Äitigeeni

Onnenpäivä

Siinä sitä taas oltiin, kahvipöydässä äitien kanssa. Naisista nuorin, kahden pienen lapsen äiti, selvitti muille, kuinka mahdotonta on löytää aikaa harrastuksille. Seurasin, kuinka hän kesken lauseen nousi pöydästä, kävi nostamassa jaloilleen kaatuneen lapsen, puhalsi satutettuun polveen, istui takaisin pöytään, irroitti toisen lapsen napakan otteen paidanhelmastaan, nosti toisen jo luokseen ehtineen lapsen syliinsä, laski hänet kymmenen sekuntia myöhemmin alas, irroitti toisen lapsen sormet korvarenkaastaan, nosti pystyyn lapsen kaataman joulukoristeen ja suoriutui tuosta kaikesta kuin ohimennen, lausetta keskeyttämättä ja silmää räpäyttämättä. "Synnynnäinen lahjakkuus", ajattelin.

"Toisilla on äitigeeni, toisilla ei", sanovat yhdysvaltalaistutkijat.

 

Äiti-ihmisen ilmiömäisen suorituskyvyn äänetön ihailuni katkesi pöydän yli heitettyyn kysymykseen, "onko teillä lapsia?" ja sitä seuranneisiin "aiotteko hankkia?" sekä "minkä ikäinen olet?" ja toteamukseen "kyllä sinä vielä ehdit muuttaa mieltäsi". Seurasi luento siitä, kuinka äidiksi tulo tekee naiseksi ja lapsen saaminen on elämän täyttymys. Niin se varmasti onkin, hänelle. Minä, totaalisen äidinvaistoton ihminen, tunsin hetken aikaa itseni naisena täysin epäonnistuneeksi.

Yhdysvaltalaistutkijat tuovat kuitenkin lohtua kaltaisilleni naisille. Heidän tutkimuksissaan on löytynyt geeni, joka näyttäisi vaikuttavan naisen äidinvaistoihin. Tutkijat ovatkin alkaneet kutsua tätä geeniä nimellä "mommy gene". Tämä selittäisi sen miksi osa naisista pitää lasten hankkimista itsestäänselvyytenä ja toimii lasten kanssa luontevasti, kun taas osa naisista ei tunne erityistä tarvetta lisääntymiselle eikä välttämättä tunne lapsia kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa.

Tutkijat kuitenkin painottavat, että myös äitigeenitön nainen voi olla hyvä äiti. Ihminen on oppivainen ja äitigeenitönkin nainen voi haluta perustaa perheen ja on kykenevä tunnistamaan lapsensa tarpeet ja luomaan lapseensa syvän tunnesiteen. Itse järkeilisin, että äitigeenittömien naisten lastenhankinta perustuu enemmän järkisyihin, kuten haluun jatkaa sukua, kuin luontaiseen tarpeeseen tai ns. vauvakuumeeseen. Varmasti myös ympäristön luomilla paineilla on osuutensa asiaan.

Se, ettei minulla ole suurtakaan mielenkiintoa hankkia omia lapsia ja että olen elämääni tyytyväinen ilmankin, ei siis välttämättä ole itsekkyyttä vaan geneettinen ominaisuus. On silti mahdollista, että jonain päivänä minäkin keksin jonkin järkisyyn lasten hankkimiselle. Tällä hetkellä keksin kuitenkin vain monta järkisyytä olla hankkimatta.

 

 

Share

Kommentit

Enni

Hyvä tietää. Olenkin aina miettinyt, että mikä minussa on erilaista kuin muissa ja että mikä geeni minulta puuttuu. No se on tietysti tuo äitigeeni. Nii-in, olen äiti. Ja hoidan lapseni hyvin. Mutta äidillinen en ole. Vauvakuumetta ei koskaan tullut. Tuli vauva ja se on ihana. Maailman tärkein pikku ihminen. Mutta äitigeeniä minulla ei ole. Mukavaa saada diagnoosi :)

FFFifi
Fitness Führer

Mulla varmaan on tuo geeni, mutta liekö jotenkin resessiivinen? "Tämä selittäisi sen miksi osa naisista pitää lasten hankkimista itsestäänselvyytenä ja toimii lasten kanssa luontevasti, kun taas osa naisista ei tunne erityistä tarvetta lisääntymiselle eikä välttämättä tunne lapsia kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa." Mä pidin kyllä itsestään selvänä, että haluan lapsia, ja mulla oli myös tosi kova vauvakuume. Enkä vieläkään viitsi ajatella vauvoja hirveän tarkasti, koska se saattaa olla taas menoa :D Mutta en todellakaan koe olevani luonteva (vieraiden) lasten kanssa, saati olevani lapsista kiinnostunut. Muista kuin omistani, mutta kyllä kai ihmistä oman perheen jäsenet ylipäätään kiinnostaa? Mulla on myös aikaa omille harrastuksille, totaaliomistautumiseen äitiydelle en ole pystynyt (enkä halunnutkaan pystyä).

Mulla on muuten kaksi tyttöä, joista toinen pukee ja hoivaa nukkeja minkä ehtii, toista ei ole nukkeleikit kiinnostanut koskaan....

Vierailija (Ei varmistettu)

No miks sitä olis pakko lapsia hankkia, eihän kaikki haluu koiria tai käytä hameita tai tykkää joulusta. Ihana et oot noin vahva tollasen yleisen "painostuksen" alla :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ei tämä vaadi mitään vahvuutta, tulee meinaa ihan luonnostaan. Olisi kamalan väärin tehdä lapsia vain sen takia, että näyttäisi paremmalta ja muottiin sopivammalta perheeltä ulospäin.

Olen välillä tuntenut oloni tosi surkeaksi, kun olen niin huono lasten kanssa eikä ole kiinnostusta hankkia omaa jälkikasvua. On tosi lohdullista jos sille todella on joku ihan oikea geneettinen syy enkä ole vain kylmä ja itsekäs ihminen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Sähän voit olla parempi maailman siisteimpänä Jenkkilän tätinä ku äitinä, ja se on ihan tärkee rooli kanssa!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Haha, se kuuluisa "Ameriikan täti" jonka kuolemaa perilliset odottaa kieli pitkällä ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Saapa nahda mita lapseni myohemmin elamassaan tilittaa (terapeutille, ulps?:-), mutta haluan ajatella olevani juuri esimerkki siita, miten aitigeenittomastakin tyypista voi kehkeytya ihan hyva aiska, kun joutuu kohtaamaan asian. Olin juuri mennyt mieheni kanssa naimisiin ja siina noin kuukauden paasta saatiin tietaa etta olin tullut raskaaksi. Oli muuten aikamoinen jarkytys jo yksin senkin vuoksi etta olimme kayttaneet ehkaisya.
En ollut ikina kokenut minkaanasteista vauvakuumetta. Lapset olivat mielestani ihan okei, mutta kuitenkin aika rasittavia. Olin tullut aina hyvin toimeen lasten kanssa, mutta en ole se tyyppi, joka alkaa heti juttusille pikkuisten kanssa tai lahtee spontaanisti leikkiin mukaan tuttavaperheen luona vieraillessa.
Kun lapsemme sitten syntyi, en kokenut mitaan huikeaa ooh, rakastan sinua enemman kuin mitaan maailmassa, wuhuu mika uusi ja ennenkokematon tunne-fiilista. Toki tunsin kaikkea sita, mika nyt rakkauteen liittyy, mutta vauvan kanssa elaminen oli ainakin minulle hyvin suorituskeskeista ja epavarmaa sahellysta valilla.
Aitiys on ollut minulle silti luonteva juttu ja lapsi on antanut elamaan paljon. Myohemmin olen miettinyt sita lapsen kautta pystyy jotenkin karkottamaan tietynlaisia pelkoja, koska on koko ajan niin paljon tekemista ja joutuu venymaan niin monenlaiseen, vaikka lapsi tuokin mukanaan ihan erilaisen huolten kirjon.
Olen varmaan monen mielesta kauhea hirvio kun sanon seuraavaa, mutta rehellisyyden nimissa taytyy myontaa etta toista lasta emme ole hankkimassa, silla emme ole enaa hirvean nuoria ja ajatuskin siita, etta pitaisi alkaa kaikki uudelleen on aivan liian vaivalloista. Olen myos saanut treenattua kehoni aika hyvaan kuntoon enka haluaisi enaa kokea valtaisaa vatsakumpua ja mahdollisia kremppoja raskauden aikana ja varsinkin sen jalkeen!
Eli minulla ei varmaan ollut aitigeenia edes piilevana ominaisuutena, koska oletettavasti se olisi varmaan puhjennut kukoistukseen ensimmaisen lapsen myota! :-) Mutta koska muksu tuntuu olevan iloinen ja reipas, olen varmaan tehnyt jotain oikein naiden vuosien aikana.

Itseäkin lähinnä ärsyttää välillä se Koska, milloin ja montako lasta -kysymykset, ja mene töihin, ole siellä vuosi ja sitten voitkin jo jäädä äitiyslomalle. En myöskään tunne olevani hirveän äidillinen, pidän lapsista kun ne eivät ole omia. Haluan varmastikin joskus omia lapsia mutta tiedän varmasti sitten itse koska se aika tulee, eikä muiden tarvitse asiaa sanella minulle :D Mieheni pikkusisko sai lapsen nyt parikymppisenä ja minä 25-vuotiaana olen jo siinä kategoriassa täällä että eikö olisi jo aika? On se kumma miten se lasten hankkiminen pitää aina sitoa tuohon ikään.

phocahispida

Luulen että minulta löytyy äitigeeni, jonka vaikutusta ympäristö on vaimentanut.

Pidän lapsista, mutten pahemmin vauvoista, olen luonteva lasten kanssa ja hakeudun kerta toisensa jälkeen työtehtäviin, jotka liittyvät tavalla tai toisella lapsiin tai nuoriin.

Vauvakuumetta minulla ei ole koskaan ollut, raskaaksi tulin ehkäisystä huolimatta. Olen sikäli nuori, että minua ei ehditty vielä hiillostaa lasten hankkimisella, mutta nyt kun on yksi sattumalapsi, on ilmeisesti ihan okei kysellä, "milloin teille tulee toinen?".

Mitä jos ei tule ja mitä jos en halua keskustella kaikkien kanssa asiasta?

Mä luulen että multa löytyy tuo äitigeeni ja vielä tosi vahvana mutta en oo silti antanut sille järkisyistä periksi :D

Oon hoitanut lapsia jostain 12 v asti ja heti tiesin, mitä niiden kanssa tehdään. Vauvojakin osasin alusta asti käsitellä luontevasti. Yhden hoidokin äiti jopa muuttui mustasukkaiseksi koska hän ei oitse ikein osannut lasta käsitellä ja sitten tulee 15v teini, joka nappaa vauvan syliinsä ja saa sen rauhoittumaan. Toisinaan kyläillessä minut saatetaan laittaa myös lasten nukuttajaksi koska olen jotenkin luontaisesti hyvä siinä. 

Kaiken tämän lisäksi rakastan lapsia. Minusta jopa huutava lapsi on ihana. Vauvakuume tulee vahvana aallottain ja mitä vanhemmaksi tulen (nyt siis reilu kolmekymppinen) sitä useammin se tulee.

Mutta silti...

koska olen vuosia hoitanut muiden lapsia olen myös nähnyt kaiken sen negatiivisen. Kaiken sen, mikä on joskus vaikeaa. Olen myös aina ollut helpottunut kun päivän tai yön jälkeen vanhemmat saapuvat kotiin ja minä saan lähteä omaani.

Tämä äitigeeniläinen saattaa siis olla outo geeniläinen koska minä yritän kokoajan tapella äitigeeniäni vastaan. Biologia suorastaan huutaa välillä, että sinut on luotu äidiksi. Minä huudan takaisin, että mitä jos minä haluankin tehdä jotain muuta.

Vaikeeta tää elämä :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Olipas hyvä kirjoitus! Kuin juuri minun elämästäni, taidan minäkin olla edelleenkin äitigeenitön äiti. Silti maailman paras juuri omille lapsilleni. Elämä ennen lapsia oli mielestäni oikein mallillaan, en lapsia siihen kaivannut enkä todellakaan kärsinyt vauvakuumeesta. Mietin ja pähkäilin haluanko ylipäätään lapsia. "Antaa elämän päättää", totesin. Kun sitten ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan, olin kauhuissani. Elämä oli päättänyt asian puolestani ja hyvä niin. Äitigeenitönkin kasvoi äidiksi, omanlaisekseen. Olin onnellinen elämässäni ennen lapsiakin, mutta lasten myötä sain sitä moniverroin lisää. Lasten saaminen ei mielestäni erityisemmin täydennä naiseutta ja äiti-elämä on ajoittain aika paskaa. Silti, lasten ja perheen tuoma onni on jotakin sanoinkuvaamatonta. Suosittelen!

Katie
Aika kypsä äidiksi

Musta tuntuu, että ystäväpiirissäni on juuri noita äitigeenittömiä äitejä - ja minustapa he ovat juuri äideistä parhaimpia! Ei mitään hössöttäjiä, välillä voi keskustella ihan aikuisten asioistakin, saa seuraa aina kun lapsenvahti löytyy... ja ovat silti loistoäitejä muksuilleen. Uhrautuvien äityliinien kanssa mulla menee hermo, eikä todellakaan kiinnosta kuunnella mitään kakkapyllyjuttuja, jotka heitä näyttävät niin fascineeraavan... 

Vaikka saa nähdä, muuttuuko asenne sitten, kun/jos tässä ensi vuonna itse kohoaa äitikastiin. ;) Pysynkö järkevänä mutsina vai pehmeneekö pää täysin? Alanko sujuvasti kertoa ruokapöydässä jälkeläiseni eritteistä? Alanko lepertää ja lässyttää? Minulla nimittäin taitaa olla tuo äitigeeni, tai ainakin lapset ja vauvat ovat minusta vastustamattomia ja olen "aina" halunnut omaa lasta. Sen saaminen vain on ollut paljon työläämpää kuin saatoin kuvitellakaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuten jo joku totesikin, ihanaa saada diagnoosi! Mun mielestä lapset toki on suloisia, varsinkin sellaiset jotka jo osaavat jonkin verran puhua. En kuitenkaan ole ikinä kokenut tarvetta omaan lapseen toisin kuin monet ystäväni, jotka tuntuvat syntyneen perheenäideiksi. Jo ihan lapsena taisin asian tajuta, kun muut halusivat leikkiä perhettä ja kantoivat nukkeja mukanaan. Itse leikin dinosauruksilla ja juoksentelin metsässä poikien kanssa. Olen aina ajatellut, että mussa on joku vinksallaan. Vasta aivan hiljattain olen perheajatuksella leikitellyt ja lähinnä järkisyistä - oishan se nyt kivaa, että sitten vanhempana olisi oma turvaverkko. Aika näyttää, mitä tuleman pitää :)

Kainaloinen kana

Tuossa on varmaan paljon muutenkin persoonasta kysymys. Eivät kaikki muutenkaan vaikkapa rakastu kumppaniinsa ensisilmäyksellä jne. Erikoista tuo, miten lapsettomuutta joskus pidetään jonkinlaisena itsekkyytenä. Eiköhän valinta hankkia tai olla hankkimatta lapsia ole joka tapauksessa yhtä "itsekäs", jos se perustuu siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä.

RouvaX (Ei varmistettu) http://avioliitonalkeet.blogspot.fi/

Vihdoinkin edes yksi tieteellinen peruste annettavaksi, kun seuraavan kerran saan vastata lisääntymiskysymyksiin. Minulla ei äitigeeniä ole, hoivageeni kylläkin, mutta se kohdistuu muihin kohteisiin, kuten eläimiin, hyvin vahvana. NinaMarian tapaan olen myös nähnyt ne lisääntymisen negapuolet hyvin läheltä, joten muiden vaaleanpunaiset vauvafantasiat eivät iske minuun millään lailla. Onneksi meitä on erilaisia. :)

avioliitonalkeet.blogspot.fi

Kommentoi