epäluuloisuuteni. Enkä halunnut antaa periksi.

EPÄMUKAVUUSALUEELLA EI OLE KIVAA, MUTTA SE MAHDOLLISTAA MUUTOKSEN

Koulutuspäivien aikana tein merkittäviä oivalluksia itsestäni ja se innosti jatkamaan. Uskoni viisaaseen kehoon ja sen kuuntelemisen tärkeyteen vahvistui. Kehomme tietää ja muistaa paljon sellaista, mitä tietoinen mieli ei tavoita. Ymmärsin viimeisenä koulutuspäivänä, miksi päivien rakenne oli niin väljä ja miksi kaikkea ei esitetty valmiiksi etukäteen. Oli oltava aikaa ja tilaa kuulla ja kuunnella itseään, pureskella havaittua, kysyä ja kyseenalaistaa sekä ennen kaikkea osata asettua ei-tietävän asemaan ja selvitä silti. Tai näin itse asian pähkäilin jälkikäteen.

Ennen kaikkea oli oltava oman itsensä kanssa kaikkine epävarmuuksineen ilman minkään taakse kätkeytymistä ja kontrollia. Uskallettava olla epämukavuusalueella ja turvauduttava itseensä, kehoonsa ja muihin suojamuurien sijaan. Piti siis tehdä tietoisesti työtä sen eteen, etteivät vanhat tutut selviytymiskeinoni aktivoituisi. Olisi ollut helppoa sulkea pois asiat, jotka eivät tukeneet vanhoja uskomuksiani ja vetäytyä pois joukosta, olla vain hiljaa omassa mielessään. Mutta tiesin, että sitten en pääsisi eteenpäin. Ja sitä en halunnut. Minä halusin oppia uutta, halusin päästä eteenpäin.  Ja sitä varten minun oli pakko tehdä toisin. Päätin kokeilla olla auki ja oma itseni. Se pelotti, mutta samalla kutkutti. Ensimmäisen päivän ärtynyt hämmennys vaihtui myönteiseen hämmennykseen. Ai näin hyvältäkö se voi tuntua?

Tällaista kuvittelen olevan olla potilaan tai asiakkaan asemassa terapeutin, asiantuntijan tms. vastaanotolla. Ajattelen saaneeni ainakin häivähdyksen siitä tunteesta, millaista on olla epämukavuusalueella, tuntemattomalla maaperällä, toisten ihmisten armoilla. Miltä ristiriitaisuus, tienristeyksessä oleminen tuntuu. Ei sillä, etteikö elämä tarjoa niitä ihan itse kullekin vastaanottotilanteiden ulkopuolella, mutta harvemmin niiden ääreen oikeasti asettuu istumaan ilman ratkaisukeinoja, vain kuulostelemaan luvan kanssa olotilaa ja ajatuksia. 

Vaikka uumoilin tämän koulutuksen tuovan tähän vuoteen jotakin todella tärkeää ja uutta, en voinut kuvitella, millaista prosessia se todella olisi käynnistämässä. Sain jo pienen, mutta merkittävän maistiaisen tulevasta ja tämän perusteella voin sanoa käsi sydämellä, että kannattaa uskaltautua tuntematonta kohti! Joskus ei-tietäminen todella kannattaa!

-Katja

ps. Auto voi nyt paremmin. Se on huollossa. 

Share

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Blogeissa on kiertänyt haaste "3 hyvää asiaa" ja koska nyt todella tarvitsen muistutusta hyvistä asioista vastapainona niille ärsyttäville asioille, joille itse en juuri nyt voi mitään, päätin ottaa haasteen vastaan. 

Haaste on alkujaan Fitfashionin bloggaajalta Aino Mäkelältä. Kiitos haasteesta Aino! Toivottavasti minäkin saan paremman mielen! Tämä päivä ei nimittäin vain ole minun päiväni. Eilen illalla jumahtanut niska on pysynyt jumitilassaan eikä pienistä paineluista huolimatta ole tahtonut vetryä millään. Minun piti lähteä luistelemaan ja käymään kaupassa autolla, mutta auto ei suostunut käynnistymään.

Onneksi naapuri lupasi auttaa huomenna auton kanssa, toivottavasti kyseessä on vain purkautunut akku pakkasista johtuen. Tarvitsen nimittäin autoa ensi viikolla Kajaanissa alkavaa koulutusta varten. Voi että voikin ärsyttää asia, jolle ei itse juuri nyt voi yhtään mitään. Olisikohan pitänyt kouluttautua automekaanikoksi ravitsemusterapeutin sijaan...?

Toteutin jo vanhan sanonnan "kun kaikki menee päin mäntyä, tee pannukakku!" ja se auttoi ärtymykseeni vähän. Pari niksiä niskalle löysin somen ihmeellisestä maailmasta ja ne kokeilen seuraavaksi. Mutta nyt haasteen pariin:

 
3 hyvää asiaa päivässäni
  • Hyvin nukutut yöunet. Unesta en suuresti muista muuta kuin bussilla matkustamisen siskon kanssa, mutta aamulla oli ihana herätä yli 9 h jälkeen virkeänä. 
  • Avulias naapuri auton vikaa selvittämässä. Yksinasuvan naisen pelastus!
  • Onnistunut kaurapannari pienin omin muovauksin (alkuperäinen resepti täältä)
 
3 hyvää asiaa minussa
  • Ratkaisukeskeisyys. Yritän keskittyä niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Ei se ärtymystä poista, mutta antaa hallinnan tunnetta ja uskoa parempaan huomiseen. En lakaise ongelmia maton alle, mutten myöskään jää vellomaan pahaan oloon. 
  • Avoimuus. Harvemmasta asiasta olen ehdottomasti jotakin tiukkaa mieltä. Kunnioitan perusasioita ja suuria linjoja, mutta yksityiskohdista voi aina neuvotella. Hyvään lopputulokseen voi päästä monia eri reittejä, oma tyyli ei ole se ainut oikea.
  • Kunnianhimoisuus. En janoa rahaa tai valtaa, mutta haluan päästä elämässäni eteenpäin, kokeilla ja nähdä uusia asioita, oppia uutta itsestäni ja elämästä, jakaa oppimaani hyvää ja siten levittäytyä laajemmalle arkisista ympyröistäni. Joskus olen tämän piirteeni kanssa ollut ongelmissa, kun halu tehdä asioita ei kohtaa voimavarojen (tai realiteettien) kanssa, mutta kantapään kautta oppimalla olen päässyt nykyiseen pisteeseeni, missä koen parhaiten tietäväni omat rajani ja mahdollisuuteni. Ainakin toistaiseksi.
 
3 hyvää asiaa tänä vuonna
  • Tämä vuosi on käynnistynyt Itsetutkiskelun vuotena ja jo syntyneet oivallukset ovat selkeyttäneet mieltäni ja avanneet uusia näkökulmia tutkittaviksi. Olen saanut mieleeni paljon kaivattua rauhaa ja tilaa. Sen seurauksena mieleni on luovempi ja erittäin vastaanottavainen uuden oppimiselle.
  • Ensi torstaina alkavaa psykofyysisen psykoterapian perusteita olen odottanut kovasti! Koulutus kestää loppuvuoteen asti ja uskon sen vaikuttavan  merkittävällä tavalla sekä ammatilliseen osaamiseen että omaan elämääni. Koulutuksessa keskiössä on keho-mieli-yhteyden huomioiminen ja keholliset menetelmät, joiden käyttämisestä potilastyössä odotan lisää käytännön kokemusta. Koulutuksesta lisää täällä.
  • Loppuvuodelle varattu ulkomaanmatka. Paikkana Nepali, jossa en ole koskaan aiemmin vielä käynyt. Jännitän jo valmiiksi!

 

No, eivät ne ongelmat mihinkään kadonneet kirjoittamalla, mutta mieli on jo parempi. Pääasia, että hengitän jo kevyemmin :) 

Hyvää alkavaa uutta viikkoa kaikille! 

-Katja

Share

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Perjantai-iltapäivänä sen taas huomasin. Pienen ärsyyntymisen nousemisen pintaan Instagramissa kuvia selatessani. Johtuneeko viime aikojen pohdiskeluistani hyväksyvään läsnäoloon ja tietoisuustaitoihin liittyen, että tartuin ärsyyntymisestäni kiinni ja tarkastelin sitä hieman.

Urheilullinen nainen poseeraa. Otsani rypistyi, silmät kurtistuivat ja leukaperät kiristyivät. Tietoisuuteeni vilahti ajatus "hyvähän tuon on", mutta mieleni ei ehtinut tarinoida kuvasta enempää, kun sain ajatuksesta kiinni ja havaitsin reaktiot kehossani.  Mietin, onkohan tämä se tunne, joka ottaa esimerkiksi blogien, youtubekanavien ja erilaisten kuvien kommentoijia valtaansa ja purkautuu ikävästi kommenttiboksissa? Ja onkohan tämä se tunne, joka saattaa kääntyä kuvan katsojaa vastaan riittämättömyyden kokemuksena?

Mitähän tämän tunteen taustalla on?

KÄÄNNÄ KATSEESI OMAAN KEHOON JA MIELEESI

En voi puhua kaikkien puolesta, korkeintaan arvailla, kun lähdin tutkimaan minussa herännyttä reaktiota. Pohdin ensin tarkasteluhetkellä vallinnutta mielialaani ja vireystasoa. Olinko väsynyt tai nälkäinen, olinko stressaantunut ja siksi herkkä kiukustumaan? Olinko valmiiksi allapäin? Mitä olin tehnyt ennen kännykän ottamista käteeni? 

Totesin olevani väsynyt. Iltapäivä oli jo pitkällä ja hommia oli töissä koko päivän riittänyt. Odotin kotiinpääsyä ja viikonlopun alkamista. Niska-hartiaseutu oli jäykän tuntuinen ja omalta osaltaan kiristi pinnaa. Se, mitä olisin oikeasti tarvinnut, ei löytynyt somesta. Hetken silmien sulkemisen ja ehkä pienen venyttelytuokion sijaan olin kuitenkin valinnut kuormittaa kehoani ja mieltäni edelleen uusilla ärsykkeillä. Ei siis ollut kuvan tai kyseisen somettajan vika, että ärsyynnyin. Olin vain jo kuormittunut valmiiksi. 

TULKINTA LÄHTEE SINUSTA KÄSIN

Seuraavaksi pohdin merkitystä, jonka kuvalle annoin. Mitä ajattelin kuvassa olleen naisen asennosta, vaatetuksesta, kuvaustilanteesta ja kuvatekstistä? Havaitsin liittäväni kuvaan jotakin helpompaa ja mukavampaa olotilaa verrattuna omaani juuri sillä hetkellä.

Höh, tuhahdin itsekseni. Ensinnäkin, mitä minä tiesin kuvassa olevasta naisesta ja hänen elämästään muuta kuin mitä hän oli päättänyt someen julkaista? No en mitään! En hänen todellista mielialaansa, vireystilaansa, huoliansa, ilojansa, elämäntilannettaan. Näin vain, mitä minun oli haluttu näkevän. Tuskin kuvaa oli julkaistu provokaatiomielessä ja vaikka olisi ollutkin, entä sitten? Vastuu kuvan herättämistä reaktioista ja niiden seurauksista oli edelleen minulla. Ei kuvan ottajalla eikä kuvassa olevalla. Vain minulla.

Toisekseen, tein tulkintoja kuvasta omasta perspektiivistäni. Omasta olotilastani käsin katselin kuvaa ehkä hieman apeasävyisin silmälasein. Tein oletuksen, että toisella on juuri nyt helpompaa, kun minulla ei. Ja se ärsytti. Se, että ajattelin toisella olevan jotakin sellaista, jota olisin itselleni halunnut.

KOKEILE "MITÄ JOS..." LEIKKIÄ

Teen seuraavanlaisen ajatusleikin, kun saan itseni kiinni kateellisuudesta (sillä sitähän tämä ärsyyntyminen selvästi lopulta oli). Pohdin, millaista olisi elää esimerkiksi kuvan naisen elämää. Miltä se tuntuisi, mitä se käytännössä tarkoittaisi? Miten aamuni alkaisivat, mistä päiväni koostuisivat? Mihin aikaani käyttäisin ja kenen kanssa?

Ja arvatkaapa mitä! Se toimii! Nimittäin tämän testauksen jälkeen päädyn pohtimaan, olisiko se minunlaistani elämää? Nauttisinko siitä todella? Usein joudun totemaan itselleni, että ei olisi. En voisi elää juuri sitä elämää juuri sellaisena kuin olen juuri niiden ihmisten kanssa, jotka ovat juuri nyt minun elämääni. En esimerkiksi voisi tehdä tätä työtä (koska tekisin jotakin muuta työtä) tai harrastaa sitä, mitä harrastan (koska aikaa menisi muihin juttuihin). Koko lapsuuteni ja nuoruuteni voisi mennä uusiksi ja tässä kohtaa iskevät elämän lähtökohdat vastaan.

Emme voi olla muuta kuin mitä juuri nyt olemme niillä lähtäkohdilla, perimällä, kasvatuksella ja muilla olosuhteilla, jotka ovat muovanneet meistä meidät. Kun joudun keskustelussa itseni kanssa ottamaan huomioon jo vanhempani ja heidän taustansa, menee homma jo niin monimutkaiseksi, että on helpompi pistää peli poikki ja todeta, että kadehtiminen ei vie yhtään mihinkään. Se ei muuta todellisuutta muuksi.

OLISITKO VALMIS LUOPUMAAN OMASTA ELÄMÄSTÄSI jA ITSESTÄSI?

Enkä ole lainkaan varma, olenko valmis luopumaan tämänhetkisestä elämästäni kokemuksineen ja oivalluksineen johonkin ihan uuteen, josta en oikeasti tiedä mitään. Johonkin, josta voin vain tehdä oletuksia.

Mitä jos esimerkissäni kuvan nainen kamppailee huonouden tunteiden kanssa? On kova suorittamaan kompensoidakseen huonouttaan? Syö suruunsa iltaisin tai ahdistelee peilinkuvansa kanssa aamuisin? Ei itse nauti kuvistaan, vaan kokee ne välttämättömänä pahana?

Minulle riittävät omat haasteeni, niistä sentään tiedän jotakin enemmän. Sitä paitsi, mitä jos kuvan henkilö saattaisikin kadehtia vaikka minua siitä, mitä minä osaan tai teen? En ole ollenkaan varma siitä, että esimerkiksi somea ammatikseen tekevillä olisi sen helpompaa kuin perus 8-16-työtä tekevillä tai vuorotyöläisillä. Ulkoiset puitteet ovat ehkä erilaiset, mutta sen helpompaa ei ole kenelläkään. Ne tuhannet ja tuhannet seuraajat eivät tule ilmaiseksi, vaan kovalla työllä. Suomessa ei pelkällä somella rikastuta, somessa näkyvän taustalla tapahtuu paljon muutakin paperitöistä, kokouksiin, aikatauluihin, sopimuksiin yms. Se ei siis todellakaan ole mitään blingblingiä ja kuvissa hymyilemistä.

Enkä ole lainkaan varma, haluaisinko itse olla kuvattavana poseeraamassa. Se ei olisi minua. 

MITÄ KATEELLISUUDESTA VOI OPPIA?

Kateellisuus on tunteena mielenkiintoinen. Sitä paheksutaan mielestäni turhaan. Sehän on itse asiassa aika opettavainen kertomaan jotakin meistä itsestämme. Sen sijaan, että kateudesta pyrkisi eroon tai purkaisi itsessä heräävän ärtymyksen somettajiin, on hyvä pysähtyä kateuden tunteen äärelle. Eihän tunne itsessään aiheuta pahaa, vaan kyllä se on kiinni teoista, jotka tunteesta seuraavat ja ne tulkinnat, jotka tunteesta tehdään. 

En sano, että kateuden tutkiskelu olisi jotenkin kivaa. Ehei, se tuntuu kehossa ikävältä ja levottomalta. Itsellä kuitenkin olen havainnut olotilan helpottavan, kun myönnän kateuden tunteen sen peittelyn tai välttelyn sijaan. Hyväksyn olevani kateellinen. Eihän siinä ole mitään väärää. Kateus on vain yksi tunne muiden joukossa. 

Omalla kohdallani kateus on liittynyt haluun saada jotakin, mitä toisella on tai yksinkertaisesti vain omaan tyytymättömyyteeni olemassaolevaan tilanteeseen. Joskus kateuteen on auttanut syöminen (jos olen ollut nälkäinen ja siksi herkkä reagoimaan) , joskus hyvät unet (jos olen ollut väsynyt ja siksi herkkä reagoimaan). Joskus teen jotakin itselle mieluista ja siten tuotan hyvää oloa itselleni. Ehkä olinkin kateellinen toisen mielihyvästä?

Joskus kateus saa miettimään, olisiko minun syytä tehdä muutosta omassa elämässäni. Jos olen vaikkapa kateellinen toiselle matkustelusta, voin kysyä itseltäni, miksi itse en matkusta? Tai jos haluaisin koiranpennun, lapsia, tietynlaisen kodin ja sisustuksen yms., voin kysyä itseltäni, miksi en ole hankkinut sellaista? Uhriutuminen ja ajattelu tyyliin "aina toiset saa, enkä minä koskaan" ei auta. Se ei tuo hallinnan tunnetta itselle omasta elämästä. Sen sijaan heittämällä pallon itselle vastuuttaa itse itsensä. Ja silloin ei voi kyllä somettajia syyttää!

Vastaukset kysymyksiin voivat joskus yllättää. Koska en halua. Koska minulla ei ole aikaa. Koska minulla ei ole varaa yms. Näitä voi jatkaa tästä eteenpäin, jos haluaa esimerkiksi, että rahaa tai aikaa olisi enemmän muihin juttuihin, mutta jätän tämän analysoinnin nyt tähän. Postauksesta tulisi muuten loputtoman pitkä. Ehkä teen ihan oman postauksen asioista, joita luulemme arvostavamme, mutta taustalla piilevätkin ihan muut syyt. Tämä asia nimittäin kiinnostaa minua kovasti :)

KUN SIIS SOME ÄRSYTTÄÄ...

... älä pura tunnettasi somettajaa kohtaan, vaan pysähdy, hengitä muutama kerta syvään ja vaihda sivustoa, kirjaudu ulos Instagramista, Facebookista tai missä ikinä oletkaan ollut. Somettaja ei ansaitse mielipahaasi. Tee jokin itsellesi mieluinen hyvän mielen teko ja jatka omaan elämääsi keskittymistä. Itse miellän somekanavat nimenomaan inspiraatiota, ajankulua, seuraa ja uutta tietoa tarjoavina ja toivon kaikille somesisältöä tekeville asiallista kohtelua ja rakentavaa keskustelua omissa kommenttibokseissa. Jos some aiheuttaa sinulle toistuvasti vain pahaa mieltä, anna koko somen olla tai seuraa vain sellaisia, joista aidosti saat hyvää fiilistä. Älä turhaan altista itseäsi pahoille viboille. 

Hyvää alkavaa viikkoa!

-Katja

Share

Pages