Ladataan...

Eilen vietettiin vuosittaista Älä laihduta-päivää. Olen itse viettänyt suurimman osan viikonlopustani traumaattisten tapahtumien maailmassa lukiessani Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa. Kirja kertoo trauman parantamisesta aivojen, mielen ja kehon avulla ja kuuluu osana psykofyysisen psykoterapian perusteet-opintojeni kirjallisuuslistaa. Postauksen ajatukseni ovat siis vahvasti värittyneet tämän kirjan sisältämillä viisauksilla.

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, miten arvokas jokainen keho on eikä ansaitse tulla rangaistuksi laihduttamisella, vaan päinvastoin kunnioitetuksi ja hoidetuksi sellaisena kuin se on. Näin ajattelin, kunnes kirjan sivuilla tuli vastaan traumaattisen lapsuuden vaikutus oman kehon kokemiseen ja painonhallintaan. Oivalsin, ettei tällöin riitä, että liikutaan pelkästään sanojen ja järjen tasolla nykyhetkessä. 

Toisen ongelma voi olla toisen ratkaisu

Kirjassa kerrotaan esimerkki tiukkaan paasto-ohjelmaan osallistuneesta naisesta, jonka paino laski vajaan vuoden aikana reilusti. Muutaman kuukauden kuluttua paino myös nousi reilusti lyhyessä ajassa takaisinpäin. Tutkimuksissa selvisi naisen alkaneen syödä suuria määriä ruokaa yötä päivää, kun hoikistunut vartalo oli kerännyt flirttailevia katseita ja seksiehdotuksia puoleensa. Toisessa tapauksessa laihdutusleikkauksen ja runsaan painopudotuksen jälkeen eräs nainen oli muuttunut itsetuhoisaksi. Kolmannessa tapauksessa nainen kertoi haluavansa olla ylipainoinen. Myös ylipainoisten miesten kohdalla on samankaltaisia ajatusmalleja havaittu. Esimerkiksi vanginvartijana toiminut mies palasi laihdutusprojektinsa päätteeksi takaisin isokokoiseen vartaloonsa.

Näiden tapauksien taustalla oli riippuvuuskäyttäytymistä, raiskatuksi tulemista ja insestiä. Kaltoinkohtelua. Traumoja. Ylipaino on tällöin toiminut ratkaisuna: se on suojannut katseilta ja kosketukselta, syöminen puolestaan on tuottanut lohtua. Kun tämä ratkaisu, jota muut pitävät ongelmana, on pyritty poistamaan, on seurauksena ollut uusia ongelmia: turvattomuuden kokemuksia ja trauman uudelleen elämistä. 

Niin, toisen ongelma voi ollakin toisen ratkaisu. Pelkästään tieto siitä, että esimerkiksi jatkuva herkuttelu, ahminta ja ylipaino ovat haitallisia ei riitä siihen, että niistä luovuttaisiin. "Monet terveydelle haitalliset asiat saattavat olla yksilölle hyödyllisiä lyhytaikaisesti. -- monet potilaat ovat kertoneet -- millaista hyötyä näistä "terveysriskeistä" heille on. -- Se mikä näkyy ulospäin-- on usein vain todellisen ongelman merkki. Varsinainen ongelma on painunut ajan hämäriin, potilaan häpeän, salailun ja joskus muistinmenetyksen kätköihin. Ja usein kliinikkokaan ei ole valmis kohtaamaan sitä." 

Nämä sanat ovat vetäneet minut hiljaiseksi. 

Erilaiset aivot

Kun traumatisoituneiden aivoja on kuvannettu, on osalla traumatisoituneista havaittu muutoksia mm. etuotsalohkoissa,  noissa minätietoisuudesta, suunnasta ja päämäärästä vastaavissa järkiaivojen osissa. Tällöin esimerkiksi oma peilikuva voi tuntua vieraalta ja oman kehon tuntemukset voivat jäädä ymmärtämättä. Näin ollen esimerkiksi hyvätkin suunnitelmat toimia oman terveytensä hyväksi voivat jäädä toteutumatta. "Et voi tehdä sitä, mitä haluat, ennen kuin tiedät, mitä olet tekemässä".  Vaikka tietoa, vinkkejä ja kannustussloganeita on maailma pullollaan, eivät ne tavoita niitä, joiden aivot ovat jääneet häiriömoodiin. 

Voin vain kuvitella, miten turhauttavaa on elää ratkaisukeskeisessä yhteiskunnassa ulkonäköihanteiden ympäröimänä ja yrittää sopeutua joukkoon siinä toistuvasti epäonnistuen. Vaikka nykyiset käsitykset ylipainosta ja sen hoidosta ovat kehittyneet ja vanha "syö vähemmän kuin kulutat" harvemmin (toivon mukaan) enää potilaille tai asiakkaille tokaistaan, niin edelleen niin meillä terveydenhuollon ammattilaisilla kuin on opittavaa siitä, millaisen ilmiön parissa olemmekaan tekemisissä. Puhumattakaan niiden lukuisien "hyvää tarkoittavien" kommenttien heittämisestä, mitä jopa puolituntemattomat toisilleen.

Psykologille dieetin sijaan

Sain palautetta vähän aikaa sitten kirjoittamastani Onnellinen keho-kirjasta. Eräs sen lukija oli hakeutunut psykologin juttusille. Ajattelin, että hienoa. Painon taustalla on aina syitä, paino ei laske tai muutu vahingossa, vaan se on sivutuote eletystä elämästä. Olen aiemmin korostanut painoa sivutuotteena elämäntavoista, mutta lisään tähän lauseeseen jatkossa sanat "ja elämänkokemuksista". Ne seuraavat mukana tehdyissä ja tekemättömissä valinnoissa, ne on huomiotava, kun painoa halutaan muuttaa. Tai jos halutaan muuttaa. 

Mitä jos oltaisiin laihduttamatta jatkossakin?

Hyvää alkanutta viikkoa!

-Katja

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Tiedättekö Mikko Harjun esittämän biisin Sinä riität? Kun kuuntelin sitä ensikertoja, ajattelin, että taas yksi biisi sisältäen pelkkiä kliseitä. Pelkät sanat "sinä riität" eivät minusta riittäneet. Eivät antaneet sitä tunnetta, että minä riittäisin. Mutta jokin aika myöhemmin, kun kuuntelin biisiä uudelleen sain sen sanomasta jo paremmin kiinni. Tiedän, ajattelin. Minä riitän. Mikä oli muuttunut?

Samaan aikaan yksinkertainen ja monimutkainen, jota ei saa mistään valmiina. Perustavaalaatua oleva tarve, voimakas eteenpäin pakottava voima tai paikoilleen ankkuroiva turvallisuutta tuova tunne. Näin selittäisin, mitä riittävyys tai riittämättömyys on. Sille ei ole mitään valmista mittaria, jonka avulla arvioida sen määrää. Mutta omaa elämänhistoriaa, tehtyjä tai tekemättömiä valintoja, omia ajatuksia ja tunteita analysoimalla voi päätyä sen juurille. Se syntyy jo varhaisessa vuorovaikutuksessa, ihan vauvana vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Muovautuu elämänaikaisten kokemusten ja kolhujen myötä. Kokemus siitä, olenko hyvä ja kelpaava juuri sellaisena kuin olen. 

RIITTÄVYYDEN TAI RIITTÄMÄTTÖMYYDEN MONET KASVOT

Olen ollut usein tämän kokemuksen kanssa tekemisissä. Niin omassa elämässäni kuin työssäni. Yhä uudelleen ja uudelleen se pääsee yllättämään, miten moneen se liittyykään. Työurani aikana olen ollut eniten tekemisissä syömishäiriöiden kanssa ja se toki värittää tapaani katsoa ja tulkita asioita, sen myönnän, mutta uskallan myös heittää ilmoille ajatuksen riittävyyden tai riittämättömyyden olevan kaikessa hyvin- tai pahoinvoinnissa läsnä. Onnellisuuden, tyytyväisyyden, rentouden ja luovuuden kokemuksissa. Oman kehon hyväksymisessä, suhteessa syömiseen ja liikkumiseen, ihmissuhteissa, opiskelussa ja työssä, stressinhallinnassa. 

Riittämättömyys saa vertailemaan itseään muihin, kokemaan huonommuutta, osaamattomuutta, peittelemään, piiloutumaan, hyökkäämään, tarrautumaan, pelkäämään, tuhoamaan. Kokemus itsestä kelpaamattomana voi olla niin vahva, ettei sen seurassa ole mahdollista olla ilman vahvoja aseita. Päihteitä, tiukkaa meikkiä ja huoliteltua lookkia, kropan hiomista, ruokavalion kontrolloimista, hyviä arvosanoja ja todistuksia, yksinpärjäämistä, kovempaakin kovempaa kuorta. Ettei vain kukaan osaisi arvata tai nähdä, miten pieni ja pelokas pieni lapsi kuoren sisällä on. 

KUN MIKÄÄN EI RIITÄ

Hetken helpotuskin on parempi suoja kuin ei mitään. Sitä suojaa haetaan esimerkiksi laihduttamisesta, pelaamisesta, juomisesta, irtosuhteista, väkivaltaisesta kumppanista. Hukuttaudutaan työhön, pyritään aina vain uusiin ja uusiin suorituksiin, haetaan hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Mutta mikään määrä ulkoista hyväksyntää ei tule ikinä riittämään. Mikään kiitos, ylistys tai palkinto ei riitä kauaa tuomaan tyydytystä sille syvälle haavalle, joka vuotaa, särkeää ja tuottaa sen jatkuvan kivun, johon mikään määrä lääkettä, ruokaa, rahaa, panoja, hikeä, verta ja kyyneleitä ei riitä. Ei vain riitä. Se syvä haava on kuin pohjaton kaivo, joka huutaa tyhjyyttään. 

MIKÄ SITTEN RIITTÄÄ?

Pelkän oireen hoito ei auta. On hoidettava itse syytä, kivun aiheuttajaa. Sitä tunnetta ja kokemusta itsestä pahana ja kelpaamattomana. Riittämättömänä. On lopetettava veden kanto kaivoon, on päästettävä irti jatkuvasta kilpajuoksusta itsensä kanssa. On pysähdyttävä. On tehtävä se, mikä pelottaa kaikkein eniten maailmassa. Katsottava kipua silmiin, annettava sen vyöryä päälle. Päästettävä portit auki. Annettava sen tulla. Tekemättä sille mitään. Taistelematta vastaan. 

Saatat ajatella: sehän tappaa minut, oletko hullu! En kestä sitä, kuolen ahdistukseen. Sattuu liikaa, en pysty siihen. On juostava alta pois, katsottava muualle. En pysty, en! Ehdota jotakin muuta, mitä tahansa muuta!

Tässä kohtaa muistutan sinua tunteiden logiikasta. Se, mitä välttelet, vahvistuu. Se, minkä otat vastaan väistämättä, kasvaa hetken aikaa täyteen mittaansa, kunnes hiljalleen haalistuu ja lipuu pois. Tunteet ovat kuin virta. Jos patoat niitä, paine kasvaa. Jos annat virran kulkea estelemättä, se jatkaa matkaansa eteenpäin, rauhallisesti ja hiljaa. 

Olen myös käyttänyt esimerkkiä täyteenpuhalletusta ilmapallosta, jossa ilmat pysyvät vain sinun pidellessäsi sen varresta kiinni. Jos päästät ilmapallosta irti, se syöksähtää purkautuvan ilmanpaineen ansiosta voimalla kädestäsi irti ja on hetken aikaa sinun hallitsemattomissasi. Mutta vain hetken. Sen jälkeen vauhti hiljenee hiljenemistään, kunnes voit poimia lattialta pienen ja tyhjän ilmapallonmuotoinen kuminpalasen, tyhjän ja voimattoman. Se on harmiton nyt. Ellet sitten puhalla sitä uudelleen täyteen. 

RIITTÄVYYS SYNTYY RIITTÄMÄTTÖMYYDEN HYVÄKSYMISESTÄ

Taistelua riittävyydestä ei voi voittaa niillä keinoin, joilla yrität sen olemassaoloa peittää. Aseet ovat päinvastaiset. Pakonomaisen eteenpäin pyrkimisen sijaan pysähtyminen. Sen tosiasian kohtaaminen, että todella tunnet näin. Sillä muutos lähtee aina ensin tiedostamisesta. Sitten voit opetella hyväksymään tunteen, opetella sinuiksi sen kanssa, ottaa tunne osaksi itseäsi. Arvostelematta, vain toteamalla sen olemassaolo.

Vasta kolmantena tulee riittävyyden kokeminen. Et voi kokea olevasi riittävä, ellet ensin tiedosta olevasi riittämätön. Et voi kokea olevasi riittävä, jos jatkat pakenemista pyrkimällä eroon riittämättömyyden tunteesta.  

ANNA ITSESI OLLA RIITTÄMÄTÖN

Lopettamalla taistelun annat mielelle mahdollisuutta nähdä asiat toisin. Ilman portteja voit nähdä koko mielen tilasi. Taistelu, porttien rakentaminen ja kiinnipitäminen, kuluttaa hirvittävästi voimavaroja ja suppeuttaa tapaasi ajatella ja nähdä asiat. Vasta irtipäästämisen jälkeen on tilaa syntyä uutta. Et voi olla yhtäaikaa riittämätön ja riittävä. Et ainakaan aidosti. 

Joskus pelkästään tämä riittää. Tilan avautuminen voi auttaa näkemään, mitä muuta elämässä on, mitä muuta haluaa ja toivoo.  Mitä muuta jää jäljelle, kun luopuu pitkistä työpäivistä, urasuunnitelmista, pakkoliikkumisesta, rituaaleista, ruokarajoituksista, oksentamisesta, alkoholin kittaamiselta, pelituntien kerryttämiseltä, toisiin ihmisiin tarrautumiselta. Hetken olo voi olla tyhjä ja se tyhjyys on hyvä asia. Vain tyhjyys voi täyttyä. Anna tyhjyyden olla. Älä täytä sitä pakonomaisesti heti jollakin uudella. Anna tyhjyyden tunteen tulla.

Sillä se täyttyy kyllä. Hetken kuluttua tai ajan mittaan. Yksilöstä riippuen. Mutta muista täyttää se asioilla, joista koet oikeasti iloa, joita oikeasti haluat. Asioilla, jotka ovat sinulle merkityksellisiä.

MINÄ RIITÄN

Minulla se tila täyttyi oivalluksella, missä kaikessa olenkaan jo hyvä. En missään nimessä paras, mutta riittävän hyvä. Tai edes ihan ok. Ymmärsin, että itse asiassa tavallisuus riittää minulle. Ei minun tarvitse olla tai tehdä mitään enempää. Sillä niillä voimavaroilla, joita minulla oli, halusin tehdä itselle mieluisia asioita kunnolla keskittyen. Elää omannäköistäni elämää, sellaista, josta oikeasti nautin, olla kehossa, jossa oikeasti voin hyvin. Aiemmin ne asiat olivat jääneet puolitiehen, sillä jatkuvasti iso osa resursseistani valui kuin viemäristä alas riittämättömyyden peittelemiseen. Jätettyäni sen taistelun sain tilalle itse asiassa juuri sen mitä havittelin, eheyden kokemuksen, aikaa ja energiaa. Kokemuksen itsestäni vahvempana minuna. Ja se valtava määrä luovuutta ja uusia ajatuksia, se keveys hengittää, vapautui vasta päästettyäni irti ilmapallostani. 

Ei se vertailu toki ihan kokonaan loppunut ole ja vanhoja tuttuja ajatuksia saapuu ajoittain vierailemaan. Mutta niillä ei ole enää samaa merkitystä kuin aiemmin. Nyt ne ovat minulle kuin se tyhjä ja voimaton ilmapallon riekale. Olemassa, mutta ei mitään muuta. Vanhoja muistoja, jotka ajoittain koettavat saada jälleen mukaansa, mutta joiden mukaan en enää lähde. Olen nähnyt, mitä niillä on annettavaa enkä halua sitä enää. 

Muutos ei ole ollut helppo, eikä irtipäästäminen tapahtunut sormia napsauttamalla. Olennaisia ensiaskeleita oli päästää edes muutoksen toive omaan mieleen uteliaasti tutkittavaksi. Uskallusta kerryttelin aikani ja hiljalleen suhaus kerrallaan päästin ilmaa pallostani pois. Rohkeus kasvoi, kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdukaan. Päinvastoin. Voin paremmin kuin aiemmin. Paremmin kuin olin osannut edes kuvitella.

SINÄ RIITÄT

Kliseet ovat kliseitä, kunnes ne kolahtavat omalle kohdalle. Itsetutkiskelutyössäni olen saanut valtavasti apua muun muassa tunnelukkoja käsittelevistäkirjoista sekä muun muassa tietoisesta mielestä kertovista podcasteista, joita löytyy esimerkiksi Maaret Kalliolta ja Eevi Minkkiseltä. Suosittelen tutustumaan myös Hidasta elämää-sivuston blogiteksteihin. Analyyttinen mieleni toki on myös työssään koko ajan erilaisia kokemuksia ja ihmiskohtaamisia pähkäilemässä.

 Loppuun kuunneltavaksi biisi, jonka ympärille ajatukseni rakentuivat. Kuunnelkaa kertosäettä ja fiilistelkää mukana. "Sinä riität, sinä riität. Olet kaunis juuri noin. Ja sä löydät vielä jonkun, joka ei koskaan mene pois. Sinä riität, sinä riität. Olet täydellinen noin. Aurinko nousee, aurinko laskee. Mut hymys aina loistaa voi"

- Katja

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Olen menossa luennoimaan Tampereelle syömishäiriöistä ruokailun näkökulmasta lokakuun alussa ja luentoa valmistellessani pysähtynyt miettimään syömishäiriöiden hoidon syvintä olemusta.  Voi olla, että olen puolueellinen pitkään syömishäiriötä sairastaneiden parissa työskennelleenä, mutta uskallan silti väittää, että jotakin hyvin yleismaailmallisesti toivottavaa suhtautumista ihmisiin ylipäätään heidän hoitamisessaan on.

Vai mitä olette mieltä lämpimästä, hyväksyvästä, rakastavasta, ymmärtävästä, rauhallisesta ja yksilölliset erot sallivasta asenteesta?  Eikö tämä olisi suotavaa jokaikiselle sairastipa hän syömishäiriötä tai ei?

Sanotaan, että syömishäiriöön sairastuneet ovat poikkeuksellisen herkkiä ja sen vuoksi hoidossa on tärkeää huomioida vuorovaikutus ennen kaikkea. Mutta eikö jokainen vaikkapa terveydenhuollon piirissä oleva ansaitse hyvää ja arvostavaa kohtelua saapuipa hän vastaanotolle migreenistä, flunssasta, vajaakuntoisista munuaisista tai ylipainosta kärsivänä? Eikö joka tapauksessa syitä oireilulle ole tärkeää selvittää ja siten varautua kuuntelemaan erilaisia ihmistarinoita? Eikö jokaisella ole tarve tulla kuulluksi ja huomioiduksi? Eikö jokaista potilasta tulisi kuunnella ennen kaikkea ihmisenä oireiden taustalla eikä vain kasana diagnooseja ja sairauksia? Eikö se vaadi helläkätisyyttä, avoimuutta ja kykyä katsoa sairauden taakse, nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti kaikkine piirteineen?

Tästä näkökulmasta, kuinka erityisestä suhtautumisesta siis puhutaankaan? 

Ystäväpiirissäni on herkästi reagoivia miehiä ja naisia, syömishäiriöllä ja ilman. Osalla herkkyys ilmenee tunteellisuutena, itkuherkkyytenä, osalla saatujen kommenttien ja sanojen asettelun pohtimisena, osalla taipumuksena päänsärkyyn, unihäiriöihin, vatsaoireisiin ja mielialojen vaihteluun. Jokainen heistä muistaa saamansa huonon tai hyvän kohtelun ja sen perusteella osa välttelee julkisen terveydenhuollon pakeille hakeutumista ennen kuin on aivan pakko. Ei kuulosta oikealta tai reilulta, jos tulee tunne siitä, ettei tule ymmärretyksi tai vastaanottavalla henkilöllä ei ole ollut aikaa kuunnella koko tarinaa tai joutuu väärinkäsitysten vuoksi hyppyytetyksi usealle eri virkailijalle tai lääkärille ennen kuin lopulta saa asiansa hoidetuksi. Tai jos saa. Mitä tai ketä hoidetaan, jos apua hakeva lähtee tyhjin käsin kotiin?

Kun puhutaan erityisherkkyydestä, niputetaan noin 1/5 sen nimikkeen alle. Mutta jos puhuttaisiinkin vain ihan tavanomaisesta herkkyydestä reagoida näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa, kuinka moni sen leiman saisikaan?  Pitääkö olla erityisen herkkä, saadakseen arvonsa mukaista kohtelua, voidakseen vaatia omien perustarpeiden kuulemista?

Itse miellän herkkyyden osaksi ihmisyyttä, on siis inhimillistä tuntea, ajatella ja kokea, itkeä, olla epävarma ja hiljainen. On sitten kyse erityisherkkyydestä tai ei, jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus sairastaa ja oireilla ja saada apua. Ja sen avun ei pitäisi jäädä vain oireiden hillitsemisen tasolle, vaan myös syyt pahalle ololle tulisi selvittää. 

Vaikka eletään 2000-lukua hallitsevat edelleen monet tabut tapaamme nähdä ja ajatella. Sisulla eteenpäin, kyynelittä tai korkeintaan neljänseinän sisällä nyyhkien. Vaikeuksista vaietaan ja vain hullut menevät terapiaan. Ryhdistäydy, hyvä lapsi! Se ilmapiiri, joka on vallinnut sodanaikana ja ollut ehkä toimiva selviytymisen kannalta, ei enää sovellu. Ymmärrämme, tiedämme ja osaamme enemmän, mutta silti kannamme mukanamme perinteistä suomalaista vaikenemisen ja tekemisen kulttuuria. Tarvomme läpi tuulten ja tuiskujen yksioikoisesti ajatuskapasiteettia säästäen, vaikka mihin ihmeeseen meillä on valmiissa maailmassa kiire?

Diagnoosit puolestaan antavat luvan höllätä. Ymmärrystä voi ostaa f-koodilla ja numerosarjalla. Herkkyydelle ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa yhtenäistä luokitusjärjestelmää, jonka avulla voitaisiin aktivoida vastapuolessa lempeys-nappulaa. Toisaalta hyvä niin, sillä ei herkkyys ole mikään hoidettavissa oleva sairaus, vaan tärkeä ominaisuus, joka on evoluution varrella säilynyt syystä. Vaikka esimerkiksi hermostoltaan herkempi henkilö ei kykenisikään standardiduuneihin, ei hän hyödytön ole. Luovuus, syvällisempi ymmärrys ja kyky nähdä asioita suuremmassa mittakaavassa voivat olla yhteiskunnallisesti tärkeitä, kunhan ne osataan nähdä ja hyödyntää. Toistuvasti stressin vuoksi poissaoloja kartuttava henkilö voi puolestaan kukoistaa rauhallisemmassa ilmapiirissä. Olennaista on osata katsoa oireiden läpi, tarkastella syitä ja seurauksia, olla valmis tekemään asioita ohi protokollan. 

Omasta mielestäni herkempiä ihmisiä ei huomioida tarpeeksi yhteiskunnassamme ja terveydenhuoltojärjestelmässä. Liikaa tuijotetaan painoon, ulkonäköön, lausuntoihin ja tulkintoihin ja liian vähän kysytään, miten ihmiselle itselleen kuuluu. Oma kokemukseni on, että eri tavoin sairastavilla on itsellään paljon tietoa siitä, mistä asiat johtuvat ja mikä tilanteessa voisi auttaa. Kanssaihmisten tehtävänä olisi vain malttaa kuunnella. Nopeutta, tehokkuutta ja vaikuttavuutta arvostavassa järjestelmässä tätä ei aina muisteta tehdä. Onko kyse siis viasta ihmisessä vai järjestelmässä? Olen myös välillä pohtinut sitä, luoko järjestelmämme lisää poikkeavuuksia yrittäessään pyrkiä inhimillisesti kestämättömiin suorituksiin? Jos aikaa levätä ja palautua ei jää, kuinka monen mieli ja keho rikkoontuu pelkästään siitä?

Palatakseni alkuperäiseen mietintääni, niin ehkä syy siihen, miksi syömishäiriöiden hoidossa suhtautumistapaa korostetaan johtuu osittain juuri tästä taitamattomuudesta ylipäätään kohdata ihmisiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erikoistaito, vaan tapa, jolla toivoisin jokaista apua pyytävää ihmistä kohdeltavan. Syömishäiriöiden hoidossa ollaan siis tekemisissä jonkin hyvin perustavaalaatua olevan ilmiön kanssa. Kyseessä ei ole rakettitiedettä, vaan puhdasta inhimillisyyttä aidommassa muodossaan. Avainasemassa onkin siis osata kaivaa tämä puoli itsestään esiin. Ihan jokaisen kanssa.

Hyvää lauantai-illan jatkoa!

-Katja

Pages